Esikoiset #5: Sonja O. nyt

Mikko Lamberg

”On itsestään selvää, että uuden naisen tyyppi vaihtelee eri maissa, että kuuluminen tähän tai tuohon yhteiskuntakerrokseen lyö siihen erikoisen leimansa, että sankarittaren sielullisen ilmaukset voivat huomattavasti erottaa hänen pyrkimyksensä, hänen päämääränsä toisista. Mutta miten erilaisia tahansa nämä uudet sankarittaret sitten lienevätkään, me tunnemme heissä kuitenkin jotakin kaikille yhteistä, jotain ’sukulaisuutta’, joka heti tekee mahdolliseksi erottaa heidät menneisyyden naisista. He ovat käsittäneet maailman toisin, ovat suhtautuneet siihen toisin, ovat tulleet näkyville elämässä toisella tavalla. Ei tarvitse erikoisia historiallisia tai kirjallisia tietoja voidakseen menneisyyden naisten joukosta tuntea uuden naiset kasvot. Mihin tämä uutuus perustuu, missä on ero, siitä emme aina voi tehdä itsellemme selvää. Mutta yksi seikka on varma: jossakin alitajuntamme piirissä on muodostunut koetuskivi, jonka avulla me luokittelemme ja määrittelemme naistyyppejä.”

– Alexandra Kollontai

”Minä olin sille otollinen inspiraattori ja kuvauskohde, minunlaistani kimmaa se ei ollut koskaan tuntenut, saati päässyt ihotuntumaan saakka. Niinpä se alkoi hanakasti kirjoittaa minun piirteitäni ja puoliani muistiin, kuunteli stoorejani pinseteillä napsien, vesoi minut käsikirjoituksensa rakennuspuiksi. Se ei ollut turhan kunnianhimoton pöytälaatikkonäprääjä, se aikoi kirjoittaa romaanin nuoren naisen kasvuprosessista, minä-muodossa.”

– Anja Kauranen, teoksessa Sonja O. kävi täällä

”Mutta elämä ei jää seisomaan, historian pyörä, joka kulkee yhä nopeammassa tahdissa, pakottaa jo samankin sukupolven ihmiset muodostamaan uusia käsitteitä, rikastuttamaan sanakirjaansa uudella aineistolla. Vapaa nainen, josta ei meidän isoäideillämme eikä vielä äideillämmekään ollut mitään käsitystä – hän on todellinen, elävä ilmiö.”

– Alexandra Kollontai

* *

Kulttuuriraadit palkitsevat joskus myös jotain suosituksi noussutta. Esimerkki tästä on Sonja O. kävi täällä (WSOY, 1981), joka sai J. H. Erkon kirjallisuuspalkinnon vuonna 1981. Anja Kaurasen (s. 1954), sittemmin Snellmanin, kirjoittama monivaiheinen tarina yhden naisen identiteetistä ja ajelehtimisesta oli jälleen yksi aikansa kohuteos ja keskustelua herättänyt romaani. Lautakunta perusteli muun muassa seuraavasti:

”[– –] Nuoren narsistisen naisihmisen kokemuksen kautta Kauranen luo hirtehisen tapainkuvien sarjan viime vuosien juurettoman nuorison suosimista liikkeistä ja harrastuksista. Kuvauksessa on ajoittaista ulkokohtaisuutta samoin kuin pinnallista muotitietoisuutta, mutta toisaalta Kauranen pystyy karttamaan lyhyitä vastauksia ja helppoja ratkaisuja sekä kehittämään kriittis-humoristisen etäisyyden kuvattuun. [– –]”

Sonja O. kävi täällä on luultavasti edelleen suomalaisen kirjallisuushistorian myydyin esikoisteos. Sellaiseksi se, ainakin paperisessa muodossa, luultavasti jääkin, sillä romaanikirjallisuuden myyntiluvut eivät nykytrendin mukaan ole nousemassa ylöspäin.

Luettavuuden vuoksi kutsun teosta lyhennettynä nimellä Sonja O. ja sen nimihenkilöä vain nimellä Sonja. Anja Kauranen vaihtoi myöhemmin sukunimensä Snellmaniksi mentyään naimisiin Saska Saarikosken (s. 1963) kanssa. Saarikoskesta eroamisen jälkeen kirjailijanimenä on pysynyt Snellman, vaikka kirjailija on vuonna 2022 vaihtanut nimensä virallisesti takaisin Kauraseksi. Käytän tekstissä sukunimeä Kauranen, sillä tuolla nimellä hänet Sonja O.:n julkaisun aikaan ja nykyään jälleen myös siviilissä tunnetaan.

* *

Teos herätti ilmestymisensä aikaan kohun. Sen estotonta seksuaalisuuskuvausta taivasteltiin. Erityistä huomiota herätti, että päähenkilö on nuori nainen, joka ei pyytele anteeksi tekojaan eikä intohimojaan. Sonja O. ei ole kuitenkaan vain romaani seksistä, seksuaalisuudesta ja sukupuolista, vaikka ne näyttelevätkin teoksessa isoa osaa. Se on myös romaani karjalaisuudesta ja sen perinnöstä sekä ulkopuolisuuden tunteesta suomalaisessa yhteiskunnassa.

Aikatasosta toiseen kulkevassa kertomuksessa nuori – tosin ei enää aivan nuori – nainen, Sonja, palaa niin konkreettisesti kuin muistoissaan siihen, mikä hänet on johtanut nykyiseen elämäntilanteeseensa. Sonja on entinen kirjallisuudenopiskelija ja pyörinyt vasemmistolaisissa kulttuuripiireissä, kunnes on menettänyt niihin kiinnostuksensa. Hän on noussut köyhistä oloista, raivoavan äidin ja juopon isän ikeestä, seurustelemaan kulttuurin kerman ja akatemiaan päässeiden porvaripentujen kanssa, kulkenut häpeämättä miesten syleistä toiseen ja etsinyt jokaiselta jotain, mitä ei ole saanut. Hän tulee raskaaksi mutta käy abortoimassa sikiön. Jossain välissä hän on piipahtanut ”Dorkalaksi” kutsumassaan mielisairaalassa.

Kirja on kertomus eräänlaisesta väliinputoamisesta. Sosialistiset tendessit yliopistoilla ja julkisessa elämässä alkavat hiipua. Punk on tullut Suomeenkin, juppiuden aikakausi häämöttää edessä päin. Ylen kuvaamassa aikalaishaastattelussa Kauranen totesi romaaninsa olevan omalle sukupolvelleen – 1960-luvun radikaalien ja punk-sukupolven väliin jääneille – kirjoitettu. Heille, joilta kirjailija odotti 1980-luvun tullen suuria, ainakin kirjallisuudessa: ”Mä lähden 80-lukua kohti pää auki ja nyrkit pystyssä.”

Sonja O. ei ole muodoltaan kokeellinen romaani, mutta se on kielellisesti pärskähtelevä ja hillitön kokeilu tekijältä, joka tuntee oman tyylilajinsa. Kirjallisesti monitasoiseen kieleen sotketaan puhekielisiä ilmaisuja, joissa on niin vanhahtavan kuin modernin kaikuja.

Romaania ei pidä lukea turhan autofiktiivisten silmälasien lävitse, vaikka siinä on yhtymäkohtia todellisuuteen. Sonjan lapsuudessa on muutamia yhtäläisyyksiä Anja Kaurasen vastaavaan. Nimi Sonja O. myös rimmaa Anja K:n kanssa – ja toisaalta Tytti Parraksen (1943–2018) Jojo-romaanin (WSOY, 1968) Tinjan kanssa. Yhtäläisyyksistä Jojon kanssa hieman myöhemmin lisää.

Huomionarvoista on, että kaikki suodattuu kirjallisuushistorian lävitse. Teksti sisältää lukuisia suoria ja epäsuoria viittauksia pääasiassa suomalaiseen kirjallisuuteen ja ennen kaikkea miespuolisiin kirjailijoihin. Ainoa poikkeus on Edith Södergran (1892–1923), jota käsitellään outona ”toisena”, kirjoittihan Södergran runossaan Vierge Moderne, ettei ole nainen vaan ”neutri” ja ”malja kaikkien naisten kunniaksi”.

Teoksen sukupuolikäsitys on nykyäänkin sen tunnetuin piirre, kokonaisuutena Sonja O. on painunut viime vuosina enemmän taka-alalle. Vaikka romaani on jäänyt kirjallisuushistoriaan naisnäkökulmaa korostavan kirjallisuuden klassikkona, siihen viitataan nykyään varsin harvoin. Syitä sivuuttamiseen on monia. Yksi niistä lienee se, että nykyvinkkelistä katsoen teos ei ole ristiriidaton vaan edelleen provokatiivinen, paikoin jopa härnäävämpi kuin ilmestyessään.

Sonja kuvaa itsensä ulkoisesti pehmeänä naisena, joka elämänsä mittaan, ja erityisesti merkittävän lesbosuhteen aikana, herää huomaamaan sisäisen miehisyytensä. Teos kuvaa lesboutta sen päähenkilölle suomasta oivalluksesta huolimatta muoti-ilmiönä, johon Sonja heittäytyy osin provokaatio, osin tilanteen tuoma jännitys mielessään. Nainen on Sonjalle objekti, mies subjekti, ja tämä dialektiikka ja siihen herääminen kannattelevat päähenkilöä koko kirjan lävitse.

Sukupuolisen moninaisuuden tunnustavana nykyaikana edellinen ei tunnu kovin edistykselliseltä, jos se oli sitä romaanin ilmestymisvuotenakaan, eikä teos myöskään väitä sitä olevansa. Se on omakohtaiselta tuntuva tilitys, jossa päähenkilön rehellisyys tiivistyy hänen välinpitämättömyyteensä. Suorana esikuvana itse tekstissä minähenkilö mainitsee skandaaleja kirjoituksillaan synnyttäneen Christer Kihlmanin (1930–2021).

Kieltämättä Sonja O.:n tarinassa on yhtäläisyyksiä suomenruotsalaisen kirjailijan teoksien kanssa. Kihlman kirjoitti 1960–1980-luvun avainteoksissaan avoimesti homoseksuaalisuudestaan, aiheuttamistaan vahingoista perheelleen, itsekkyydestään ja syyllisyydentunnostaan, erotiikasta ja vapaudesta. Kihlmanin arastelematon, pohjimmiltaan rehellinen tyyli, jossa minä on maailman tärkein ihminen, oli monille liikaa. Kun vastaavalla tyylillä julkaistiin yhtä anteeksipyytelemätön teos, tällä erää nuoren naisen näkökulmasta kirjoitettuna, henkitoreissaan olleen Kekkosen aikaisen Suomen järkytys oli suurta.

Terapiaistunnossa Sonja kiistää kirjoitustensa yhtäläisyyden Parraksen, Märta Tikkasen (s. 1935) ja monien muiden suomalaisten naispuolisten kirjailjoiden teosten kanssa. Päähenkilö kertoo miespuoliselle mielenterveysasiantuntijalle haluavansa erottaa itsensä ”feministisestä hysteriasta”, kuten hän edellä mainittujen tyyliä kuvailee.

Kohta hätkähdyttää, koska se luettelee kaikki ilmiselvimmät vertailukohdat röyhkeästi nimeltä ja puhuu näistä lähes halveksuen. Irtiotto lienee hämäysliike ja silmänisku valppaalle lukijalle, yksi romaanin keinoista kääntää miespuolisten kirjailijoiden teoksissaan usein hyödyntämä ”isänmurha” ympäri feminiiniseksi versioksi. Kuten Parraksesta tähän esseesarjaan aiemmin kirjoittamani jutun yhteydessä totesin, Kaurasen Nuoreen Voimaan kirjoittamassa ja vuonna 1979 julkaistussa haastattelussa hehkuu kiistaton arvostus vanhempaa kirjailijaa kohtaan.

Joka tapauksessa yhtäläisyyksiä Jojon kanssa on paljonkin. Kummankin teoksen ytimessä on päähenkilön vaikea äitisuhde ja ahdistavat lapsuudenkokemukset. Kummassakin nuori opiskelijanainen toimii yhteiskunnan virallisten odotusten vastaisesti. Avainteko kummassakin on abortti, joka sysää päähenkilön muutosten tielle ja pohtimaan suhtautumistaan elämäänsä. Kummassakin teoksessa rikotaan konventionaalista kirjakieltä, tosin Parraksen kohdalla kenties monitasoisemmin ja virkkeiden rakenteita pirstoen, kun Kauranen tyytyy puhekielellistämiseen ja slangiin. Kumpikin teos herätti aikalaisissa pahennusta, ihailua ja ylenkatsetta. Ja kävi kaupaksi.

Suurin ero on, että Parraksen Tinja on ulkopuolinen, hän ei edes tapahtumien keskellä ollessaan tarkkaile itseään vaan muita. Sonja taas vyöryttää jatkuvana monologina kovaksi keitettyä itseanalyysia. Hänkin seuraa tarkasti muita, mutta tarkkaileminen on hänelle väylä käsitellä minuuttaan häpeämättömästi.

Sonja O. korostaa päähenkilönsä suhdetta tunnettuun maailmaan ympärillä. Maailman tapahtumat ja luetellut tunnetut henkilöt eivät siis tunnu vain fiktiota palvelevalta kulissilta, vaan niihin viitataan alituiseen todellisina asioina ympärillä. Tarinassa hengaillaan Lepakkoluolassa sekä puhutaan punkista ja homoseksuaalisuudesta. Neuvostoliiton Afganistanin sota (1979–1989) ja toisen öljykriisin (1979–1980) laineet möyrivät taustalla. Nimistä mainitaan suoraan Pentti Saarikoski, Juice Leskinen, Sylvi Kekkonen, Pelle Miljoona ynnä monia muita murrosvaiheen Suomen avainhahmoja. Näiden suurien nimien virrassa Sonjan miehille antamat lempinimet uivat pikkusintteinä. Miesten kutsumanimet ovat niin huomionarvoinen osa teosta, että niistä on sittemmin tehty jopa oma gradunsa – yksi monista teoksesta kirjoitetuista.

Ajankohtaisuus muistuttaa lukijaa 1970-lukulaisen, poliittisesti tiedostavan kirjallisuuden keinoista. Tarkoitus on kenties satirisoida niitä. Sonja ei kohtele vasemmistovaikuttamista, jos muutakaan joukkotoimintaa, kovin myötäsukaisesti. Hän on kokeillut aikanaan politiikkaa ja lopulta vieraantunut siitä. Päähenkilö näkee poliittisten sloganien keinotekoisuuden yhtenä keinona rakentaa hauraiden miesegojen rakastamaa identiteettipolitiikkaa. Sama vieraantuneisuus ajaa hänet pois feministisistä ympyröistä, joita katsoo itseään vanhemman naispuolisen rakastajansa, Siskon, kautta. Sisko on kymmenen vuotta vanhempana korostetusti edellistä sukupolvea. Sonjalle hän on samanaikaisesti elämän merkittävä käännekohta, kiinnepiste oman naiseuden tunteen etsimisessä, ja surullinen esimerkki feminiinisyyden vaalimisesta falskilla tavalla. Toisaalta Sonja näkee itsensä pian jyrän alle jäävän sukupolven edustajana tarkkaillessaan pogoavaa teini-ikäistä punkkarityttöä Lepakkoluolassa.

Kenties tässä identiteettipolitiikan kritiikissä, ja sen yhdistämisessä päähenkilön maskuliiniseen käytökseen, piilee yksi syy siihen, miksi Sonja O. tuntuu olevan nykyään vähemmän juhlittu kuin luulisi. Verratessa johonkin uudempaan nuoresta, naispuolisesta ja kenties autofiktiivisestä hahmosta (ja siinä sivussa akatemiasta) kertovaan teokseen, esimerkiksi Aino Vähäpesolan Onnenkissaan (Kosmos, 2019), Sonja O.:n radikalismi tuntuu sekä konservatiivisemmalta että rohkeammalta. Teoksissa on juonellisesti yhteisiä piirteitä: Myös Onnenkissassa päähenkilö etsii itseään pettymysten ja päättyneen suhteen jälkeen, kunnes lesbosuhde avaa reitin itseymmärrykseen. Mutta toisin kuin Sonja, Onnenkissan minähenkilö näkee kokemuksen yksin positiivisessa valossa ja vailla kyynisyyttä, osana identiteetin rakentumista ja viiteryhmän löytymistä. Onnenkissan eetos onkin nykykirjallisuudelle tyypillinen, sen estetiikasta ja aikeista pystyy jo ennalta arvaamaan sen etiikan.

* *

Toisin on Sonja O.:n laita. Vaikka Kaurasen romaanin sukupuolikäsitykset eivät nykyisessä ilmapiirissä pidä vettä, se ei ole huono asia. Ehdottomuudessaan teoksen provokaatio on lukijalle hyvällä tavalla vittumainen haaste, jota tulee ajatella ja käsitellä lukiessa. Samaa ei voi sanoa monesta hyvää tarkoittavasta mutta pohjimmiltaan pliisuksi jäävästä romaanista.

Kirja oli haaste myös aikalaisille. Vastaanotto oli ristiriitainen, vaikka ei suoraan vihamielinen. Seura-lehdessä kirjoitettiin hyvää tarkoittavasti tuoreeltaan, että teos on puolustuspuhe naisen vapaudelle kokeilla ja seikkailla ennen perhe-elämään ryhtymistä. Tällainen lapsellisesti järkeilevä paapominen kertoo enemmän ajankohdan yhteiskunnallisista oletuksista ja kontekstista kuin teoksen varsinaisesta sisällöstä. On oireellista, että naisoletetun kirjailijan naispuolinen päähenkilö halutaan määritellä ensisijaisesti yhteiskunnallisten kategorioiden kautta tai kannanottona – eikä yksilötutkielmana, kuten monen miesoletetun kirjailijan teoksissa seikkailevat haahuilijat nähdään.

Mielessäni ei käynyt lukiessani kertaakaan, että Sonja O. olisi puolustuspuhe nihilistiselle sekoilulle, vaan teos tuntuu raivokkaasti vastustavan tällaista tulkintaa. Sen sijaan siinä on aineksia johonkin eksistentiaaliseen. Sonja asettuu monien ulkopuolisten pitkään sarjaan. Colin Wilsonin (1931–2013) kirjallista ulkopuolisuutta käsittelevää Sivullinen ihminen -klassikkoa (1956) mukaillen Sonja on sitä ulkopuolisten tyyppiä, jonka filosofi Friedrich Nietzsche (1844–1900) on kehittänyt. Toisin sanoen Sonja on hahmo, jota määrittää ”äkillinen, intuitiivinen taju puhtaasta tahdosta, joka oli vapaa älyn aiheuttamista ongelmista ja harmeista”.

Kulttuurikeskusteluissa jäädään usein jumiin teoksen yhteen aspektiin. Tässä tapauksessa sukupuolikeskustelu peitti jo aikanaan muut teemat alleen. Sonja O.:n näkemys karjalaisuudesta on jäänyt seksuaalisuusteeman varjoon, vaikka kyseessä on toinen teoksen punaisista langoista. Sonja O. onkin osin perheromaani. Päähenkilö asustaa lapsena pienessä yksiössä Helsingissä vanhempiensa, kehitysvammaisen isoveljensä Leon ja isovanhempiensa Babuskan ja Dieduskan kanssa. Perhe on evakkoja. Isä on syntynyt raiskauksen seurauksena ja kantaa siitä haavaa Karjalan menettämisen aiheuttamien traumojen lisäksi. Isoveli on syntynyt hieman ennen pakomatkaa sodan alta pois. Kotona puhutaan sekaisin murresuomea ja venäjää, jota Sonja ei uskalla puhua pihaleikeissä muiden lasten kuullen. Puheissa toistuu Anna-täti, joka on kuollut evakkomatkalla junanvarteen. Yhteys menneen ja nykyhetken välillä luodaan hätkähdyttävällä tavalla, kun Sonja yhdistää karjalaisen historian ja stadilaisuuden, kuoleman ja julkean pinnalliselta tuntuvan elämän:

”Sillä Anna putoaa jostakin syystä junasta ilmahälytyksen tullessa, yleisessä vauhkoisessa ryysiksessä Anna ja lapsi (minun imaginäärinen serkkuni jonka olen monta kertaa mielikuvituksissani kasvattanut aikuiseksi) suistuvat junasta ja kierivät sylikkäin toistensa ympäri ratapenkkaa alas metsänreunaan ja jäävät metsän ja rautatien väliseen notkelmaan makaamaan.

Paljon raskasta räntää ehtii leijua Annan miilunmustille hiuksille ja upouudelle krimikoipiturkille (joka sittemmin joutuu mutsille ja mutsilta minulle, pälviintyneen ränstyneenä ja hihansuista kaljuuntuneena, rospuuttokunnossa mutta yhtä kaikki, se on ärtsyn makean näköinen haalistuneiden farkkujen ja korkeakorkoisten saappaiden kanssa) ennen kuin Anna löydetään.”

Koti kuvataan romaanissa paikkana, jossa hellyys on harvinaista ja jonka ulkopuolisuutta Sonjan on lähes mahdotonta avata muille ihmisille. Isä on juoppo, joka ainakin kerran kourii omaa tytärtään, äiti on neuroottinen ja elämälle jatkuvasti vihainen, samalla kuitenkin perheen paikallaan pitävä ankkuri. Isoveli viedään ja unohdetaan hoitolaitokseen, isoisä on invalidi. Mummo on kenties ainoa henkireikä. Hänen puheissaan elävät rikas karjalainen nuotti ja ihmeelliset sadut, jotka pöydän alla aikaansa viettävä lapsenlapsi tähän romaanimuotoon pelastaa, sillä muuten ne jäisivät, kuten Sonja itse toteaa, kansannaisen katoavaksi perinnöksi.

Lapsuudesta nousevat myös monet Sonjan fiksaatiot. Erityisen tärkeitä merkitsijöitä ovat merihevoset. Ensinnäkin merihevoset eksoottisina eläiminä tarkoittavat nuorelle Sonjalle keinoa paeta tavanomaista. Kotona kannustetaan jatkuvasti hyödyllisyyteen ja käytännöllisyyteen, erityisesti äidin toimesta. Ankara äiti ei suostu hankkimaan lapselleen eläinkirjoja kuin kotoisista suomalaisista eläimistä. Tyydyttääkseen tiedonjanoaan Sonja hankkii kirjastokortin. Kirjastossa hän pääsee tyydyttämään mielihalujaan ja lukee dinosauruksista ja merihevosista. Isoäidin tarinoiden ja sitä seuraavan kirjastokortin hankkimisen voi tulkita olevan alkusysäys päähenkilön tulevalle kirjoittajanuralle, vaikka (ollakseen romaani kirjoittavasta päähenkilöstä) kirjoittamisesta puhutaan vähän.

Toisekseen merihevoset ovat eläimiä, joiden naaraat laskevat munansa koiraan sisään. Lopulta koiras synnyttää ejakulaatiota muistuttavin kouristuksin elävät poikaset maailmaan. Tämä ihmisen näkökulmasta sukupuolinen erikoisuus on tärkeä symboli teoksessa, jonka päähenkilö kokee olevansa yhtä aikaa mies ja nainen tai ”neutri”. Merihevoset edustavat samalla jotain muuta, jotain mikä on kaukana kodista ja ehkä myös Suomesta, ja siten Sonjan pelastus.

Päähenkilön halu kyseenalaistaa sukupuolirooleja tulee kotoa. Sonjan isä kuvataan pelottavaksi ja väkivaltaiseksi, on hän humalassa tai ei. Äiti on alistunut osaansa naisena. Hänen johdonmukainen halunsa kieltäytyä nautinnoista ja estää ne myös muilta herättää tyttäressä vastareaktion, himon, joka etsii niin intiimiä hellyyttä kuin riekaleiksi repimistä, raiskatuksi tulemisen tunnetta. Toisaalta teos kuvaa raadollisesti kummankin naisen yksinäisyyttä kertoessaan, kuinka Sonja masturboi vuoteessa samalla, kun äiti suorittaa vastaavaa toimitusta kodin ainoassa yksityisessä tilassa, vessassa.

Halu tulla kohdelluksi väkivaltaisesti on yksi teoksen kulmakarvoja nostattavista puolista. Jos romaani ilmestyisi suunnilleen tällaisena nykypäivänä, on vaikea ennustaa kiiteltäisiinkö sitä rohkeata edelläkävijyydestä vai moitittaisiinko haitallisten myyttien korostamisesta – esimerkiksi Onnenkissan seksuaalipolitiikka on 180 astetta toiseen suuntaan kurottavaa ja kaikkea pakkoa ja väkivaltaa kaihtavaa, passiivisuutta ja lempeyttä ylistävää.

* *

Sonja O.:n kuvaukset miehistä niin yksilöinä kuin sukupuolena eivät ole mairittelevia. Romaanin miehet ovat hyväksikäyttäjiä tai lapsellisia tai väkivaltaisia tai itsekeskeisiä, jatkuvasti oman identiteettipolitiikkansa pauloissa milloin eivät ole eräänlaisia tahdottomia monstereita.

Teosta huonosti lukeva ja siihen valmiiksi asenteellisesti suhtautuva voi syyttää kirjaa karrikoidun feministisestä vihamielisyydestä miehiä kohtaan, mutta tämä olisi virheellinen tulkinta. Teos on poliittisessa mielessä feministinen vain, jos pitää kaikkea naissukupuolen vapaata itseilmaisua feministisenä. Tällainen käsitys on mielestäni niin laaja, että se on lähes täysin hyödytön; niinpä kyseessä ei ole niin suora tendessiromaani kuin esimerkiksi Jojo on.

Aikalaisvastaanotossa on luettavissa rivien välissä erityisesti miespuolisten kriitikoiden yritys ymmärtää, joka kuitenkin päätyy väheksyntään tai ohi puhumiseen. Kirjailija Arto Virtanen (s. 1947) kirjoitti Parnassossa, että “[– –] totean vailla kaunaa mutta hiukan turhautuneena, että minulta ei ole yksikään naisten- eikä muukaan lehti pyytänyt haastattelua kymmenvuotisen kirjailijanurani aikana [– –]”, mikä on rehellistä kateutta ja tuo esille Kaurasen jo ennen kirjan julkaisua saaman huomion, vaikka on samalla liikuttavan haurasta juuri sellaisella tavalla, jollaiseksi Sonja O. miesten egot kuvailee.

Helsingin Sanomissa ei oltu estottomasti ihastuksissaan, vaikka lehti palkitsi teoksen seuraavana vuonna. Harry Forsblomin kritiikki oli kuitenkin tasapainoinen ja keskittyi teokseen, ei kriitikon egoon. Tosin Forsblomin teksti tuntuu olevan täynnä ”toisaalta – toisaalta – toisaalta” -tyylistä hokemista, jossa kaikille teoksen piirteille löytyy aina kaksi puolta.

”[– –] Minkä tyyli voittaa nuorekkaana spontaanisuutena ja verbaalisena ilotteluna, sen se paradoksaalisesti on jatkuvassa vaarassa menettää ironisen näkemyksen puutteena. Ja mikä Sonja O.:n rakastajien tai hänen kotiolojensa ja venäläis-sörkkäläis-akateemisen taustansa tyypittelyssä voitetaan objektiivisuutena, ollaan usein menettää abstraktisuutena, osoittelevuutena, joka jäytää konkreettisuutta ja elämänläheisyyttä. Kehitystarinan tyypillisyys ja opettavaisuus korostuvat, sen sisältö ohenee.”

Edelliset esimerkit eivät tosin ole mitään verrattuna kaikista mahdollisista lehdistä Psykologiuutisissa julkaistuun nimimerkki al. kri.:n tekstiin, jossa pohditaan Kaurasen ja Annika Idströmin (1947–2011) kirjailijalaatuja laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa:

”[– –] haluaa vauhtiin päässyt al. kri. myös tiedustaa, pyrkivätkö suffragetit avoimeen ja reiluun tasa-arvoon kehittääkseen yhdessä miesten kanssa elämänmuodon, joka takaa jälkeläisten persoonallisuuden kypsyttävän kehityksen? Valitettavasti vastaus näyttää kielteiseltä. Kärjistäen on pelättävissä, että miehiksi kutsutut törkimykset nitistetään ja alistetaan orjuutetuiksi seksiobjekteiksi, joita härskisti käytetään hyväksi hetkellistä mielihyväntarvetta tyydyttävinä kutkakikuleina. Voi vittu tuota akkaväen logiikkaa.”

Koko kritiikin luettuaan lukija näkee närkästyksen syyn, jonka olisi voinut perustella paremmin: jos kirjojen yhteiskunnallisen sanoman ytimessä on, että miehet ovat usein aivan perseestä, millainen vastaus siihen on, että myös naiset ovat – ja samalla tavalla?

Toisaalta lukijavastaanottokin saattoi olla ristiriitaista. Helsingin Sanomien lukijapalstalla nimimerkki Sonja-Sofia totesi noin kaksi viikkoa ennen J. H. Erkon palkinnon myöntämistä romaanin olevan liian lohduton ja sen päähenkilön narsismin olevan vieraannuttavaa. Fiktiivisen Sonjan uhmakkuus oli jo liian voimakasta. Kriitikko Kaarina Kolu huomioi vaikean suhtautumisen Nuoressa Voimassa heti tuoreeltaan: ”Jännittävää lukijoiden keskuudessa on ollut mielipiteiden jyrkkyys ja tarve moralisoivaan kannanottoon.”

Teoksen miehet ovat voittopuolisesti umpimielisiä kusipäitä, mutta Sonja samastuu näihin silti naisia enemmän ja kaipaa miesten seuraa. Miesten itsekeskeisyys on toksista. Samalla päähenkilö tuntuu ymmärtävän heidän maailmaansa. Mieleen tulevat toisen, leimallisesti 1970–1980-lukulaisen taiteilijan, Kalervo Palsan (1947–1987), maalaus Kullervo (1983), jossa hirttäytynyt mies kaivertaa puunrunkoon peniksellään Hitler-sitaatin maailmasta voittajien kiertopalkintona.

Sonja ei välttämättä halua voittaa, mutta häntä ajaa armottomuus, jota ei tunnista oletetussa sukupuolessaan. Hän pelkää ja vieroksuu muita naisia eikä koe olevansa oikeanlainen näiden seurassa. Miesten kanssa hän kokee olevansa ainakin jollain tavoin näiden psykologiasta perillä, samalla aaltopituudella. Ainoat tärkeät naispuoliset hahmot Sonjan itsensä lisäksi ovatkin äiti ja isoäiti sekä rakastaja Sisko, jonka nimi on varmasti tietoisesti insestinen.

Tätä insestin kanssa flirttailua Sonja syleilee mielellään ja avoimesti, sillä hän haluaa ajatella rakastajaansa sisarenaan. Jos lukija pitää psykoanalyyttisesta symboliikasta, hän voi ajatella Siskon olevan vähemmän oikea ihminen kuin mikään muu hahmo teoksessa. Siskon tehtävä on olla päähenkilön varjopuoli, sellainen mikä Sonjan pitäisi olla, jos hän olisi kuuliainen feministinen karikatyyri, halukas katkaisemaan miehiin välit näiden sikamaisuuden takia ja valmis poliittiseen radikalismiin. Sopivaa onkin, että Sisko kohdataan kertomuksessa mielisairaalassa kuin hän olisi Sonjan persoonan toinen puoli. Sonjan parannuttua ja päästyä ”Dorkalasta” vapauteen, Sisko muuttuu hyödyttömäksi, pelottavaksi muistijäljeksi ja varoitukseksi.

Siskon kanssa elämisen sijaan Sonja löytää itsensä jälleen kerran miehen sylistä, tällä kertaa suorastaan vähämieliseltä vaikuttavan, narsistisen punkkarin, joka ei ole muuta kuin röykkiö päätöntä seksiä, vapauden teeskentelyä ja kainalopieruja. Karriksi ristitty hahmo (joku toinen spekuloikoon perustuuko hahmo olemassa olevaan kaksilahkeiseen vai ei) on Siskon edustaman tiedostavan superegon jälkeen silkkaa idiä, jota ei kiinnosta vähääkään Sonjan elämä tai henkilöhistoria. Päähenkilön varsinaiseksi tehtäväksi tuleekin löytää egon paikka super-egon ja idin välissä. Jos siis haluaa uskoa psykoanalyysiin.

* *

Mutta mistä tämä romaani lopulta kertoo? Niin kuin moni edelleen oleellinen romaani, Sonja O. on kertomus jokaista modernia ihmistä koskevasta haasteesta: vaikeudesta löytää ihminen ihmisessä.

Kaarina Kolu tiivisti Nuoressa Voimassa hyvin niin Sonja O.:n kuin Annika Idströmin teoksen Isäni rakkaani (WSOY, 1981) merkityksen:

”[– –] Merkittävää romaaneissa on aiempaan perinteeseen nähden on naisen kuohuntavaiheen, minuuden etsimisen kuvaus. Kirjallisuus on kyllä kuvannut egoismia – narsismia – miehessä, mutta nyt Idström ja Kauranen osoittavat saman itseriittoisuuden ja itsekkyyden myös naiselliseksi ominaisuudeksi. [– –]”

Vuosia myöhemmin Suomi-kulttuurilehdessä Riikka Kivelä tiivisti koko Kaurasen siihenastisen tuotannon naiskuvan. Vuosien vierittyä ja kirjailijan profiilinkin kehityttyä aiemmin lukijoita mystifioineet piirteet näyttivät jo selkeiltä:

”Kaurasen naiskuvat perustuvat pitkälti androgynian periaatteelle. Hän tuo esille miehen ja naisen samanlaisia piirteitä, ja onnistuu näin rikkomaan dualismin jyrkät jaot joko naisten ominaisuuksiin ja miesten. Tilalle hän luo dialektista naiskuvaa ja ehyttä kokonaispersoonaa. Näin Kauranen hyökkää patriarkaattia vastaan. Patriarkaatin ominaisuuksiinhan kuuluu ’hajoita ja hallitse’ periaate [sic], eikä se piittaa ihmisten samanlaisuuksista, joita kuitenkin on paljon enemmän kuin eroja.”

Entä pitääkö yksilöllisyyden ylistyslaulu markkinaliberalismin hallitsemassa nykyhetkessä vettä tai näyttääkö se enää järin radikaalilta? Ei ja ei. Sosiaalinen media on antanut medianarsisteille aivan liikaa yleisöä, ja älypuhelinten nousu on suorassa yhteydessä nuorison pahoinvointiin. Se, mikä oli kirjallisuudessa radikaalia ja vapauttavaa 1980-luvun alussa, ei ole sitä kaikilta osiltaan 2020-luvun monimediatodellisuudessa, jossa yhteisöllisyys on korvautunut joukkomonologeilla.

Aloitin tämän esseen lainauksella Kaurasen teoksesta sekä kahdella sitaatilla Alexandra Kollontailta (1872–1952), joka oli marxilainen poliitikko, diplomaatti ja feministinen kirjallisuudentutkija. Sitaatit liittyvät elimellisesti siihen, mistä tässä teoksessa on nähdäkseni kysymys. Lainauksessa Sonja kuvailee kirjoittavan seurustelukumppaninsa halua muokata Sonjasta valistavaa romaaniaan varten opettavainen henkilö. Yritys on kuitenkin naurettava, narsistisen hyveellinen, irrallaan siitä todellisuudesta, jossa muokkauksen kohde on todellinen ihminen, nainen ja ennen kaikkea elossa, ei pelkkää paperia.

Kollontai havainnollistaa tätä yksilöllisen naisen olemusta kirkkaasti ja ytimekkäästi: ”[– –] me tunnemme heissä kuitenkin jotakin kaikille yhteistä, jotain “sukulaisuutta”, joka heti tekee mahdolliseksi erottaa heidät menneisyyden naisista. He ovat käsittäneet maailman toisin, ovat suhtautuneet siihen toisin, ovat tulleet näkyville elämässä toisella tavalla. [– –]”

Vaikka modernit naiset seisovat menneisyyden naisten harteilla, he ovat jo jotain muuta. Kauranen ei ole ottanut esikoisessaan harteilleen Kollontain spekuloiman yksilöllisen ihmisen luonnostelun, vaan taakka on kaksinkertainen. Sonjan vaikeaksi tehtäväksi tulee olla ihmisen lisäksi yksilöllinen nainen patriarkaalisen itsesäälin ja feminiinisen itsepetoksen välissä.

Esikoiset-esseesarjan kirjoittamista ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus (Taike) ja Suomen arvostelijain liitto (Sarv).

* *

Sarjassa aiemmin julkaistu

• Esikoiset #1: Palkittu ja palkitsija – Aronpuron Peltiset enkelit ja Paavilaisen Sukukartta
• Esikoiset #2: Veikko Polameren 365-runoteosta pidettiin sukupolvensa lyriikan toivona
• Esikoiset #3: Tytti Parraksen Jojo tarkkailee ulkopuolelta vapautumisen vuosikymmentä
• Esikoiset #4: Vastuun kanssa painiva kokelas ja Suomeen hiihtävä isoisä

Lähteitä

• Al. kri.: ”Miesnäkökulma”. Psykologiuutiset, 1/1982.
• ”Erkon palkinto Anja Kauraselle”. Helsingin Sanomat, 17.1.1982.
• Forsblom, Harri: ”Kukapa lohduttaisi myyttiä ellei myytti itse”. Helsingin Sanomat, 20.10.1981.
• Kauranen, Anja (1981): Sonja O. kävi täällä. Helsinki: WSOY.
• Kivelä, Riikka: ”Anja Kauranen perinteitä murskaamassa, eli, Ei niinkään synkee stoori teoksista Sonja O. kävi täällä, Tushka ja Kultasuu”. Suomi, 1/1994.
• Kollontai, Alexandra (2022): Uusi nainen, uusi moraali. Joensuu: Kirjokansi.
• Kolu, Kaarina: ”Naisen kuvia“. Nuori Voima, 1/1982.
• Mäkeläinen, Niina: ”’Tämä kirja ei minun äijänlihaani säväyttänyt’ – Sonja O:ta ylistettiin ja haukuttiin tuoreeltaan”. Yle.fi, 14.9.2017. Saatavissa: Yle
• Sonja-Sofia: ”Sonja O. on liian lohduton”. Helsingin Sanomat, 4.1.1982.
• Virtanen, Arto (1982): ”Libidojäätelöä ja säilykepieruja”. Teoksessa Parnasso 1982. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet (s. 60–61).
• Vähäpesola, Aino (2019): Onnenkissa. Helsinki: Kosmos.
• Wilson, Colin (2012): Sivullinen ihminen. Tampere: Sanasato.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua