Jaakko Heinämäki kirjoitti romaanin neuvostoliittolaisesta sotavangista, josta tulee tavallinen ihminen ja isä

Heinämäki henkilökuva rajaus

Sotavanki Sergei Sokolov on niin vakuuttava, että välillä luulee lukevansa tietokirjaa. Jaakko Heinämäen romaani on kuitenkin puhtaasti fiktiota. Ilkka Vänttinen haastatteli tamperelaiskirjailijaa ja arvioi tämän teoksen.

Ilkka Vänttinen, teksti ja kuva

Tamperelainen kirjailija Jaakko Heinämäki, 81, hyppää uudella romaanillaan lähes äärestä laitaan – vapaussodan sankarista puna-armeijan alikersanttiin. Runsas kymmenen vuotta sitten julkaistu tietokirja kertoi Suomeen muuttaneesta virolaissyntyisestä vapaussoturista Hans Kalmista. Nyt Heinämäki on kirjoittanut romaanin puna-armeijan alikersantista, jonka suomalaiset vangitsivat jatkosodassa. Warelian kustantaman kirjan nimi on Sotavanki Sergei Sokolov.

– Tällainen harrastajakirjoittahan minä olen, Heinämäki sanoo.

”Harrastajakirjoittajan” ura alkoi lukiossa kuutosluokan tuplaamisella. Kynnyksenä oli ainekirjoitus. Pari vuotta myöhemmin Heinämäki hämmästytti suuresti koko opettajakunnan kirjoittamalla äidinkielestä laudaturin. Aine Goljatista atomipommiin sijoittui Kaukoitään toisen maailmansodan aikana. Sekä aine että laudatur ennakoivatkin tulevaa eli historiakiinnostusta ja kirjoittamista.

Aamulehti antoi kymmenkunta vuotta sitten palkinnon parhaasta mielipidekirjoituksesta. Aiheena oli raskaan veturituotannon tuhoaminen Tampereelta ja koko Suomesta, Heinämäki muistaa.

Lukion jälkeen nuorukainen opiskeli itsensä ensin metsänhoitajaksi ja sitten maatalous-metsätieteiden tohtoriksi. Paperitehtaiden yhdistys Helsingissä oli ensimmäinen työpaikka. Lokomon metsäkoneet houkuttivat Heinämäen Tampereelle 1960-luvun puolivälissä. Myöhemmin työpaikkana oli Valmet. Heinämäki myi ja markkinoi raskaita työkoneita ympäri maapallon. Kieli- ja kirjoitustaidosta oli varmasti paljon hyötyä suomalaisen teknologian viennissä ulkomaille.

Hans Kalmista suomeksi ja viroksi

Historiasta kiinnostuneena Heinämäki löysi herran nimeltä Hans Kalm. ”Suomen ja Viron vapaussotien legendaarisesta hahmosta oli kirjoitettu satoja lehtiartikkeleita, tutkielmia ja kirjoja, mutta yhtenäinen elämäkertateos puuttui”, Heinämäki kirjoittaa Hans Kalmin elämäkerran esipuheessa.

Heinämäki kirjoitti ja Minerva kustansi kirjan vapaussoturista ja vaihtoehtolääkäristä. Se kiinnosti myös Suomenlahden eteläpuolella Viron kansalliskirjastossa niin paljon, että täydennetty teos ilmestyi myös viron kielellä. Jo Kalmin elämäkerrassa Heinämäki hiipi kohti romaania, sillä sen kirjan esipuheessaan hän kirjoittaa, että kyseessä on ”enemmän tai vähemmän vapaamuotoinen elämänkerta, johon olen liittänyt itse kokemaani ja myös fiktiivistä aineistoa”.

Sotavanki Sergei Sokolov on tässäkin mielessä toisesta äärestä: siinä kirjoittaja on sirotellut riveille niin vakuuttavia, dokumentaarisia tietoja, että välillä luulee lukevansa tietokirjaa. Kyse on kuitenkin puhtaasti fiktiosta.

– Olen työssäni matkustanut paljon Venäjällä – Petsamosta Irkutskiin. Olen ollut siellä myös sotahistoriallisilla retkillä ryhmien kanssa, Heinämäki selvittää taustaansa.

Myös omia muistikuvia

Heinämäki sanoo olevansa niin vanha mies, että hänellä on omia muistikuvia neuvostoliittolaisista sotavangeista, jotka työskentelivät maatiloilla. Hän on syntynyt 1938 eli jatkosodan aikoihin Heinämäki oli ”esikouluikäinen”.

– Padasjoella kotini lähellä oli maatalo, jossa oli sotavanki. Hän oli ilmeisesti kasakka, koska hän juoksi hevosen vierellä ja osasi vauhdissa hypätä hevosen selkään. Myös Padasjoen sahalla oli työvankeja, Heinämäki kertoo.

Sotavanki-kirjaan on tullut myös hahmoja elävästä elämästä – muun muassa kuulustelu-upseeri, jossa on piirteitä Venäjältä tulleesta emigrantista. Hänen kanssaan Heinämäki myös matkusti Venäjällä ja istui välillä iltaakin.

Heinämäen kirjan ensimmäinen versio valmistui jo muutama vuosi sitten. Hän tarjosi sitä Kalmin kustantaneelle Minervalle ja joillekin muille kustantamoille, mutta vastauskirjeet alkoivat tyyliin: ”Kiitämme mielenkiinnosta kustantamoamme kohtaan, mutta…”

Heinämäki kirjoitti ja korjasi tekstiään ja nyt julkaistu versio on järjestykseltään ehkäpä kahdeksas. Tuttavan kautta hän kuuli sastamalalaisesta Wareliasta, joka kiinnostui käsikirjoituksesta.

– Warelian Marko Vesterbacka teki hyvää työtä kirjan editoinnissa, Heinämäki kiittää.

* *

Arvostelu

Sotavanki Sergei Sokolovista tulee tavallinen ihminen, työmies, ystävä ja kaiken lisäksi suomalaisen lapsen isä

Jaakko Heinämäki: Sotavanki Sergei Sokolov. Warelia, 2020.

Ehkäpä kirjan alku kuvaa sen tekijääkin. Vankikortti kertoo Sokolovista tärkeimmät tiedot. Sen jälkeen lukija löytää itsensä nyky-Venäjältä, minne Heinämäki on matkustanut puolisonsa kanssa katsastamaan vangin synnyinseudun ja kuulemaan mahdollisia sukulaisia. Heinämäen teksti seuraa tiukasti aikaa – vain jotkut muistelut Sokolovin nuoruudenrakastetusta Sonjasta ja kotiseudun tapahtumista tuovat lukijallekin takaumia. Yksityiskohtainen ja tarkka teksti tuo mieleen lähinnä kellosepän työn.

Kirjan päähenkilö on puna-armeijan alikersantti, joka haavoittuu taistelussa, jää vangiksi ja leikataan kuntoon Helylän kenttäsairaalassa. Suomalaiselta vankileiriltä hänen tiensä vie työkomennukselle päijäthämäläiselle maatilalle, jonka maisemiin Sokolovin vaellus myös päättyy.

Heinämäen kirja kertoo yhdestä sotavangista, joka teki työtä maatilalla, mutta heitä oli kymmeniä tuhansia. Suhteet suomalaisiin naisiin olivat kiellettyjä, mutta arvellaan, että sotavangeista noin kaksi sataa sai lapsen suomalaisen naisen kanssa. Niin myös Sokolov.

Heinämäen teksti on elävää ja kirkasta. Se ei takeltele, vaan virkkeet polveilevat selkeinä alusta loppuun. Lukijan ei tarvitse palata kappaleen lopusta tyyliin ”hetkinen, mitäs tässä nyt haluttiin sanoa”. Kiitos menee varmaankin myös kustantajan editorille.

Heinämäki sirottelee tekstiinsä faktoja, jotka tuovat uskottavuutta muutoin fiktiiviseen ympäristöön: ”Kirovin tykkitehtaan valmistamat mallia 1938 olevat 152-milliset haupitsit olivat neuvostoarmeijan parasta ja nykyaikaisinta kalustoa”. Myös kirjailijan tohtoritason metsäopinnot saattavat välähtää: ”Ennen sotia Ilmari Haasi oli hakkauttanut Kettuvuoresta kolmen hehtaarin leimikon. Harjoitustyönä metsäkoulun oppilaat olivat sen kulottaneet. Alueelle luonto kylvi ja kasvatti tiheän koivujen ja kuusien sekaisen taimikon. Sen harvennus antoi runsaasti koivurankaa.”

Faktapuolelta sattui lukijan silmään vain yksi virhe ja sekin ymmärrettävä ja pieni – yhden kirjaimen kokoinen. Tapiovaaran veljeksistä toinen ohjasi elokuvia ja toinen muotoili muun muassa. huonekaluja. Elokuvaohjaaja käytti nimeä Nyrki – ei Jyrki.

Jonkin verran lukija joutui totuttelemaan silmiään ratkaisuun, jossa repliikit eivät olleet ajatusviivan takana tai ”hipsujen” sisällä, vaan kursiivina. Valinta on typografisesti outo, sillä repliikkiviiva ja sitaatit keventäisivät myös sivun ulkonäköä. Kaikkeen kuitenkin tottuu.

Romaani etenee aikajanalla joitakin takaumia lukuun ottamatta. Kerronnan rytmi on rauhallinen, mutta lopussa maalaistalon pihapiiri sähköistyy. Kirjaan tulee dekkarimaista latausta eikä lukija viimeisten kymmenien sivujen aikana malta pitää kovin pitkiä taukoja. Ilman juonipaljastuksia voi yleisellä tasolla todeta, että myös #metoo on mukana kirjan sivuilla – mutta käänteisenä.

Kirjailija sanoo, että kaikki romaanin vaiheet ja henkilöt ovat hänen keksintöään. Esimerkiksi talon piian päiväkirjamerkinnät, viittaukset matkoihin Venäjälle – dokumentaarisuudestaan huolimatta – ovat mielikuvituksen tuotetta. Toki tarinan kehykset pitävät kutinsa ja niihin kirjailija on saanut vaikutteet työstään ja omasta elämästään sekä historiaharrastuksesta.

 

Pin It on Pinterest

Share This