Tamperelaisuus on sulattanut taiteilijaparin sydämet – Maaria Wirkkalalle ja Timo Torikalle jokainen taidekohtaaminen on lahja

Wirkkala & Torikka. Kuva: Marja Heinonen

Marja Heinonen, teksti

Timo Torikka ja Maaria Wirkkala ”jumittuivat” ihan vahingossa viime syksynä Tampereelle.

Merkittävän kansainvälisen uran luoneen kuvataiteilija Maaria Wirkkalan retrospektiivinen näyttely EDES TAKAISIN – Back for a moment on esillä vielä tämän viikon Sara Hildénin taidemuseossa (19.1.2025 asti; lue Katri Kovasiiven ja Ulla-Maija Svärdin dialogi näyttelystä täältä).

Näyttelijä Timo Torikka puolestaan tähdittää Seela Sellan kanssa Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä tammikuun lopulle asti pyörivää Eichmann – Mistä yö alkaa -näytelmää (25.1.2025 asti; lue Ritva Alpolan arvio näytelmästä täältä.)

Taiteilijapari ei kuitenkaan ole pahoillaan kohtalon johdatuksesta, koska Tampere kirvoittaa paljon kauniita sanoja. Wirkkalalle Tampere on ollut uusi tuttavuus.

– En tunne Suomesta kuin Helsingin ja Inarin erämaat, en tuntenut edes lapsena, Wirkkala aloittaa pariskunnan Tampere-hehkutuksen yhteishaastattelussa Sara Hildénin Café Sarassa.

Ikkunasta avautuu kevättalvinen maisema Näsijärvelle. Rannassa on Wirkkalan valoinstallaatio, joka koostuu läpinäkyvistä taloista sekä valosta ja varjosta. Se saa tutun Näsijärven selän näyttäytymään täysin uudenlaisena. Teos on muistuma vuodelta 1987, jolloin Wirkkala osallistui Helsingin kaupungin taidemuseon Valo ja aine -näyttelyyn.

Taiteilijoiden työskentely samaan aikaan Tampereella nyt syksyn ja alkutalven aikana on ollut puhdas sattuma. Kulttuurikoneen, Suomen Kansallisteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto Eichmann – Mistä yö alkaa pyöri viime kevään Kansallisteatterissa, josta se siirtyi syksyllä Tampereelle. Menestys on ollut niin suurta, että näytöksiä on tullut lisää.

Maaria Wirkkalan näyttely Sara Hildénin museossa ei ole ollut itsestäänselvyys. Hän ei alun perin innostunut retrospektiivisestä näyttelystä, koska elämäntyötä peilaavat isot kokoelmanäyttelyt eivät tunnu hänestä omimmalta tavalta tuoda taidetta esille. Sentään yksi retrospektiivinen löytyy Wirkkalan historiasta. Yhtä tyhjän kanssa – A void me oli esillä Rakennustaiteen museossa Helsingissä vuonna 2001 ja auki kaksi päivää.

Maaria ja Timo nauravat yhteen ääneen sen konseptia: ”Yksi huone täynnä tyhjää, ja toinen huone tyhjää täynnä”, muistelee Timo iloisena näyttelyä.

Nyt Tampere saa molempien silmät loistamaan ja puheen pulppuamaan. Maaria antaa ison kiitoksen Sara Hildénin museolle:

– En olisi uskonut, että minun kohdalleni tulee tämmöistä. Tämä on ollut museolle aivan tavaton ponnistus. He ovat panostaneet niin paljon ja hienosti.

Timo nyökyttelee ja summaa Tampereen kehumisen:

– On ollut hämmästyttävää huomata, että yleisöt on eri paikoissa erilaisia. Tampereella vastaanotto on ollut jollain tavoin henkilökohtaisempi. Tykkään Tampereen ilmapiiristä. Se on tarpeeksi kompakti ja pieni kaupunki, ihmiset ovat ystävällisiä, ilmapiiri on lämpöisempi ja intiimimpi, Kuitenkin kaupunki on samaan aikaan kulttuuri- ja taidetarjonnaltaan rikas.

Timo Torikka ja Seela Sella Työviksen Eichmann-näytelmässä. Kuva: Mikki Kunttu

Pahuus on osa ihmistä

Keskustelu lähtee liikkeelle TTT:n Eichmann-näytelmästä, jonka olin nähnyt edellisenä iltana ja vaikuttunut Torikan roolisuorituksesta natsi-Saksan ”Lopullisen ratkaisun” arkkitehtinä, Adolf Eichmannina. Kahden upean näyttelijän esityksessä Timo Torikan keskustelukumppanina on Seela Sella filosofi Hannah Arendtin roolissa.

Pelkistetyllä näyttämöllä Eichmann ja Arendt sukeltavat syvälle kipeään keskusteluun ihmisen pahuudesta ja sen arkipäiväisyydestä. Juutalaisten joukkotuhon toteutuksen keskeinen hahmo natsi-Saksassa, Eichmann, pakeni sodan jälkeen Argentiinaan, mistä hänet tuotiin vuonna 1961 Israeliin oikeudenkäyntiin. Eichmann piti loppuun asti tiukasti kiinni näkemyksestä, että hän oli vain virkamies, joka oli noudattanut käskyjä.

TTT:n näytelmän teksti on italialaisen esseistin ja näytelmäkirjailijan Stefano Massinin (s. 1975) kynästä. Näytelmän ytimessä on erityisesti filosofi Arendtin esille nostama ajatus siitä, miten meissä jokaisessa on pahuuden siemen.

Pahan arkipäiväisyys nousi jo 1960-luvulla pintaan oikeudenkäyntiä Jerusalemissa seuranneen Arendtin ajattelussa. Tähän näytelmään uutta syvyyttä tuo se, että Massini oli tutustunut Eichmannin omiin, aiemmin salaisiksi julistettuihin päiväkirjamerkintöihin. Näistä teksteistä nousee entistä ristiriitaisempi ihminen, jonka ajatusten kulkua on hämmentävää – ja surullista – seurata.

Näytelmän sanoma on pelottavasti totta ajassamme, jota värittää sodat, rasismi ja kaikenlainen ajattelun polarisoituminen.

– Tänä aikana ei tarvita kiikareita sanoman kohteen löytämiseen, Maaria sanoo.

– Iso kysymys meidän ajassamme on se, miten paljon me sallitaan. Jos ajatellaan rasismikeskustelua, mihin vedetään raja? Timo kysyy, johon Maaria jatkaa:

– Yleinen kielenkäyttö, se mitä lukee eduskunnasta, tai miten kanssaihmisiä kohdellaan. Mitä ihmettä, voiko tämä olla totta?

Maaria Wirkkala: Jano / The Thirst (1990 … 2024). Kivi, lasi, kuormaliinat. Kuva: Ulla-Maija Svärd

Taide vie jonkin sellaisen äärelle, josta sinulla ei ole käsitystä

Eichmann-näytelmä on pysäyttävä muistutus myös siitä, miten tärkeää on tuntea historiaa. Historia antaa perspektiiviä nykyisyyteen, innoitusta uuteen ja pelastaa usein toistamasta vanhoja virheitä. Taide rakentaa siltaa menneestä tulevaan.

Timo muistuttaa, miten Suomessa historian ymmärrys on todella lyhyt. Hän myös nostaa esille sen, miten demokratia ei ole millään tavoin maailman vallitseva yhteiskuntamuoto, vaan sitä haastetaan koko ajan kaikin tavoin.

– Italiassa ja Ranskassa historia on läsnä kaupunkirakenteessa ja ulottuu 1000-luvulle asti, keskiaikaan. Kuinka lyhyt demokraattisen oikeusvaltion aika onkaan, kuinka suuri osa ihmiskunnasta on edelleen ihan toisenlaisessa järjestelmässä!

Timo on huolissaan historiattomuudesta, joka vaivaa suomalaisia. Timon mielestä me emme ymmärrä riittävän hyvin sitä, että menneisyys on tärkeä elementti nykyisyyden ymmärtämisessä. Samalla tavalla me emme ymmärrä sitä, että Suomen historia ja nykyisyys nivoutuvat erittäin tiiviisti kansainväliseen kehitykseen myös taiteessa:

– Suomen itsenäisyys oli jo tuontitavaraa, saksalainen kansallisromantiikka oli tavallaan osa rakennettua konseptia. Kaikki taide ja kulttuuri liittyy kulttuuriseen omimiseen, se on yhteistä omaisuutta. Mikä on kansallista ja mikä on kansainvälistä, on veteen piirretty viiva.

Mikä on sitten taiteen rooli tässä ajan virrassa?

– Jos et voi ymmärtää omaa perheenjäsentä tai toista kulttuuria tai jotain, mikä tapahtuu sellaisessa paikassa, mistä sinulla ei ole edes alkeellisinta tietoa, miten voit ylipäänsä väittää tietäväsi tai ymmärtäväsi muita”, Maaria kysyy ja Timo vastaa:

– Taiteen merkitys on siinä, että taiteen kautta sinä ymmärrät tai pääset kiinni johonkin sellaiseen, josta sinulla ei ole käsitystä, ja johon sinulla ei ole sanoja.

– Eikä sitä tarvitse edes määritellä tarkalleen. Se on kokemus ja myös mittakaavallinen asia. Näet itsesi suhteessa johonkin toiseen. Jokainen kohtaaminen on lahja, Maaria jatkaa pariskunnan ajatustenvaihtoa.

Poliittinen ja poeettisuus kulkevat käsi kädessä

Taide kykenee usein koskettamaan enemmän kuin tieto. Siksi se voi olla myös vahva muutosvoima yhteiskunnassa. Timo ja Maaria kuitenkin kieltävät olevansa yhteiskunnallisia vaikuttajia.

– Onpa kiva, että joku tulee katsomaan, on Maarian nopea naurahdus siihen, mitä hän paljastaa odotuksistaan näyttelyidensä yleisöistä.

Kepeä huudahdus ei ihan vastaa todellisuutta. Maaria Wirkkalan taide ottaa voimakkaasti kantaa maailmaan. Hänen taiteessaan henkilökohtainen muuttuu yleispäteväksi ja myös poliittiseksi.

– Poliittinen ja poeettisuus voivat kulkea käsi kädessä, Maaria myöntää.

Timo toteaa, että Suomen kokoisessa pienessä maassa taide ei ole itseisarvo, mutta sen merkitys aikana, jolloin kohtaamattomuus ja polarisaatio on ongelma, kasvaa:

– Taiteen paikat ovat kohtaamispaikkoja, joissa erilaiset ihmiset kohtaavat. Taide parhaimmillaan tekee reikiä polarisaatioon.

Heidän mielestään Suomessa peräänkuulutetaan luovuutta ja innovatiivisuutta, mutta samalla leikataan taiteesta, joka nimenomaan luo luovuutta ja vaikuttaa syvästi henkiseen ilmapiiriin. Molemmat ymmärtävät, että myös taiteen pitää osallistua leikkaustalkoisiin, jos leikataan sosiaaliturvasta, sairaanhoidosta tai koulutuksesta. Nykyiset hallituksen leikkaukset kohdistuvat kuitenkin heistä kohtuuttomalla voimalla taiteeseen. Siitä leikataan enemmän kuin monelta muulta alueelta.

–Kun Ranskassa oli voimakas talouskriisi 10–15 vuotta sitten, nostettiin maan kulttuuribudjettia voimakkaasti, Timo kertaa lähihistoriaa. Tosin Ranskan nykyinen oikeistohallitus on toiminut toisin ja leikannut kulttuurista nykyisessä talousahdingossa, hän toteaa.

Timo Torikka näkee oman vaikuttamisensa taiteilijana kasvavan merkityksellisyyden etsimisen kautta.

– Töissä, joissa on itselle merkityksellisyyttä, on ehkä muillekin merkityksellisyyttä.

Eichmann-näytelmä on merkityksellinen. Niin on Timolle ollut myös hänen viime vuonna kääntämänsä ranskalaisen filosofin Didier Eribonin klassikkoteos Paluu Reimsiin (Vastapaino, 2024; lue Juho Narsakan arvio kirjasta täältä), joka käsittelee yhteiskunnallisia kysymyksiä, eriarvoisuutta ja luokkatietoisuutta. Hänessä heräsi sen myötä uudenlainen halu ottaa kantaa maailman tapahtumiin.

– Olisipa hienoa, jos pystyisi puhumaan siitä, mitä tässä maailmassa tällä hetkellä tapahtuu.”

Timo kääntää katseensa vaimonsa taidemuotoon ja kertoo, miten vaikuttunut hän on nykytaiteesta.

– Niissä näkyy jokaisen taideteoksen pohjalla ainutkertainen havainto maailmasta, jonka taiteilija välittää katsojalle ja tarjoaa silloin kokijoille jotain erityistä.

– Voin tehdä vain omasta kokemuksesta. Minulle teosteni – hetkien ja paikkojen – tekeminen on alusta asti ollut vain tapani reagoida maailmaan, en olisi voinut muuten elää, Maaria vahvistaa, mutta muistuttaa, miten taide ei pääse kuitenkaan koskaan irti poliittisesta luonteestaan.

Kuva: Marja Heinonen

Maagisella matkalla sinne ja takaisin

Taiteilijapariskunta on ollut yhdessä yli 40 vuotta. Molemmat ovat kiitollisia siitä, miten ovat pystyneet tukemaan toinen toistaan taiteilijoina.

– On pelastus, että teemme niin erilaista taidetta. Kun oma työ on prosessissa, se on herkkä ulkopuolisille katseille. Kun elämässä on läsnä se ulkopuolinen katse suojelevasti, se on valtavan suuri lahja, Timo kuvailee vaimonsa tarjoamaa tukea.

Maaria katsoo puolisoaan ja toteaa:

– En voi olla Timolle yhtä suuri apu kuin Timo on minulle sellaisella haastavalla tavalla. Se on aika merkittävää, jos pystyy edes jonkun kanssa jakamaan matkan sinne, ehkä myös takaisin.

”Sinne” on taiteilijan matka kohti taideteoksen syntyä. ”Takaisin” on kohti tyhjyyden tilaa, josta voi kummuta taas joskus uutta taidetta.

Jotain maagista tapahtuu, kun lähden haastattelun jälkeen vielä fiilistelemään Sara Hildénin näyttelyä. Olen kiertänyt sen jo kertaalleen aiemmin. EDES TAKAISIN -näyttelyn teokset kuljettavat katsojan tästä päivästä 1980-luvulle ja takaisin. Teosten rakennusaineita ovat sanat, paikat, esineet, valo, aika ja ympäröivä todellisuus. Wirkkalan taide onnistuu olemaan samaan aikaan vakavaa ja kevyttä, henkilökohtaista ja yleismaailmallista. Sama kupliva ilo ja oivaltamisen keveys kuin ensimmäisellä kerralla on taas läsnä. Teokset toden totta antavat uusia kulmia katsoa maailmaa. Ne auttavat näkemään tuttujakin asioita uudesta perspektiivistä.

Taiteilija tulee vaivihkaa viereeni, kun unohdun ajatuksissani katsomaan teosta Dream Screen. Hän kertoo, miten on hengittänyt sen mustan pinnan suoraan kivihiilipölynä seinään. Hiilen uloshengityksellä saamat muodot luovat yksityiskohdiltaan rikkaan maiseman.

Vähän myöhemmin olen jo suuntaamassa ulko-ovelle ja huomaan Wirkkalan keskustelevan keski-ikäisen pariskunnan kanssa. Hän huomaa minut, vinkkaa mukaan keskustelukumppaneidensa luo, koska haluaa jakaa herkän kokemuksen. Keskustelukumppanit ovat tamperelaisia museokävijöitä, joita Wirkkalan taide on ravistellut tänään kyyneliin asti. Kuulen tarinan maanjäristyksestä Kiinassa ja rintasyövän tuomasta ymmärryksestä elämän hetkellisyydestä. Ja siitä, miten Wirkkalan työt ovat rakentaneet siltaa noihin kokemuksiin. Parantavana voimana.

Muistan aiemman keskustelumme taiteilijapariskunnan kanssa kahvilan pöydässä. Miten he kertoivat ihmisten jakaneen yllättävän avoimina omia hyvinkin henkilökohtaisia kokemuksiaan elämästä. Muistin kehut tamperelaisen yleisön mutkattomuudesta ja avoimuudesta.

Niinpä.

Maaria Wirkkalan näyttely EDES TAKAISIN – Back for a moment Sara Hildénin taidemuseossa 19.1.2025 asti. Eichmann – Mistä yö alkaa Tampereen Työväen Teatterissa 25.1.2025 asti.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua