Pekka Jaatinen on entinen nyrkkeilijä. Kuva: Jaakko Mylly / Jäljen Jättiläinen

Arto Murtovaara

Pöydän taakse asettuu rauhallisen oloinen, leveäharteinen, satakiloinen mies. Nyrkkeilijä. Hän on harkitsevainen, punnitsee sanansa tarkkaan, mutta puhuu toisaalta erittäin suoraan, kiertelemättä, väistelemättä. Puheenparresta tunnistaa syntysijat tällä samalla rannikolla.

Tämä Jaatinen ei ole vittumainen mies.

– Minulla on nyt hihassa, kustantajalla, julkaisuvalmis käsikirjoitus Sallan tapahtumista syyskuussa 1944, se julkaistaan ensi vuonna, Pekka Jaatinen kertoo.

– Nyt Helsingin kirjamessujen yhteydessä allekirjoitetaan sopimus siitä. Siihen ei tarvitse enempää keskittyä, kun se kirja on tullut tehdyksi.

Kirja kertoo neuvostoliittolais-saksalaisesta taistelusta.

– Siellä puna-armeija hyökkäsi Suomen ja Neuvostoliiton aseleposopimuksen jälkeen irtautumassa olevia saksalaisjoukkoja vastaan. Tämä hyökkäys tehtiin panssarivaunujen tukemana, Jaatinen pudottelee.

– Se yllätti saksalaiset täysin. He olivat uskoneet, etteivät venäläiset tuo tankkeja sellaiseen maastoon, mutta he toivatkin kaksi panssariprikaatia, ja Sallassa käytiin syyskuussa 1944 koko toisen maailmansodan pohjoisin panssaritaistelu.

Sotakirjailija Pekka Jaatinen sanoo, ettei enää oikein usko sankarimyytteihin. Kuva: Arto Murtovaara

* *

Saksalaiset pääsivät nippanappa irtautumaan ja venäläiset olivat saada suurvoiton, Jaatinen sanoo. Hänen osaltaan työ on tehty, romaani tulee ulos ensi vuonna. Kysymys mistä moinen aihe johdattaa Jaatisen työtapaan.

– Minua osassa sotaromaaneista tällainen tekninen vempele kiinnostaa niin paljon, että haluan kirjoittaa siitä. Otan selvää, missä sitä on käytetty ja miten. Tämän romaanin lähtösykäys oli, että innostuin neuvostoliittolaisen toisen maailmansodan panssarivaunusta T 34:stä eli suomalaisittain ”Sotkasta”.

Jaatinen selvitteli ja pääsi jyvälle, että venäläiset käyttivät näitä 1941-mallisia – vuonna 1944 jo vanhanmallisia – Sotkia Sallan suunnalla. Kirjailija arvelee venäläisten tiedustelun selvittäneen, että saksalaisilla ei ole asettaa haastavaa kalustoa siellä heitä vastaan – niin kuin ei ollutkaan.

–Siellä Tampereen suunnalla on muuten amatööri- tai minun mielestäni täysin ammattilainen sotahistorian harrastaja Tuomo Kallioniemi, Jaatinen kehuu.

– Hänellä on ansiokkaat nettisivut tuosta Sallan taistelusta. Siellä on hyvät kartat, arkistolähteitä. Hän kertoi puhelimessa, että hänellä on Moskovan sota-arkistossa agentti ja se selittää, että siellä on originaalit puna-armeijan käskyt ja taistelukertomukset suomennettuina.

Salla on siis sodittu. Pöydällä on alkuvuoden ollut legendaarinen Kiestingin motti, josta kirjailija ei aikaisemmin tiennyt juuri mitään. Sitä hän on nyt opiskellut taivutellakseen sen kaunokirjalliseksi esitykseksi sekä suomalaisesta että venäläisestä näkökulmasta.

– Sehän on suurvaltapoliittisestikin kiinnostava. Minulle selvisi suomalaisten joutuneen siellä mottiin osittain sen vuoksi, että Yhdysvallat lähestyi diplomaattiteitse Suomen valtionjohtoa. Ei olisi suotavaa hyökätä niin syvälle itään ja saksalaisia ei pitäisi auttaa katkaisemaan Muurmannin rataa, jota pitkin länsiliittoutuneiden materiaaliapu Neuvostoliittoon tuli.

– Suomalaiset eivät saaneet edetä liian pitkälle, koska länsiliittoutuneet toivoivat näin. Saksalaisten kanssa oltiin taas liitossa ja suomalainen armeijakunta siellä Kiestingin suunnalla oli alistettu Saksan Norjan armeijan yliesikunnalle, ja he taas eivät sallineet vetäydyttävänkään ajoissa

– Suomalaiset sotilaat makasivat siellä muutaman viikon vesisateessa, suossa, eivät saaneet saksalaisilta perääntymislupaa, eivätkä saaneet jatkaa hyökkäystä eteenpäin USA:n ja Englannin takia. Semmoinen on tulossa seuraavaksi.

Romaanikäsikirjoituksen pitäisi olla valmiina noin vuoden kuluttua; itse hän on asettanut tavoitteekseen, että sen pitää olla tehtynä ensi vuoden marraskuun alkuun. Taustatyön, kaksikymmentä kirjaa sekä haastattelut, hän on puristanut 310 sivuun.

– Olo on nyt sellainen, että jos päätä kääntää liian äkkiä, korvista saattaa tippua informaatiota ja mennä hukkaan, Jaatinen myhäilee.

Kirjailija Pekka Jaatinen on ollut pienestä pitäen intohimoinen Elvis-fani. Toinen suuri suosikki on Jerry Lee Lewis, jonka hän pääsi näkemään myös livenä Helsingissä. Kuva: Arto Murtovaara

* *

Julkaistuaan kolmannen kirjansa vuonna 2003 Pekka Jaatinen kertoo miettineensä mistä kirjoittaa seuraavaksi. Hän ymmärsi, että täytyy ryhtyä kirjoittamaan oman henkilöhistoriansa ulkopuolelta, jos ”tällä alalla” aikoo jatkaa.

Hän muisti isänsä kertoneen Tornion maihinnoususta lokakuussa 1944 ja ajatteli, voisiko isää jututtaa uudelleen – niin kuin mies samalta viivalta – ja pohtia olisiko tarinoista romaanin aineksiksi.

– Jututin isää, ja kotoa kirjahyllystä löysin vanhoja, tuttuja, aihetta käsitteleviä tietokirjoja. Aika äkkiä ymmärsin, että kyllä tässä täytyy jututtaa muitakin kuin isää ja että aihe on kiinnostava.

– Kyllä minä olen sotahistoriasta ollut kiinnostunut siitä saakka, kun televisio lähetti ensimmäisen kerran Tuntemattoman sotilaan joskus 1970-luvun alussa. Kyllä se sotiminen jäi jotenkin päälle tai kiinnostus sotahistoriaan.

Aihe oli kustantajankin mielestä hyvä. Jaatinen muistuttaa, että Suomessa on yllättävän paljon miehiä ja naisiakin, joita teema kiinnostaa. Jaatinen tietää, että hänellä on runsaasti naislukijoita, jotka antavat palautetta jopa herkemmin kuin miehet. Ja sotaura lähti käyntiin siis Tornion maihinnoususta.

Jaatisen esikoisromaani oli Tilkkutäkkiplanetaario (Like, 2000), nyrkkeilijän tarina. Jaatinen kertoo kirjoittaneensa tarinan ”sellaisesta elämästä, jonka olisi halunnut elää nyrkkeilijänä.” Toinen romaani oli pienen Myllylahti-kustantamon julkaisema huumorikirja Siltajuhlapainajainen (2001), komedia kesäjuhlista Rovaniemen näköisessä kaupungissa; juhlat pidettiin sillalla, joka sortuu. Kolmas oli Z – erilainen profiili (Myllylahti, 2004). Siinä Jaatinen kirjoitti osittain omien kokemustensa pohjalta huulihalkiosyntymävamman omaavan kaverin pyristelyistä työelämässä.

Nyt on siis ”20 julkaistu ja 21 saletissa, kun se odottaa painamista”, Jaatinen summaa sökötermiä käyttäen.

* *

Julkaisutahtiin Jaatista ajaa tiukka apurahajärjestelmä.

– Apurahajärjestelmä on kiristynyt. Päällekkäisiä apurahoja on mahdoton saada. Kannattaa yleensä saada aikaan se, mitä hakemuksen työsuunnitelmassa uhittelee tekevänsä. Ehkä se on hyväkin. Tässä oravanpyörässä olen juossut.

Oliko kirjailijan ura hänelle selvä ihan nuoresta pitäen?

– Jälkikäteen voisi hyvinkin ajatella, että tämä on ihan loogista kausaliteettia ollut tähän saakka, mutta ei se niin mene, Jaatinen hymähtää.

Hän kertoo leijuneensa puoli vuotta esikoisen putkahdettua uunista ulos ja ajatelleensa, että nyt loppuivat rahahuolet. Nauramme yhdessä makeasti tälle.

–Mulla oli se onni, että raitistuin jo joitakin vuosia ennen kuin tuo esikoisteos meni läpi. Mulla pysyi pää aika hyvin, vaikka sitä leijui sen puoli vuotta. Yritän muistuttaa itseäni, että pidä jalat maassa. Olen yrittänyt olla nöyrästi ja pienesti.

Jaatinen kamppaili nuorena aika rajustikin alkoholin kanssa.

– Mulla alkoi mielenterveys ja terveys rakoilla, meni kaikki rahat, velkaakaan ei saanut enempää ja kihlattu lähti kävelemään. Pyörin sellaisissa porukoissa ja syyllistyin pahoinpitelyynkin. Onnistuin vielä iskemään itselleni naisen, mutta hän oli sen verran kova mimmi, että sanoi tässä olevan vain yhden vaihtoehdon: jos haluat jatkaa minun kanssani, lopetat juomisen aivan kokonaan.

– Tämä vaatimus yhdistettynä kaikkeen siihen huonoon, mitä olin kokenut, sai idealampun syttymään minun sisälläni, että tämä raittius kannattaa nyt, on pakko ruveta siihen. Ei kestä yhtään jätetyksi tulemista.

Äiti-romaanissa (Johnny Kniga, 2021) Jaatinen purkaa aika lailla tätä henkilöhistoriaa.

– Kyllä siellä tilinteko on sillä tavalla, että sieltä löytää vastauksen tähänkin.

Jaatinen kertoo, että hänen puolisonsa (toimittaja Sari Jaatinen) oli sitä mieltä, että hänen kannattaisi käsitellä äitinsä kohtalon vaikutusta elämäänsä – kirjoittaa elämäkerrallinen romaani. Jaatinen itse ei ollut aluksi lainkaan kiinnostunut ajatuksesta. Kustantaja oli myös sanonut, että olisi parempi pysyä sotahistorioissa.

Jaatiselta oli ilmestynyt nyrkkeilyaiheinen romaani Torpedo (2013), eikä se myynyt niin hyvin kuin olisi pitänyt. Se selittää kustantajan asenteen.

– Se tieto oli takaraivossa. Pelotti edes kysyä kustantajalta, että mitä jos tämmöistä. Sari aina silloin tällöin otti asian puheeksi ja perusteli, että se voisi puhdistaa päätäni, selkiyttää ajattelua ja jäsentää minua ehyemmäksi.

–Lopulta minä sytyin, että mikä ettei, voisihan sitä yrittää. Ja ennen kuin kirjoitin riviäkään kysyin kustantajalta, että olisi tällaista tulossa, mitä tehdään. He lupasivat julkaista – jos siitä tulee hyvä. Asettihan se paineita ja kyllä se oli raskas prosessi. Olin ihan riekaleina hetkittäin, kun sitä kirjoitin.

Jaatinen jututti kirjaa varten äitinsä tunteneita ihmisiä, lähisukulaisia ja teki siihen rakenteen, jossa eläytyy joka toisessa luvussa äidikseen. Hän puhuu kaikista niistä oireista, joista on kärsinyt raitistumisestaan lähtien – ”viina kyllä jätti jäljet minuun”. Hänellä on pikkuaivosurkastuma ja jotain muutakin.

– Minulla on pakko-oireinen häiriö. Joudun tarkastamaan virtakytkimiä, lukkoja, avaimia, vesihanoja, lieden kytkimiä, että kaikki on paikoillaan. Kun minä sitä Äitiä kirjoitin, ne tarkastelemiset olivat pitkäkestoisia, Jaatinen kertoo.

– Siitä on tullut enemmän lukijapalautetta kuin kaikesta aiemmasta tuotannosta yhteensä. Se on myös myynyt riittävästi, kusiraja on ylitetty.

Kun kysyn, puhdistiko kirjan kirjoittaminen päätä, Jaatinen sanoo pitkään harkittuaan suurimman oivalluksen olevan, että perussuru säilyy.

Pekka Jaatisen lempiromaani on Torsti Lehtisen Kun päättyy Pitkäsilta. Kuva: Arto Murtovaara

* *

Sotakirjailijaksi Pekka Jaatinen vaikuttaa melko nuorelta, mutta kyllä viidenkympin korvilla olevia alan miehiä on Suomessa muutamia, Oulun korkeudellakin useampia ammatikseen kirjoittavia, Jaatinen hoksauttaa.

–Kyllähän sota vielä 1970-luvulla ja sen alkupuolella oli läsnä omassakin arjessa. Tuttavapiirissä oli useita miehiä, jotka sen olivat kokeneet. Mun isäkin oli niin vanha mies, että jos olisi syntynyt kaksi vuotta aikaisemmin, olisi joutunut.

– Mun setä oli sotaveteraani, enoista kaksi. Lähes joka paikassa, missä kävi kylässä, kuuli ja näki. Näki puuttuvia sormia ja arpia – ja välillä piti salaakin kuunnella, kun äijät kännissä jutteli.

Se selittänee perusmielenkiintoa sotahistoriaan, Jaatinen miettii ja pohdiskelee sitten laajemmin ihmisten olevan kehityksessä vielä ”jotenkin kesken matkaa”.

– Meillä on taipumus väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Se on kauhea asia, mutta psykologisesti ajatellen sota on ääriolosuhde, jossa ihminen tulee paljaammaksi ja paljastaa nopeammin, mikä pohjimmiltaan on. Sitten tällaiset kaikenlaiset myytit, sotasankariuden myytti ja miten veteraaneista puhutaan ja mikä kenties se todellisuus siellä rintamalla on ollut.

Jaatinen puhuu ”kiväärimiesten resistanssista” viitaten amerikkalaisen Dave Grossmanin kirjaan vuodelta 1996, jonka pääotsikko kuuluu On Killing, karkeasti käännettynä ”tappamisesta”. Jaatinen kertoo, että suurin osa toiseen maailmansotaan osallistuneista jalkaväen kiväärimiehistä ei kertaakaan ampunut omalla aseellaan vihollista osuakseen. Jopa 70 prosenttia jätti ampumatta tai ampui tahallaan ohi.

– Ihminen on tiukassa paikassa jotenkin taikauskoinen tai haluaa kohtalolta armoa; jos minä nyt en tuota ammukaan, saatan samanlaisessa tilanteessa myöhemmin jäädä henkiin – tai jotain. Siinä varmaan päässä liikkuu lyhyessä ajassa paljon asioita, tietoisesti ja tiedostamatta.

– Olen jututtanut yhtä suomalaista tarkka-ampujakouluttajaa ja sen mukaan näin on. Noin 7 prosenttia porukasta aiheuttaa 50 prosenttia tappioista, Jaatinen pohdiskelee

– Joukkueen vahvuisessa osastossa on ollut kaksi tai kolme äijää, joiden suorituksiin nojaa sen koko joukkueen suoritus. He ovat olleet tällaisia ”anttirokkia”, mutta enemmistö tutkijoiden mukaan on sellaisia, jotka ovat halunneet vain säilyä hengissä.

Tätä tukee Jaatisen mielestä sekin, että enimmät tappiot syntyvät tykistön ja ilmapommitusten aiheuttamina; kiväärikaliiperisten aseiden osalta vahingot ovat minimaalisia. Jalkaväkimiehet etenevät kärkitaistelijoiden vanavedessä ja joutuvat alueille, joita ammutaan tykeillä ja pommitetaan lentokoneilla. Tappiot tulevat siellä.

Tutkijoiden mukaan tappaminen on sitä helpompaa, mitä suurempi etäisyys kohteeseen on ja mitä useampi osallistuu sen aseen käyttämiseen, jolla tappaminen tehdään. Konekivääri, kranaatinheitin tai tykki, niillä pystytään toimimaan, koska on ryhmäpainetta ja vastuu jakautuu. Myös välimatka pitenee.

Juttu on julkaistu alun perin 1.11.2021 Tampereen Suomalaisen Klubin klubilehdessä.

Pekka Jaatinen

• Kirjailija. Syntynyt 5.6.1966 Raahessa.
• Koulutus: Merkonomi (markkinointi), Raahen Porvari- ja kauppakoulu 1988, taiteen kandidaatti mediatieteistä Lapin yliopisto 1997.
• Esikoisromaani Tilkkutäkkiplanetaario (2000) oli ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Ehkäpä tunnetuin työ on viisiosainen Lapin sota -romaanisarja (2004–2009).
• Julkaisi vuonna 2007 tilaustyönä henkilökuvan nyrkkeilijä Amin Asikaisesta. Teos oli ehdolla vuoden urheilukirjaksi.
• Entinen kansallisen tason amatöörinyrkkeilijä.
• Rovaniemen kaupungin kulttuuritekopalkinto 2008 Lapin sota -kirjoista. Suomen Nyrkkeilyliiton pronssinen ansiomerkki 2016. Pohjois-Pohjanmaan Sotaveteraanipiirin tunnustuspalkinto 2016. Alfred Kordelinin Säätiön Raahen rahaston taidepalkinto mittavasta urasta ja taiteellisesta työstä 2020.

Lähde: Wikipedia

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua