Viggo Wallensköld tietää, millaista on olla kuulumatta joukkoon – siitä hänen maalauksensakin kertovat

Viggo Wallensköld. Kuva: HAM/Sonja Hyytiäinen

Katri Kovasiipi, teksti
Taiteen edistämiskeskus (Taike) on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

Tapaan Viggo Wallensköldin Tampereella Lenin-museossa. Emme ole kumpikaan tulleet käyneeksi siellä vuoden 2012 jälkeen. Tuolloin museo oli vielä aivan toisenlainen kuin nyt.

– Täällä museossa oli sellainen tunnelma, että aika oli jäänyt ehkä 1970–80-luvuille, hyvin pysähtynyt tunnelma. Nythän tämä on muuttunut täysin, tullut nykyaikaan, Wallensköld ihmettelee.

Jo museon ulko-ovella tehdään selväksi tässä ajassa tärkeä lähtökohta. Ukrainan lipun sinikeltaisella taustalla on isoin kirjaimin teksti: Неt войнe, Ei sotaa.

Vuonna 2012 Lenin-museoon ripustettu näyttely koostui useista Wallensköldin teossarjoista, jotka käsittelivät Venäjän vallankumouksen tuoksinassa murhatun keisari Nikolai II:n perheen murhaa.

– Ajatukseni oli kuvata ihmisyyden kannalta heitä, jotka ovat jääneet sen vallankumouksen jalkoihin, Wallensköld pohtii.

Muistot vuoden 2012 Pirkanmaan Triennaalista ovat syy, miksi tapaamme Lenin-museossa emmekä esimerkiksi Wallensköldin työhuoneella. Työhuone on Wallensköldille myös niin yksityinen, intiimi tila, että vieraan ihmisen päästäminen sinne tuntuisi selvästikin kiusalliselta.

Taiteilija Viggo Wallensköld palasi kymmenen vuoden tauon jälkeen täysin muuttuneeseen Lenin-museoon. Taustalla Yrjö Mäkelinin sellistä kurkistaa kirjailija Elvi Sinervo. Kuva: Katri Kovasiipi

Lenin-museo on muuttunut ja modernisoitunut niin paljon, ettemme enää voi tavoittaa sitä erityistä tunnelmaa, joka Wallensköldin kymmenen vuoden takaisessa näyttelyssä vallitsi. Tuo näyttely jätti kuitenkin allekirjoittaneeseen ja lukemattomiin taiteilijalle palautetta antaneisiin ihmisiin voimakkaan vaikutuksen. Osa näyttelyn teoksista on nyt mukana Helsingin taidemuseo HAMissa esillä olevassa Viggo Wallensköldin laajassa yksityisnäyttelyssä.

Hänen teoksensa eivät ole poliittisia. Hän tutkii ihmisyyttä, joukkoihin kuulumattomuutta, erilaisuutta, erillisyyttä. Niissä aiheissa hän on asiantuntija – sen lisäksi, että hän on yksi aikamme parhaista kuvittelijoista ja merkittävimmistä kuvataiteilijoista. Hän eläytyy voimakkaasti maalaamiensa ihmisten maailmaan. Nuo ihmiset ovat yleensä fiktiota, mutta olemassaolon ja ihmisyyden ymmärtämisen näkökulmasta äärimmäisen totuudellisia hahmoja.

Näyttely näyttelyssä, museo museossa

Riipaisevan tematiikkansa ohella keisari Nikolai II:n perhettä käsitelleet teokset kotiutuivat tuolloiseen Lenin-museon miljööseen niin hyvin, että monet näyttelyvieraat kysyivät, missä se Wallensköldin näyttely oikein on.

– Ideana oli, että museon perusnäyttely pysyy tässä ja omat työni ovat sen perusnäyttelyn seassa. Kuraattorina toiminut Veikko Halmetoja ripusti näyttelyn todella hienosti ja hienovaraisesti sillä aikaa, kun olin itse residenssissä Pariisissa, enkä edes päässyt tänne paikalle.

Viggo Wallensköldin maalaus Ruhtinaan perhe on vuodelta 2007. Kuva: HAM/Hanna Kukorelli

Toisinaan katsojana kesti hetken aikaa erottaa, onko esimerkiksi vitriinissä oleva mustavalkoinen kuva Wallensköldin tussimaalaus vai Venäjän vallankumouksen ajoista kertova valokuva. Vaikka tussimaalaukset olivat valokuvia paljon viitteellisempiä, niissä oli valokuvan tuntu.

Vertailukohtaa tällaiselle ripustukselle voi hakea Venetsiasta, muotisuunnittelija ja monilahjakkuus Mariano Fortunyn (1871–1941) palatsista, jossa nykytaidenäyttelyt ja Fortunyn kotimuseo vanhoine taide-esineineen ja tekstiileineen limittyvät ja lomittuvat, ikään kuin muodostaen museon museossa.

Nyt HAMin näyttelykokonaisuuden osana nähdään Lenin-museoon reilut kymmenen vuotta sitten valmistuneista teossarjoista Viholliset, joka kuvaa teloitettuja ihmisiä sekä maalauspari Tuomio (2011), jossa säätyläisvaatteisiin pukeutuneet mies ja nainen odottavat huputettuina teloitustaan. Tärkeä teos on myös suurikokoinen Perhe (2011), johon Wallensköld on kuvannut hyvin viitteellisesti koko keisariperheen, ehkä hetkeä ennen murhatuksi tulemistaan.

Viggo Wallensköld: Tuomio I, 2011. Kuva: HAM/Anna Taival

Viitteellisessä pelkistyksessään viiltävä on maalaus Ilta (2011), jossa nähdään vain laaja, punaruskea, vielä paikoin kosteuttaan kiiltävä läiskä parkettilattiassa. Heitä, joista veri on virrannut, ei maalauksessa enää näy.

Neuvostoajan pimeää puolta käsittelevät maalaukset ovat selkeä poikkeus Wallensköldin koko tuotannossa, mutta ne ovat hyvin tärkeä kokonaisuus.

– Kun HAMin näyttelyä suunniteltiin syksyllä 2021, tuntui tärkeältä laittaa näitä teoksia mukaan. Kuraattorina toimivan Christina Bäcksbackan mielestä oli olennaista, että nekin ovat näyttelyssä mukana. HAMissa ne ovat omana saarekkeenaan, ne saivat sieltä oman tilansa, Wallensköld kertoo.

Surrealistisen leikin synnyttämä kirjailijuus

Wallensköld on myös kirjailija. Hänen tähänastinen kirjallinen tuotantonsa koostuu kuvitteellisen, kardanialaisen sienitieteilijän Anatolij D. Mbdrinovin (s. 1903) teoksista. Koko Wallensköldin kirjallinen tuotanto on pitkäjänteinen surrealistinen leikki, monipolvinen jekku.

– Alun perin nämä teokset menivät myös kirjastojen tietokannoissa kirjailijanimellä Mbdrinovin ja kustannusliike Wallensköldin nimissä, ennen kuin jotkut tajusivat, että Mbdrinov on fiktiivinen henkilö.

Viggo Wallensköldin kirjan Neuroosit ja traumat (Siltala, 2022) kuvitusta esillä HAMissa. Kuva: Katri Kovasiipi

Ensimmäisenä suomeksi ilmestynyt teos Anatolij D. Mbdrinov – sienitieteilijä: otteita teoksista (Taide, 2005) esittelee Mbdrinovia tutkijana ja henkilönä. Sen jälkeen on ilmestynyt Mbdrinovin kokonaisuudessaan suomennettuja alkuperäisteoksia, joiden julkaisujärjestys ei noudata kronologiaa. Stroganoff (Siltala, 2018) on alun perin ilmestynyt kardaniaksi vuonna 1953, Tutkimattomat sienet ennen ja nyt (Siltala, 2020) vuonna 1926 ja tuorein, Neuroosit ja traumat (Siltala, 2022) vuonna 1930.

Wallensköldin kirjallisessa tuotannossa tekstien ohella puhuvat myös kuvat. Kaiken aikaa kirjoittaessa taiteilijalla on mielessä, että kuvat tulevat osaksi teosta. Ensin kuitenkin syntyvät tekstit, kuvat vasta sitten. Myös kuvateksteillä on iso merkitys. Joskus täytyy tehdä ensin kuvateksti ja maalata siihen viittaava kuva vasta myöhemmin.

Viggo Wallensköld: Kirjasto, 2014. Kuva: Katri Kovasiipi

Sienituntijoiden poika oppi pelkäämään sieniä

Wallensköldistä ei oikein voi tehdä haastattelua puhumatta sienistä – onhan Mbdrinovkin (lausutaan Brinov) ennen kaikkea sienitieteilijä, vaikka hän on kunnostautunut myös sielutieteilijänä ja monen muun alan tieteentekijänä.

Suhteestaan sieniin taiteilija kertoo hauskasti ja valaisevasti Tuomas Karemon Ylelle tekemässä Wallensköldin laajassa haastattelussa Mikä sieni olisit, Viggo Wallensköld. Suosittelen lämpimästi tuon haastattelun kuuntelemista!

Wallensköldin molemmat vanhemmat olivat taiteilijoita sekä erinomaisia sienituntijoita. Isä pystyi sanomaan minkä tahansa metsässä tavatun sienen latinankielisen nimen. Hän myös etsi harvinaisuuksia ja oli tavattoman innoissaan, kun löysi sieniretkellä jonkin sienilajin, vaikkapa maatähden, joka ei yleensä kasva näillä leveysasteilla.

Äiti toimi jossain vaiheessa sienineuvojana, ja Wallensköld muistaa olleensa pikkupoikana äidin mukana Tukholmassa sienineuvojan työhön liittyvällä matkallakin.

Joskus 6–7-vuotiaana hän sai sienikammon. Hän alkoi nähdä toistuvaa painajaista, jossa hän katsoi alas suurelta kiveltä, näki allaan valtavasti sieniä, jotka ympäröivät kiveä kuin mattona, ja putosi niiden päälle. Lapsen unimaailmassa kokemus oli kammottava.

Hän alkoi kammoksua sieniruokia ja pelätä, että perheen kyläreissuilla hänelle tarjottaisiin sellaisia. Hän ei kerta kaikkiaan pystynyt syömään sieniä. Hänestä itsestään ei koskaan tullut sienestäjää, vaikka sienillä on melko suuri rooli hänen kirjailijanurallaan.

– Tykkään mennä sienimetsään katselemaan sieniä, mutta en sienestä. Äidin kanssa joskus kerään suppilovahveroita. Minä vähän pelkään sieniä: sieni on olento. Suppilovahvero ei ole niin olento.

Äidin ikonimaalaukset ja ortodoksikirkkojen kupolit

Wallensköldin estetiikassa, etenkin hänen teksteissään ja kirjoissaan, on jotain ajatonta slaavilaisuutta. Kuten hän Karemon haastattelussakin toteaa, se ei sitoudu mihinkään venäläiseen aikaan, paikkaan tai yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Sen juurina voi pitää hänen äitinsä ikonimaalauksia ja venäläisen kirjallisuuden helmiä, jotka ovat merkinneet Wallensköldille paljon jo tämän nuoruudessa.

– Äiti on maalannut ikoneita siitä saakka kuin olen mitään tajunnut. Sain olla mukana huoneessa, jossa äiti maalasi ikoneita, ja tykkäsin kovasti siitä hienosta, kodikkaasta tunnelmasta.

– Äiti oli levittänyt pöydälle munatemperat sekä mallikirjoja ikoneista ja arkkitehtuurista. Ihastuin ortodoksisten kirkkojen arkkitehtuuriin ja sipulikupoleihin – kutsun niitä sipulikupoleiksi, vaikka oikealta nimeltään ne ovat liekkikupoleita.

Viggo Wallensköld: Talvi (2.), 2021. Kuva: Katri Kovasiipi

Wallensköld ei itse ole ortodoksi, vaikka nuorena hän yritti lähestyä ortodoksista maailmaa hyvin tosissaankin.

– Olin kiinnostunut ortodoksisuudesta 16–17-vuotiaana, juuri silloin kun Tšernobyl posahti. Olin jopa mukana ortodoksinuorten Neuvostoliiton-matkalla, jolla tutustuin tosi kivoihin nuoriin. Matkalla oli ihmeellinen tunnelma, vierailimme esimerkiksi Novgorodissa Pyhän Nikita novgorodilaisen kirkossa. Siltä matkalta tuli tärkeitä muistoja.

Ortodoksinen perinne on Wallensköldille hyvin tärkeää, mutta uskovaista hänestä ei koskaan tullut.

– Olen pohtinut etenkin teini-ikäisenä, miksi en pysty olemaan uskovainen. Se ei vaan onnistu.

Tärkein kirjallisuus käsittelee pohjimmiltaan tunteita

Äitinsä ystävien kautta Wallensköld löysi myös inspiroivaa neuvostokirjallisuutta.

– Esimerkiksi runoilija Kalevi Seilonen oli äidin ystävä ja piti äitiin yhteyttä elämänsä loppuun saakka. Seilonen suositteli, että paras kirja, mitä on olemassa, on Vladimir Solouhinin Kolmas metsästys.

Solouhinin Kolmas metsästys – Sienestäjän muistiinpanoja (Kustannusliike Raguda, 1988, käännös Kari Klemelä; alkuteos 1967) on kirja, jota voi olla nykyään Suomesta vaikea löytää, mutta kirjastojen varastokirjoista sitä kannattaa kysellä. Sen kerronnan läsnäolossa on poikkeuksellista kirkkautta, eikä sitä luettuaan voi olla näkemättä yhteneväisyyksiä Wallensköldin kirjallisen tyylin ja Solouhinin sanataituruuden välillä.

Solouhin kirjoittaa esimerkiksi näin:

”En väitä, että itsekään keräisin kaiken maailman haarakkaita, mörskyjä, nuljaskoja ja tuhkeloita, kun metsä on täynnä leppärouskuja ja punikkitatteja. Mutta on omalla tavallaan kiintoisaa kerätä sieniä varsinaisen sieniajan ulkopuolella tai tarkemmin sanoen sienettömäksi luultuna aikana, sillä huhtikuun ja ensimmäisten syyshallojen välillä metsässä kasvaa vaikka mitä, mutta sieniä ne ovat kaikki.”

Tai:

”Ja parasta onkin nousta ylös ennen kuin päivä alkaa sarastaa. Valmistautuessa tai metsään mennessä aurinko ehättää nousta. Tarkoitus ei ole ehtiä ennen muita metsästäjiä, mutta aikaisessa metsälle lähdössä on aina jotain viehättävää lähti sitten metsästämään mitä tahansa.”

”Kannattaa sitä paitsi nähdä vaivaa tavoittaakseen sen tuokion, jolloin viistot auringonsäteet alkavat tunkeutua metsään kuin kultaiset neulat.”

– Tässä on se toinen puoli Neuvostoliitosta, tavallisista ihmisistä, jotka elävät omaa pientä elämäänsä sen järjestelmän keskellä. Jo lukiessaan tietää, että tähän sisältyy asioita, joista ei puhuta suoraan, mutta ne ovat siinä ihmisen elämässä läsnä, Wallensköld pohtii.

Laajemmin ajatellen Wallensköldille on merkityksellistä kirjallisuus, joka kertoo ihmisen tunne-elämästä. Muita kirjailijoita, joiden tekstien seurassa Wallensköld viihtyy, ovat esimerkiksi Isaac Bashevish Singer, Thomas Mann, Michel Houellebecq, suomalaisista Juhani Aho ja ennen kaikkea Juhani Peltonen. Venäläisistä klassikoista tärkeitä ovat edelleen Nikolai Gogol, Anton Tšehov, Ivan Turgenev, Vasili Šukšin ja Daniil Harms.

Mummon antama voima

Jotenkin kaikki merkityksellinen palautuu lopulta lapsuuteen. Myös Wallensköldin taiteilijuuteen lapsuudenkokemuksilla on ollut iso vaikutus.

– Minullahan oli hieno lapsuus, kun olen saanut elää suuren osan lapsuudestani äidinäidin kanssa, joka oli virolainen. Mummo oli minulle hyvin läheinen kymmenenteen ikävuoteen saakka.

Kotona oli tietty lämmin tunnelma.

– Oli mummon käsityöt; hän teki erittäin hienoja ryijyjä, peitteitä ja tyynyjä, ja vaatteet minulle. Vaatteissa oli ehkä mukana virolaista perinnettä. Isoäitini Ilse oli taiteellisesti lahjakas. Esimerkiksi hänen tekemissään seinävaatteissa oli ihmeellisiä kuvioita, lintuja, kasviaiheita ja marjoja, jollaisia en ole nähnyt missään. Nyt niitä on tallessa lähinnä vain muistoissa.

– Mummo teki myös hapankaalia isossa saavissa, hakkasi sitä kaalia valtavalla nuijalla. Mummon kanssa myös retkeiltiin ja käveltiin paljon Porvoon metsissä, ehkä poimittiin pihlajan- ja ruusunmarjoja. Tehtiin aina jotain hyvää, kodikasta juttua. Jo lapsena aina piirsin, mummo arvosti piirroksiani ja laittoi ne talteen.

– Mummon voima on ollut minulle iso voima, ja oli hirveä isku, kun mummo kuoli ollessani kymmenvuotias, neljännellä luokalla. Ehkä taidehommat liittyvät siihen, kun kaikki muuttuu ja turvallisuuden tunne katoaa.

Viggo Wallensköld: Syntymäpäivä, 2002. Kuva: HAM/Anna Taival

Maalaus on energiakeskittymä

Lukioikäisenä Wallensköld alkoi kuvien tekemisen ohella myös kirjoittaa. Silloin kypsyi ajatus, että kirjoittaminen ja piirtäminen ovat asioita, joihin hän haluaa elämässään keskittyä. Tarve piirtää ihmisiä on ollut hänellä aina voimakas, mutta nuorena sitä oli vaikea toteuttaa.

– Häpesin ihmismaalauksiani, enkä lukioikäisenä uskaltanut kuvaamataidon tunnilla piirtää ihmishahmoja ollenkaan. Tein rakennuksia, haaveilin ehkä vähän arkkitehdin urastakin, mutta minulla on aina ollut niin huono matematiikka, ettei minusta voinut tulla arkkitehtiä. Olen kuitenkin tehnyt paljon mielikuvituskirkkoja, karttoja ja rakennuksia. Rakennukset ja ihmiset ovat minulle tärkeitä asioita kuvissa.

Jo aiemmin mainitussa Karemon haastattelussakin Wallensköld kertoo, ettei hän ryhdy maalaamaan mitään, ennen kuin hänellä on ajatus tai idea siitä, mitä hän on tekemässä. Kuinka ideat sitten syntyvät?

– Usein on aluksi jokin ajatus, tarinan osa. Työni ovat vähän sellaisia tarinallisia. Mietin ensin, missä tilassa ja mikä tilanne se voisi olla, mikä hetki, kuka tai ketkä henkilöhahmot siinä on. Luon tarinallisen tilanteen; jotain tapahtuu, ja luon hetken siitä tapahtumasta – fiiliksen jostain hetkestä. Olennaista on, että maalauksen tapahtumalla pitää olla merkitys ja jännite. Maalaus on energiakeskittymä.

Viggo Wallensköld: Talvi, 2008. Kuva: HAM/Hanna Kukorelli

Jännite on keskeistä, Wallensköld sanoo.

– Se voi olla maalauksessa, jossa on vain taivas ja horisontti. August Strindberg oli myös taidemaalari, ja hänen maalauksensa ovat todella hienoja: niissä voi olla vain taivas ja meri, värien kontrasti, jossa on voimakas tunnetila. Myös Strindberg on kuvannut tunnetiloja.

Tunnetilat ja energiakeskittymät kehittyvät vain tekemällä.

– Minun vaan pitää tehdä. Jos alan maalata tai kirjoittaa, tulee jännite, joka on saatava purettua. Piirtäessä se tapahtuu niin, että on lehtiö, jossa on hirveästi luonnoksia – niiden joukosta ehkä löytyy se, jossa on jännite. Kun sitä työstää edelleen maalaukseksi, se muuntuu. Versio versiolta se muuttuu.

Mielikuvitusmaailman totuudellisuus

Wallensköld korostaa, että hän keskittyy elämään omassa mielikuvitusmaailmassaan.

– Pakenen omiin maailmoihini, se on ainoa tapa selviytyä tässä maailmassa.

Vaikka hänen maalaustensa henkilöhahmot ja kirjojensa tekstit ovat jopa monikerroksisen mielikuvituksen tuotetta, vaikka ne ilmaisullaan pakenevat realismia ja tekevät mahdottoman mahdolliseksi, ne ovat loppujen lopuksi ihmisyyden kannalta syvästi tosia.

Wallensköldin maalaukset puhuttelevat ja liikuttavat katsojiaan voimakkaasti, koska ne kertovat yksinäisyydestä, erillisyydestä, poikkeavuudesta, joukkoihin kuulumattomuudesta. Taiteilija itse sanoo, että maalaukset ovat tavallaan kuvia hänestä itsestään.

– Olen ollut aina arka ja yksinäinen ihminen. Olen ujo. Olen ollut erilainen aina, koulumaailmassa ja muutenkin olen saanut huomata, etten kuulu joukkoon. Koulussa olen ollut niitä poikia, joita kiusattiin. Olin joskus lihava, ja kaverina oli toinen, joka oli myös lihava – sekä tytöt että pojat ilmaisivat, että olemme paarialuokkaa.

– Koulussa oli myös joku, jolla oli muiden oppilaiden mielestä vinot silmät, ja oli joku, joka änkytti – itsekin olin tässä joukkoon kelpaamattomien poikien luokassa. Se vaikuttaa minussa edelleen niin, että jos joku sanoisi vaikka ulkonäöstäni jotain positiivista, en uskoisi. Olen aina kokenut, että olen ruma, tarpeeton ja huono. Kyllä se on tullut jo lapsuudesta.

Viggo Wallensköld: Leikki, 2012. Kuva: Katri Kovasiipi

Tähän väliin on todettava, että tämän haastattelun tiimoilta tapaan Viggo Wallensköldin ensimmäisen kerran. Hän on yksi hauskimpia, puheliaimpia ja parhaiten itseään myös verbaalisesti ilmaisevia ihmisiä, joita olen koskaan tavannut. Hän katsoo silmiin lämmöllä, johon jokainen ei pysty. Hänen läsnäolonsa on iloista ja intensiivistä, jutuissa on paljon naurua.

– Maalaan niihin henkilöihin, myös tyttöihin, itseäni. Sukupuolisesti en ajattele itseäni minään – olen sivustaseuraaja. Koen asioita voimakkaasti mielessäni.

Ulkoisen ja sisäisen välinen ristiriita

Wallensköldin maalauksille on tyypillistä, että eri sukupuolet ovat samassa henkilössä näkyvästi läsnä yhtä aikaa.

– Androgyyniys on hyvin tärkeä asia, se koskettaa. En osaa nähdä itseäni miehenä, että siinäpä vasta äijä – en tunnista itseäni peilikuvasta, en näytä yhtään siltä, mitä koen olevani.

Viggo Wallensköld: Peili, 1997. Kuva: HAM/Kirsi Halkola

Maalausten tekeminen ja kirjoittaminen ovat Wallensköldille maailma, jossa hän viihtyy ja josta hän on yhteydessä omiin tärkeimpiin voimiinsa. Hän myös kirjoittaa joka päivä. Paljon on vielä julkaisematta.

– Mielikuvitus on tärkein maailma, mitä minulla on. Maalausten tekeminen on selviytymistä omassa vajavaisuudessa. Maalatessa tulee koko ajan sen hirveän tärkeän kodikkuuden sekä kauhean ahdistuksen ja pelon yhteentörmäys. Se on tärkeää: taideteoksessa on yhtä aikaa monta asiaa.

Wallensköld sanallistaa maalaustensa maailmaa törmäykseksi henkisen rauhan ja todella suuren turvattomuuden välillä. Teoksille ovat ominaisia myös voimakas eroottisuus sekä voimakas tunne tai ajatus. Hän eläytyy maalaamiinsa hahmoihin voimakkaasti ja kokee työskentelyn terapeuttisena, joskaan se ei ole tuskatonta.

– Minullehan on hirveän vaikeaa tehdä tällaisia töitä. Toisaalta on välttämättömyys tehdä näitä, mutta näitä on kauhean vaikeaa näyttää. Lukioikäisenä poltin piirroksiani. Kolmantena vuotena Kuvataideakatemiassa lopulta totesin, että minun on pakko tehdä näitä. Olen kironnut, miksi en voi tehdä vaikka abstraktioita, joista kukaan ei tiedä, mitä ne ovat. Jokainen näyttely jännittää minua ihan hirveästi.

– Minua pelottaa aina, kun joudun näyttämään teoksiani tuntemattomille ihmiselle. Pelottaa paljastaa itsensä niin täydellisesti, ja pelkää sitä tuomiota. Onneksi on ihmisiä, jotka ymmärtävät taidetta. Esimerkiksi Christina Bäcksbacka, Veikko Halmetoja ja Kai Kartio ymmärtävät ajatuksiani ja mitä olen tehnyt.

Yleisön suosikki vastoin omia uskomuksiaan

Viggo Wallensköldin teoksista pidetään suunnattomasti. Ne koskettavat ihmisiä. Hämeenlinnan taidemuseossa vuonna 2021 järjestetyssä Ars Fennica -näyttelyssä hänet äänestettiin yleisön suosikiksi. Mitenkään väheksymättä muita palkintoehdokkaita ja palkinnon voittanutta Eija-Liisa Ahtilaa on tunnustettava, että olisin hyvin mielelläni suonut Wallensköldille myös voiton.

– Olen saanut palautteita, että työni antavat voimaa. Tietysti olen saanut myös erilaista palautetta… Mutta enimmäkseen olen saanut todella hyvää palautetta, mistä olen hämmentynyt. Siitä ei ehkä koskaan pääse eroon, ettei pysty luottamaan siihen, että muut hyväksyvät.

Wallensköldin kirjoja lukiessani rustasin muistiinpanon, jota testaan nyt itse taiteilija-kirjailijalla. Kirjoitin: Kirjoissasi on vallalla surrealistinen huumori – maalauksissasi kipu. Oletko samaa mieltä?

– Huumorin lisäksi kirjoissa on aika vakaviakin asioita. Humoristisuuden rinnalla voi käsitellä vakavia asioita. Nämä ovat mielestäni totta, mutta koen, että elämä on aika surrealistista. Ja enhän se minä ole, joka kirjoittaa, Mbdrinov voi sanoa mitä vaan, Wallensköld toteaa.

* *

Kun poistumme Lenin-museosta, mietimme, että eihän sitä tiedä, kuka tämänkin jutun kirjoittaa. Ehkä se on Mbdrinovin sisko? Oliko hänellä sisar? Ainakin neljä entistä vaimoa hänellä on ollut. Ehkä tämän jutun kirjoittaakin joku heistä.

Viggo Wallensköld: HAM Helsingin taidemuseo, 12.3.2023 saakka. Tennispalatsi, Eteläinen Rautatiekatu 8, Helsinki, avoinna ti 10–17.30 ja ke–su 11.30–19. Suljettu itsenäisyyspäivänä 6.12., jouluaattona 24.12. ja joulupäivänä 25.12.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua