Uusi Taru Sormusten herrasta -suomennos syntyi Kersti Juvan aloitteesta – käännöksessä oli ”kaikki aloittelijan mokat”

Kuvat: WSOY

Elsa Lindström, teksti

Suomenkielinen Taru Sormusten herrasta on siinä mielessä jännä teos, että se oli suomentajansa ensimmäinen käännös. Kersti Juva oli käännöstyön aloittaessaan 25-vuotias, ja käänsi trilogian kaksi ensimmäistä osaa (Sormuksen ritarit ja Kaksi tornia) yhdessä mentorinsa Eila Pennasen kanssa. (Runot ja laulut käänsi Panu Pekkanen.) Kolmannen osan, Kuninkaan paluu, Juva käänsi yksin, ja siitä hän sai myös kääntäjien valtionpalkinnon vuonna 1976.

Juvan käännöstä on kehuttu ja kiitelty laajasti, etenkin suomenkielisistä hahmon- ja paikannimistään. Ja kuitenkin viime keväänä WSOY ilmoitti, että työtä lähdetään parantelemaan ja että siitä julkaistaan ”tarkistettu suomennos”.

Että mitä että?

Uuden laitoksen julkistamistilaisuus pidettiin Kansallismuseossa syyskuun 22. päivänä, kansainvälisenä hobittipäivänä eli Frodo ja Bilbo Reppulin syntymäpäivänä. Mikael Ahlström, WSOY:n lasten- ja nuortenkirjojen kustannuspäällikkö, sanoi itsekin nikotelleensa Kersti Juvan ehdottaessa projektia hänelle syksyllä 2021. Juva kuulemma totesi, että ”katto ei ole vuotanut 50 vuoteen, mutta kaipaa ehostamista”.

Yhdistäessään myyntipuheeseensa sen faktan, että sekä J.R.R. Tolkienin kuolemasta että ensimmäisen suomennoksen ilmestymisestä tulisi kuluneeksi 50 vuotta, Juva sai idean läpi, kaikkien Kansallismuseon auditorioon pakkautuneiden fanien onneksi.

* *

Juva kertoi Suomen Tolkien-Seura Kontu Ry:n Sonja Virran haastattelussa, että hän sai idean kirjoittaessaan teostaan Tolkienin Tulkkina: Tarina Sormusten herran suomentamisesta (SKS, 2021). Kirjaa varten hän lähti tutkimaan omaa suomennostaan – ”ja tukka nousi pystyyn. [–] Täällähän on kaikki aloittelijan mokat!”

Juva totesi Kansallismuseossa, että luonnon ja paikkojen kuvausten kääntäminen oli vaikeinta (vaikka kukaan ei kuulemma niitä luekaan keskittyessään dialogiin). Minas Tirith sai kääntäjän hulluksi, kun tämä ”ei voinut tajuta, minkälainen viritys se on”. Haastattelussaan Juva korostikin juuri tajuamista. Jotta tekstiä voi kääntää sujuvasti, se pitää ymmärtää.

Huolimatta ”mokistaan” Juva totesi käännöksen tarkastamisen olleen yksi kivoimmista töistä, joita hänellä on ollut. Hän kertoi nauttivansa eniten juuri editointiprosessista, kun käännöstä voi vielä hioa. Siitä huolimatta hän ei haluaisi lähteä tarkistamaan muita käännöksiään – tosin tuskin niille samanlaista kysyntää olisikaan. Tai samanlaisia apujoukkoja: niin Juva kuin Ahlström kiittivät illan aikana Suomen Tolkien-Seuran jäseniä, jotka ovat auttaneet niin tämän kuin aikaisempien painosten hienosäädössä ”vääjäämättömästi listaamalla virheitä nettisivuilleen”, kuten Ahlström sanoi.

Juva kertoi yleisölle, että hänen lempihahmonsa on Konkari. Suomentaja kertoi tosiaan ajattelevansa kyseistä hahmoa aina Aragornin sijaan Konkarina, ”vaikka se onkin ihan päin mäntyä käännetty, senhän pitäisi olla joku Harppoja tai Pitkäkoipi”. Keski-Maasta Juva ei osaisi valita yhtä paikkaa, johon hän haluaisi matkustaa, sillä koko tarina kietoutuu matkan ympärille, siirtymään paikasta toiseen. Ja kysyttäessä miksi hänen mielestään Taru Sormusten herrasta pitäisi lukea, vastasi kääntäjä: ”Ei sitä tarvitse. Ihmisten iloksi se on tarkoitettu, ei se ole mitään yleissivistystä tai pakkopullaa.”

Entä mihin kirjan jo aikaisemmin lukeneen kannattaisi kiinnittää huomiota tässä ehostetussa versiossa? No niihin jo aiemmin mainittuihin kuvauksiin: ”Ne on tosi kauniita.”

Suomen Tolkien-Seura Kontu Ry:n Sonja Virta haastatteli suomentaja Kersti Juvaa teoksen julkistustilaisuudessa. Kuva: Elsa Lindström

Huolimatta Juvan innosta käännöksen tarkistamista kohtaan sitä miettii väkisinkin, onko hieno ja kallis juhlapainos oikeasti oikeutettu vai onko se vain kustantamon tapaa lypsää rahat faneilta hienolla päällisellä ja nostalgialla. Asiahan on niin, että Taru Sormusten herrasta on klassikko, mutta on se myös vanha. Kuten Juvakin totesi, teos on muun muassa auttamattoman patriarkaalinen ja siinä on myös rasistisia sävyjä. Miksi käyttää näin paljon rahaa ja vaivaa vanhan toistamiseen sen sijaan, että nostettaisiin esiin uusia näkökulmia?

Monestakin syystä. Ensinnäkin (jälleen kerran Juvaa lainatakseni) tarina ”tekee ihmiset onnelliseksi; se vie meidät jonnekin, missä on hyvä olla.” Eskapismi on yksi kaunokirjallisuuden tärkeimpiä tehtäviä, ja miljoonat ihmiset ovat päässeet todellisuutta pakoon Keski-Maahan. Tämä portti on hyvä pitää auki.

Vaikka Sormusten herra on usein rinnastettu toiseen maailmankuvaan ja nähty Tolkienin tapana kirjoittaa sota paperille, kirjailija itse kielsi tämän tulkinnan jyrkästi. Uudessa painoksessa on Tolkienin esipuhe vuodelta 1966, jossa kirjailija toteaa: ”Mitä tulee johonkin sisäiseen merkitykseen tai ’sanomaan’, sellaista ei kirjoittajalla ole. Teos ei ole allegorinen eikä ajankohtainen.” Tolkien toki myöntää, ettei koettu ja eletty voi tietenkään olla vaikuttamatta kirjailijaan, mutta muistuttaa eläneensä myös ensimmäisen maailmansodan, kuten myös toisen teollisen vallankumouksen, joka ”tärveli ja tuhosi” maata. Siitä huolimatta Tolkien ej kirjoittanut teostaan vertauskuvana kaikelle tälle.

Sellaisena sen kuitenkin voi nähdä, ja jotain kirjan voimasta ja laadusta kertoo se, että se on edelleen ajankohtainen, ja – ehkä vielä tärkeämmin – tarjoaa edelleen ihmisille lohtua ja toivoa.

* *

Juhlapainos on sitä paitsi kokonaisuutena paljon enemmän kuin pelkkä hieno päällys. Kirjaan on saatu mukaan Tolkienin itsensä tekemiä kuvituksia (ja niistä kertova lyhyt Wayne G. Hammondin ja Christina Scullin teksti), jotka ovat kauniita katsella, vaikkeivät aina sopisikaan täysin yhteen sen mielikuvan kanssa, joka lukijalle on jo vuosikymmenien saatossa ehtinyt muodostua. (Poikkeuksena tästä Minas Tirith; vasta nyt Tolkienin piirroksen nähtyäni ymmärrän paremmin, miten se oikein toimii.)

Myös kirjan taitto on yksinkertaisesti kaunis. Ja totta kai värjätyt sivut, hienot paperikannet ja metalliyksityiskohdat puhuvat puolestaan. Ainoa moitteeni on se, ettei tässä lähes 1000-sivuisessa teoksessa ole kirjanmerkkinauhaa. Sille löytyisi kyllä käyttöä!

Kuitenkin kaikkein tärkeintä on juhlapainoksen ja tarkistetun suomennoksen merkitys kielelle ja kulttuurille. Kirjat eivät käänny itsestään, vaan niiden kääntäminen ja tulkinta on taitolaji, jonka perusteellisessa oppimisessa menee vuosia. Huolimatta kiitetystä jäljestä oli Juvan aloittelijan käännöksessä lukuisia virheitä (muistan, että ”hopeinen salama” kuulosti oudolta jo lapsena, jolloin en vielä kyseenalaistanut juuri mitään muuta kuin äitini käskyn tehdä välillä jotain muuta lukemisen sijaan), ja niiden korjaaminen on kunnioitettava ponnistus. Suomentajan jälkisanoissa Juva avaa muutamaa muutettua kohtaa osoittaakseen, mitä muokkauksia on tehty. Panu Pekkasen kääntämät runot on tarkistanut kääntäjä Alice Martin.

Tarkistetun suomennoksen julkaiseminen on osa laajempaa keskustelua suomen kielen asemasta yhteiskunnassa ja kirjallisuudessa. Kun englanninkielinen kirjallisuus valtaa yhä enemmän alaa suomenkieliseltä – Helsingin Sanomat vastikään kirjoitti Tiktok-sovelluksessa trendaavista kirjoista, ja jutun 11 kirjasta vain 5 oli suomennettu – on kulttuuriteko panostaa suomentamiseen ja nostaa sitä näin näkyvästi esille. Toivottavasti tarkistettu suomennos on WSOY:ltä viesti siitä, että suomennoksiin ja suomentajiin panostetaan myös jatkossa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua