Nokialta Nanjingiin – Tero Tähtisen matka kiinalaiseen kirjallisuuteen on täynnä kiehtovia sattumuksia

Kuva: Matti Kuusela

Matti Kuusela, teksti ja kuvat

Istumme Tero Tähtisen kotona Pahalammen kupeessa Tampereen Viinikassa. Kirjahylly pullistelee kiinankielistä kirjallisuutta ja keittiön pöydällä auringonläikässä lepäillee teos, jonka nimi on Kuunkajoa lootuslammella (Teos, 2025).

Keväällä ilmestyneen kauniin ruskean kirjan alaotsikko on ”Kiinalaisen kirjallisuuden historiaa”.

Ei siis mikään vähäinen teos, vaan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt kokonaisesitys kiinalaisesta kirjallisuudesta.

Tero on syntynyt Nokialla vuonna 1978, ja muistan hänet jo Nokian palloiluhallilta. Mutta miten ihmeessä jotenkuten lupaavasta koripalloilijan alusta kasvoi yksi Suomen johtavista kiinan kielen ja kirjallisuuden asiantuntijoista?

– Mahdotonta sanoa yksiselitteisesti. Elämähän on aina sekoilua ja sitten jälkeen päin luodaan narratiivi. Jotain sellaista, että koska kolmevuotiaana kuulit äitisi sanovan, että sinusta tulee jotain suurta, niin sen ansiosta sitten voitit Nobelin-palkinnon, Tähtinen irvailee mutta yrittää vastata myös vakavasti.

– Olen utelias ihminen. Minua on aina kiinnostanut kaukainen, vieras, eksoottinen. Ehkä se selittää jotakin.

Runous ja buddhalaisuus

Kiinaan Tero kertoo suuntautuneensa kahta kautta.

– Ensin on runous, ennen muuta luontorunous. Aloin ensin tehdä Tampereen yliopistoon väitöskirjaa modernista suomalaisesta luontorunoudesta, sen politisoitumisesta. Nopeasti tajusin, että Kiinassa tällainen traditio on alkanut 1 500 vuotta aikaisemmin. Mietin, että voisin tehdä kiinalaisesta luontorunoudesta yhden luvun väitöskirjaani… No, se vähän laajeni.

– Toiseksi on buddhalaisuus. Koulukunta, jota itse harjoitan, on nimeltään zen, ja se on alkuisin Kiinasta. Nämä kaksi minua kiinnostavaa asiaa kohtaavat Kiinassa: luontorunous ja buddhalaisuus.

Entä jos Kiina ei olisi kiilannut väliin. Ketkä suomalaiset luontorunoilijat olisivat nousseet väitöskirjaan?

– Eeva-Liina Manner ensimmäisenä. Turhaan unhoon painunut tosi hieno Jyri Schreck, Tomi Kontio nykyrunoilijoista, Harri Nordell, kai häntäkin voi kutsua luontorunoilijaksi. Ja tietysti Pertti Nieminen, hänhän kirjoitti eräänlaisia vastikerunoja kiinalaisiin runoihin. Suomalaisia luontorunoilijoita on paljon.

Entä Leif Färding?

– Tietysti, mutta ei hän minuun sillä tavalla iskenyt. Traaginen hahmo.

Kuva: Teos

Vuoret, järvet ja ihmiset

Tähtisen mukaan suomalaisella ja kiinalaisella luontorunoudella on yllättävän paljon yhteistä.

– Suomessa ei ole vuoria, mutta meillä on metsiä ja kesämökkejä järven rannassa. Se erityinen mielentyyneys, jota usein luonnossa kokee, tulee vastaan kiinalaisessa runoudessa. Tiesin heti mitä Wang Wei tarkoittaa kun hän kirjoittaa vuoren yksinäisyydessä, vaikka hän eli vuosina 701–761 ja oli kiinalainen oppinut ja minä olen 2000-luvun suomalainen juntti. Se juuri on runon magiaa, voit olla suorassa yhteydessä suurten henkien, suurten mielten kanssa.

Tero alkoi lukea vanhoja kiinalaisia runoja englanniksi ja huomasi, että samasta runosta on aivan erilaisia käännöksiä.

– Kiinnostuin siitä, mikä on se alkuperäinen. Ilmoittauduin Tampereen yliopiston kiinan kielen alkeiskurssille ja innostuin kirjoitusmerkeistä ihan hirveästi. Harjoittelin niitä, aivan kuin uusi maailma olisi avautunut. Rupesin haaveilemaan, että voisin keskittyä pelkästään niihin.

– Hain Kiinan valtion kielistipendiä, sain sen ja lähdin vuonna 2014 Nanjingiin.

Myllyhaan ala-asteella se alkaa

Vaan eipä hätäillä: palataan vielä kaiken hyvän alkuun, siis Nokialle. Tero Tähtisen matka kirjallisuuden ihmeelliseen maailmaan käynnistyy proosallisesti Nokialta ja Myllyhaan ala-asteelta.

– Olin onnekas, minulla on jokaisella tasolla ollut joku hyvä opettaja. Myllyhaassa hän oli Kauko Saarensola, sellainen isähahmo, kaikki rakastivat häntä. En ollut mikään hyvä oppilas, mutta Kauko kannusti ja ymmärsi minuakin.

– Nokianvirran yläasteella äidinkielen tunnilla tapahtui käänteentekevä ihme: minun aineeni luettiin suureksi järkytyksekseni ääneen! Se oli tupakointia vastustava aine. Minulla oli yksi kaveri, jonka vanhemmat tupakoivat sisällä. Se oli tosi inhaa. Haisit sitten koko päivän tupakalle, jos olit käynyt leikkimässä siellä. Arvostelin tupakointia yläasteikäisen moraalisella paatoksella. Kun opettaja luki sen äänen, oikein hätkähdin, ai siis mä vai? Osaanko muka kirjoittaa!

Juhannustanssien ansiota

– Vanhempani eivät lukeneet kirjoja, eivät käyneet teatterissa tai oopperassa, tulen ihan keskiluokkaisesta kodista Lähdeniitystä. No, silti oli pidettävä kirjallisuusesitelmä. Pidin sen Hannu Salaman Juhannustansseista. Versio, jonka Nokian kirjastosta löysin, oli sellainen, että siitä oli poistettu kolme riviä sieltä, kaksi riviä tuolta. Se tuntui ihan hölmöltä ja kritisoin sitä. Sain kympin siitä esitelmästä. Opettaja oli Tuula Lundin, oikein mainio hahmo, kirjallisuushistorian oppitunnit olivat hulvattomia. Että F. E. Sillanpää oli ihan juoppo, Saarikoski täysi rapajuoppo.

– Tuula selvästi tykkäsi tyylistäni ja rohkaisi minua, meninkin Tykkiin lukioon. Soitin siihen aikaan bändissä, olin innokas kitaransoittaja ja luulin että minusta tulee muusikko, ja Tykissä oli luvassa musiikinopetusta ja ilmaisutaitoa.

– Tykissä luovaa kirjoittamista opetti nokialainen kirjailija Asko Martinheimo, tai alun perin Asko Matsson. Hän oli todella hyvä opettaja ja sai minut kiinnostumaan kirjoittamisesta. Pentti Saarikoski, Olavi Paavolainen, Eeva-Liisa Manner, Dostojevski… Huomasin, että jos osaa kirjoittaa, pystyy hyvin huijaamaan ihmisiä – kyllähän sinä toimittajana sen hyvin tiedät…

– Tykki oli älyllisesti inspiroiva paikka, minun elämäni kannalta aivan game changer. Sitten tuli Sofian maailma ja innostuin lopullisesti filosofiasta. Harri Päiväsaari opetti filosofiaa ja oli erittäin innostava hahmo. Hänen takiaan lähdin lukion jälkeen lukemaan filosofiaa Tampereen yliopistoon.

Kuva: Matti Kuusela

Tyhjä vuori, tyhjä mieli

Palataan tähän päivään, olet taas Tampereen yliopistossa ja opetat siellä itäaasialaisen kirjallisuuden historiaa. Siellä tarkastettiin vuosi sitten väitöskirjasi Tyhjä vuori, tyhjä mieli. Ihmisen ja luonnon suhde klassisessa kiinalaisessa luontorunoudessa. Väitös on ensimmäinen laatuaan Suomessa, siis melkoinen ladunavaaja. Oletko ylpeä siitä?

– Ylpeä? No enpä tiedä. Olen ylpeä siitä, että sain työn loppuun. Siinä oli aika monivaiheinen polku. Onneksi sain hyvät ohjaajat, mutta eiväthän he tietenkään osaa sanaakaan kiinaa. Oma vastuu on ollut iso. Tekisin aika monta asiaa toisin. Vasta kun olet tehnyt sen, tajuat miten se olisi pitänyt tehdä.

Mikä oli vaikein hetki?

– Ensimmäinen englanninkielinen artikkeli. Kommentit siihen olivat sellainen selkäsauna, etten ole hetkeen saanutkaan. Ensimmäinen esitarkastuskierros oli myös aikamoinen lunta tupaan.

Mistä tuli kritiikkiä?

– Kaikesta muusta paitsi fontin koosta. No, ehkä siitäkin tuli…

– Olen ehkä yrittänyt unohtaa sen. No, kiinalaista runoutta voi tulkita monella tavalla. Olin yrittänyt rakentaa väitöskirjaani vähän hölmön mustavalkoisesti esittämällä länsimaisen luontorunouden ja kiinalaisen luontorunouden täysin vastakohtaisina. Mutta eihän mikään maailmassa ole oikeasti niin mustavalkoista. Se oli ihan perusteltua kritiikkiä. Asetelma meni ensimmäisen tarkastuskierroksen jälkeen koko lailla uusiksi.

Hullua vai ei?

Miksi olet ensimmäinen?

– Ei kukaan muu ole ollut niin hullu. No, kielimuuri on tosi iso. Asuin melkein neljä vuotta Kiinassa, Nanjingissa, Shanghaissa, Pekingissä ja vielä vuoden Taipeissa väitöskirjaa aloittelemassa. Aika harva ihminen antaa neljä vuotta elämästään siihen, että opettelee toisen kirjoitusjärjestelmän.

Onko se niin hullua? Kannattaako aloittaa? Itse opetat tämän syksyn Itä-Aasian kirjallisuushistoriaa Tampereen yliopistossa.

– Jos on kiinnostunut kulttuurihistoriasta, niin Kiina ei ole pahin asia, josta voi aloittaa. Sen kulttuurin pituus ja leveys saa haukkomaan henkeään. Sinne mahtuu ihan kaikkea, suurimmat sankarit ja pahimmat kelmit. Koko ihmiselämän hullu kirjo.

– Onhan suomalaisen ja kiinalaisen kulttuurin ikäero valtava. Kerroin yhdelle kiinalaiselle kaverille, että ensimmäinen suomalainen romaani on julkaistu vuonna 1870. Ai ennen ajanlaskua, hän kysyi. Ei vaan jälkeen… Se oli niin kuin Qing-dynastiaan, sen viimeisen dynastian aikaa… Kaveri meni sanattomaksi. Onhan täysin uskomatonta, että Laulujen kirja menee noin 3 000 vuoden taakse myös Dostojevskista.

Rehellisten muistojen puolesta

Entä Kiinan nykykirjallisuus. Ketä kannattaa lukea?

– Oma suosikkini on vuonna 2012 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut Mo Yan, häneltä on suomennettu kolme romaania. Ja Mosta on kirjassani kokonainen artikkeli.

Tähtinen nostaa kirjassaan esiin myös Ma Jianin ja hänen romaaninsa Beijing Coma. Samalla Tähtinen tulee lausuneeksi jotain hyvin tärkeä kirjallisuuden merkityksestä.

”Romaanissa Ma Jian antaa äänen Tiananmenin mielenosoittajien sukupolvelle, joka on tietoisesti yritetty häivyttää historiasta ja tehdä olemattomaksi. Virallisten valheiden maailmassa jokainen rehellinen muisto on kuin totuuden siemen, särö unohtamisen muurissa, ja siksi sitä on suojeltava ja vaalittava.”

Täällä lepää Kiinan tulevaisuus

No hyvä. Lopuksi siteeraan Tähtisen kirjan Kuunkajoa lootuslammella viimeistä lukua. Tammikuussa 2025 Tähtinen on palannut Shanghain suurimpaan kirjakauppaan.

”Liukuportaiden yläpäässä pysähdyn, käännyn vielä ympäri ja annan katseeni vaeltaa lukemaan syventyneissä nuorissa, jotka kumarissa asennoissaan huokuvat kummallista pysyvyyttä. Tuntuu kuin suurinkaan tuuli ei pystyisi puhaltamaan heitä kumoon. Lämmin tunne läikähtää sydänalassa. Ajattelen, että millainen Kiinan tulevaisuus onkaan, se lepää juuri näiden ihmisten harteilla.”

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua