”Näytelmän kirjoittaminen vaatii aikaa ja pimeyttä ja tyhjyyttä” – Sirkku Peltolan Kärpäset surraavat Työviksellä

Sirkku Peltola. Kuva: Harri Hinkka

Tarinan arvoinen Suomi – kantaesityskierros kotimaan katsomoihin

Tässä juttusarjassa kulttuuritoimittaja-ohjaaja Anne Välinoro kertoo Kulttuuritoimituksen lukijoille maamme teattereiden kotimaisista uusista näytelmistä ja niiden tekijöistä. Välinoro seuraa Suomen teatterielämää seitsemän kuukautta Suomen Kulttuurirahaston työskentelyapurahalla. Lue kaikki juttusarjan artikkelit täältä.

* *

Anne Välinoro, teksti

Sirkku Peltola on luonut oman maailman näytelmillään. 

Siellä on perhe, hankalia ihmissuhteita ja yhteiskunta, jonka perässä ei tämä Peltolan kuvaama Kotalan perhe enää pysy. 

1970-lukua muistuttavassa aikakaudessa hengittää pannukahviin ja Jim-patukoihin pysähtynyt Suomi.

Sirkku Peltola on syntynyt vuonna 1960, vuotta aiemmin kuin minä. Meillä on paljon yhteisiä aikalaiskokemuksia. Molempien isät käyttivät lähes seitsemän vuotta miehuudestaan armeijassa ja sodissa ja palasivat sieltä enemmän ja vähemmän entisellään.

Äitimme ovat evakkoja, Sirkun Toini-äiti Harlusta, minun Suistamolta, siis luovutetun Karjalan naapuripitäjistä. Sirkku oli viisilapsisen perheen pahnanpohjimmainen, minä nelilapsisen. Halusimme molemmat löytää tien teatteriin, vaikkeivät vanhemmat sinne viittilöineet mitenkään.

Aikalaisina tiedämme, mikä ihme teatteri on suomalaisessa kulttuurissa. Sen lumo pysyi myös television tullessa.

Mutta juuri näytelmäkirjailijat ovat pitäneet sen hengissä. 

Sillä alussa oli sana. Ei viisisataapaikkainen katsomo, joka pitää saada täyteen.

Peltolalle tietä teatteriin näytti vanhin veli Sulevi. Sulevi Peltolasta tuli teatterikoululainen ja KOM-teatterin perustajajäseniä jo 1960-luvulla.

Kun komilaiset kaarsivat Suoraman lapsuudenkodin pihaan, äiti-Toini alkoi paistaa lettuja. Pikku-Sirkku katsoi ujona vierestä ja toivoi, ettei kyseltäisi liikoja ja letut riittäisivät.

Teatterin humahdus oli koettu. Se löyly kirpaisi kunnolla ja perusteellisesti. Sirkku löysi opinnot Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitokselta ja erityisesti näytelmäkirjallisuudesta. 

Sitä ennen hän oli lukenut suunnilleen kaikki näytelmät mitä Suoraman sivukirjastosta löytyi.

Sirkku Peltola Kärpäset-näytelmän lehdistötilaisuudessa. Kuva: Kari Sunnari

Näytelmä on kuningas

Näytelmäkirjallisuus oli se kiinnostavin ja myös oikea, arvostettu oppiaine Jyväskylän yliopistossa. Näytelmäkirjallisuus oli Sirkulle kuningaslaji. Olihan näytelmiä kirjoitettu jo 3 000 vuotta sitten.

Näytelmiähän tekee kuka vain, tunnutaan nykyään teattereissa ajateltavan. Löytyisikö historian katveeseen jäänyt suuruus, jonka ympärille puheenvuorot voisi nikkaroida?

Kassaa kilauttavinta on valita kasari- ja ysäribiisien kokoelma ja kasata väliin tarinantynkää. 

Sirkku Peltolalle teatteri on edelleen pyhää.

Peltolan tarinoissa on magiikkaa tai tarkemmin tutkittuna maagista realismia. 

Ihmiset pyrkivät kovasti johonkin hyvään ja toivovat onnistuvansa lunastaakseen ihmisarvonsa, mutta tielle kasautuu raskasta maata ja huonoja kulkuneuvoja, jostakin putkahtaa uusia lakeja ja vaikeita sanoja, joita ymmärtämätön joutuu herkästi mieron tielle.

Peltolan luottonäyttelijä Aimo Räsänen on sanonut Peltolan kirjoittavan tragedioita, joiden hahmot ovat koomisia ja rytmi kuin farssissa.

Perheen lojaalisuus kuitenkin pitää ja lopulta yksiössä asuu kahdeksan henkeä. Romanialaisetkin pääsevät kummastelemaan Balkanin vuorien yli taapertavia suomalaisia.

Suomalaisuus repeää Peltolan teksteissä moneen palaan, evakkouden läpitunkemasta äitestä heikkolahjaiseen, mutta kovin yritteliääseen Kaitsuun ja tämän siskoon Jaanaan, joka näkee turhan kohelluksen läpi mutta ei jaksa enää ravistella irti sukurasitteistaan.

Ken kielin voisi kertoa

Peltolalle kieli on näytelmän vahvaa ydintä. 

Se, miten puhutaan, on yhtä tärkeää kuin mistä puhutaan. Tai vaietaan. Slangi ja murreilmaisut pehmentävät ja ilmastoivat sanomaa, rytmi keventää, ja Suomen Hevosen Kaitsun valtava puheripuli saattaa sisältää höttöisiä muotisanoja ja outoa muotoilua peittämään tietämättömyyttä ja ahdistusta.

Sanoilla helskyttely on kuitenkin toissijaista siihen nähden, että isoissa kaarissa syntyy vahva sanoma Suomen muuttumisesta. 

Keitä meitä tänne jää tai mahtuu, kuka pitää huolta luonnosta ja eläimistä? Mutta annetaan Peltolan itsensä kertoa, mitä näytelmäkirjallisuus hänen mielestään on.

– Kyllä se on olemassa olevan kulttuurin kuulemista ja kuuntelemista ja kieleksi kääntämistä. Se on myös sukulaisempi runoudelle kuin romaanikirjallisuudelle, mutta se ei ole koskaan samalla tavalla realistista kuin vaikka tv-ilmaisussa.

Näytelmäkirjallisuuden osuvimpia repliikkejä siteerataan niin sivistyneimpien poliitikkojen kuin pappienkin suusta.

Peltola itse pani Mummun saappaassa soi fox -näytelmäänsäkin ydinrepliikiksi lainauksen Shakespearelta: ”Pienet huolet puhuvat, suuret ovat mykkiä.”

Se on myös johtolause koko Peltolan tapaan kirjoittaa näytelmiä. 

Miia Selin ja Aimo Räsänen näytelmässä Mummun saappaassa soi fox. Kuva: Harri Hinkka

Ja mitä tulee Hella Wuolijokeen, Peltolan Suomen Hevosen työnimi oli aivan viime hetkiin saakka ”Niskavuoren perilliset”. Suomen Hevosessa on siinäkin suora lainaus Niskavuoren Hetasta. Kun äite kuolee, kuullaan repliikki: ”Iski elämän akseli kiveen kiinni.” 

Kun alkuperäisnäytelmässä Niskavuoren vanhalta emännältä putoaa kiikkustuolissa omena kädestä, äiteltä putoaa lihapulla, hevosenlihasta tehty.

Niin Peltolaa.

Kotalan perheen kuvaus on täydentynyt sitä mukaa, kun henkilö vuorollaan on vaatinut oman tarinansa. Ne ovat tulleet, koska niiden on pitänyt tulla, sanoo kirjailija. Viimeksi Peltola leipoi sarjaan Reikäleivän, Niskavuoren leivän tapaan.

Sen nimi piti olla oikeastaan Reikä. Mutta kuka tarinaa sillä nimellä olisi myynyt, ”lippuja Sirkku Peltolan Reikään”, vaikka Aili Kotala kuinka hienosti pohtiikin reiän merkitystä niin rukiisessa leivässä kuin Kaitsun taskuissa, joista rahat tippuivat maailmalle.

Mika Honkanen ja Aimo Räsänen näytelmässä Reikäleipä. Kuva: Kari Sunnari

Aika pieni tarina riittää

Nyt eletään sodan uhan, ilmastokriisin ja henkilökohtaisen, individualistisen maailmankuvan kriisiä. Eikö tämä aika huuda näytelmänomaista synteesiä?

– 25 vuotta sitten kirjoittamani Mummun saappaassa soi fox -näytelmää on edelleen ihan räjähtävän ajankohtainen siinä, miten se käsittelee perheen henkistä pienuutta, vanhempien välinpitämättömyyttä ja koulukiusaamista, Peltola sanoo.

– Itselleni on vähän tukkoinen lähtökohta kirjoittamiselle kommentoida oman ajan suuria asioita. Aika pienet tarinat, lähellä tapahtuneet riittävät näytelmäksi. Joskus näytelmissä voi olla aineksia, jotka ennustavat tulevaa, kuten Patukkaoopperassa.

Patukan lähtö

Hyvä. Nyt päästään lempimusikaaliini, Patukkaoopperaan (2007), jonka musiikin sävelsi Iiro Rantala ja sanoitukset kappaleisiin teki Peltolan puoliso, muusikko Heikki Salo.

Hellas-yhtiön kehittämän Tupla-patukan valmistus siirtyi vuonna 2006 Turun Kärsämäeltä Ranskaan. Peltola poimi todellisen aiheen siitä, miten teollisuustyö oli pikkuhiljaa siirtymässä maan rajojen ulkopuolelle.

Energiapatukkatehtaan toiminnan järkeistämisestä ja sen työläisistä kertova Patukkaooppera on sukua Brechtin Kerjäläisoopperalle – siitä takanimi ooppera.

Naiset pääsivät kerrankin päärooliin. Epätyypillisesti musikaalille, he olivat valkoisissa suojamyssyissä ahkeroivia tavallisia naisia, eivät mitään prinsessoja. 

Patukoista irtosi nopeaa energiaa ja patukka-nimi sinänsä viittasi pamputtamiseen, työtehon ja kurin välineeseen.

Patukkaooppera seurasi myös EU:n tuloa yhteiskuntaan. Konsulttimaailma purjehti samaan aikaan yrityksiin ja sen hegemonia ulotettiin jopa liukuhihnatyöhön. 

Sauvakävelyllä ilakoiva Nordic Walk avaa teemaa herkullisesti.

– Musikaaleja on monta tapaa tehdä. Mulla se on tosi selkeä. Tiedän mihin tulee biisi ja mikä on laulun aihe. Hessulle aihe on sytyke, jolla hän laulunsanoittajana pystyy kaivautumaan tosi syvälle.

Suomalainen teatteri keksi parikymmentä vuotta sitten musikaalin aiheeksi yhden ihmisen, julkisuuden henkilön, joka saa olla mielellään laulaja tai säveltäjä. 

Niinpä on tehtailtu musikaaleja Juha Watt-Vainiosta, Rauli Badding Somerjoesta, Paula Koivuniemestä, Katri Helenasta, Unto Monosesta ja Kirkasta ja monesta muusta nostalgiannälkäisen kansan suosikista.

Kaava on yksinkertaisen tehokas: valitaan hittibiisien kavalkadi ja poimitaan elämänkäänteitä sidokseksi.

Resepti ei kiinnosta Peltolaa.

– Se on kummallinen tapa tehdä musikaalia. Se ei aukaise ja laajene, vaan pienenee ja kääntyy itseensä. Musikaali on minulle paljon laajempi ja isompi tekemisen laji, siinä on erikseen sävelletty ja siihen kirjoitettu tarinansa, Peltola sanoo.

– Siinä pitää olla etäännytys, tyylittely ja runo mukana. 

Peltolalla on monta tekstiä yhtä aikaa tekeillä ja ne ruokkivat toinen toisiaan. Siten voi myös etäännyttää itseään kulloisestakin aiheesta.

Sirkku Peltola sai taiteen akateemikon arvonimen vuosi sitten pitkästä ja ansiokkaasta työstään näytelmäkirjailijana. Tunnustus on Suomessa ensimmäinen näytelmäkirjailijalle myönnetty. Kuva: Harri Hinkka

Naiset lavalla

Sirkku Peltolan tekstien myötä naisnäyttelijä on saanut paljon uusia rooleja. Hella Wuolijoen manttelinperijäksikin sanottu Peltola kirjoittaa eri ikäisten naisten arjesta kielellä, johon murre, slangisanat, uussanat, absurdius ja poljennolla leikittely antavat vivahteensa. 

Repliikit saattavat olla niin pitkiä, että niitä voisi esittää pienoismonologeina.

Isona kehyksenä on perheen tilanne niin varhaisessa Torsti-sarjassa kuin Suomen Hevonen -viisikossa, teatrologiaksikin nimetyssä sarjassa. 

Torsti-sarja kertoo Torsti Tuliosta, mutta vahvoja peesaajia ovat näytelmissä äiti, mummi ja isäpuoli.

– No onhan näissä Ihmisellisessä miehessä, Pienessä rahassa ja Koiran morsiamissa mieskin keskiössä. Tekeillä olevassa Kärpäset-näytelmässä päähenkilöinä on kaksi veljestä, mutta se kertoo yhtä lailla sisaruudesta ja isovanhemmuudesta, Peltola sanoo.

– Ei se ole sukupuoleen sidottua, kenestä tulee päähenkilö. Olen siinä suhteessa valinnoissani sukupuoleton. Kärpäset-näytelmässä lapsenlapsi ei halua tulla sukupuoleltaan määritellyksi. Mummun saappaissa soi fox -näytelmän Tarmon suuntautuminen jää avoimeksi, vaikka hänen miehisyyttään taas isä haluaa korostaa.

Sari Mällinen ja Teija Auvinen näytelmässä Koiran morsiamet. Kuva: Kari Sunnari

Peltola myöntää silti, että hänen näytelmissään kaiken takana on Wuolijoen tapaan usein nainen.

Peltolan matriarkaalinen perhetausta ja äidin hyppelehtivä ajatusmaailma ovat suoraan luettavissa Yksiöön en äite ota -näytelmien Äitessä, sinänsä terävänäköisessä isoäidissä.

– Jonkinlainen murteiden välinen kielivamma voi johtaa omanlaiseen puheeseen. Äitini tuli evakkona Hämeeseen piikomaan jo aikuisena ja peitti karjalan murteensa.

Kaikki perheestä?

Peltolan puoliso muusikko Heikki Salo on sanonut, että Sirkun näytelmissä käydään tavalla tai toisella läpi useimmat sukujen jäsenet. 

– Koiran morsiamissa on oma lapsuudentoiveeni viettää naapurin koiran kanssa häitä. Olen ollut myös kuolevan mummuni sängyn vieressä kärpäsiä hätistelemässä. 

Lapsuudenperheessä koetut vahvimmat tunteet ovat näytelmissä mukana. 

”Eihän se tuore koira mihkään pala”, sanoi isä Peltola, kun Peltolan perheen koira sai lähdön ja isä päätti polttaa sen perunapellon laidalla.

Kokemus hiipi Variksen veljeen (1990), missä kaksi veljestä menettää äitinsä ja piilottelee tämän ruumista. Veljekset pohtivat äidin polttamista, koska äiti aikoinaan poltti heidän koiransa.

Absurdit hetket lapsuudesta heräävät henkiin näytelmissä. 

Mutta totuuskomissio kysyy tässä vaiheessa: miten Peltolan sisarukset ovat hyväksyneet lapsuusmuistot julkisesti esitetyissä näytelmissä?

– Olen itse ollut ainoana todistajana monille tapahtumille, joita olen näytelmiin etäännytetysti muokannut. Muistot ovat siirtyneet muunnettuina juonenkulkuun ja repliikkeihin. Yksityiskohdissa ei ole tunnistettavuutta, maailmassa kyllä, Peltola vastaa.

– En kirjoita itsestäni, vaan asioista jotka mua koskettaa. Ne voi olla suuria tai pieniä. Voi se olla terapiaakin, vaikkei se ole tavoite.

Sirkku Peltolan työkaveriksi saaneet ja läheiset tietävät, että Peltola etsii totuudellista ilmaisua ja hyvää lopputulosta pitkien viilausprosessien kautta. Yksityiselämässä hän on myös se auttaja, jonka puoleen on helppo kääntyä, ihmisellinen nainen.

Eikö näytelmien kirjoittaminen ja lavalle saattaminen ohjaajana jo väsytä?

– Kyllä väsyttää. Nyt on Kärpäsestä käsillä 59. versio ja jokaiseen versioon on mennyt noin viikko. 

Aimo Räsänen ja Martti Suosalo tekevät pääroolit näytelmässä Kärpäset, joka saa kantaesityksensä 23.1.2025. Kuva: Kari Sunnari

Eikö nyt kolmas versio jo riittäisi? Ei katsoja ehdi tajuta nyansseja.

– Kyllä mä hiomisesta nautin. Välillä havahtuu siihen, että miten mä olen tollasen lauseen voinut kirjoittaa, rytmittömän ja tyhmän. Siksi näytelmän kirjoittaminen vaatii aikaa ja pimeyttä ja tyhjyyttä, jolloin sitä ei lue.

Ja nyt se tulee: hiominen on tarpeellista, että repliikit saavat omissa korvissa oikean rytmin ja oikealla lailla asiat piiloon. Se on näytelmän kirjoittamisen ydintä.

Peltola on ollut puolikkaalla ohjaajansopimuksella Tampereen Työväen Teatterissa vuodesta 1997. Kokopäiväinen sopimus ei hänelle sopisikaan juuri kirjoittamisen vaatiman tuumailun vuoksi. Välillä hän on ollut poissa kokonaan talosta taiteilija-apurahalla.

– Kai mä voisin eläkkeellekin jäädä, sille pienelle, mutta tarinoita nyt tuntuu vaan riittävän. Mä teen niin kauan kuin kiinnostusta riittää, puolin ja toisin.

Peltolaa työllistää myös seuraava sukupolvi, mummon ilot ja velvollisuudet. Kaksi lastenlasta on tarvitsevassa iässä.

No entä tekoäly? Kirjoittaako se tulevaisuuden näytelmät?

– Kyllä siltä tarinankerronta onnistuu. Mutta lihaa ja verta olevan ihmisen fyysiseen tulkintaan se ei pysty.

Maailmalle

Peltolan näytelmiä on käännetty 17 kielelle, viimeksi arabiaksi Pieni raha -näytelmä. Kirjailijan kielitaito ei riitä kontrolloimaan käännösten tasoa ja tyyliä, hänen on vain luotettava, että kääntäjä tekee työnsä hyvin.

Venäjällä innostuttiin Peltolan näytelmistä muutama vuosi sitten. Kääntäjä Anna Tsidorova käänsi useampia näytelmiä ja niistä saatiin myös tulkintoja. Kun Ukrainan sota alkoi, taiteentekijät päättivät yhtenä rintamana boikotoida Venäjän taidelaitoksia ja yhteistyötä taiteilijoiden kanssa.

– Se on kaksipiippuinen juttu. Jos kaikki kontaktit kulttuurin alueella lakkaa, sehän on kauhean pelottavaa. Mitäs he tekevät näiden käännösnäytelmien tilalle, jotakin venäläistä tietenkin.

Peltola ei itse osallistu näytelmiensä vientiin. Kaikki on kiinni sattumasta. On ihminen, joka innostuu ja hankkii käännöstä varten apurahan, kauppaa näytelmän sitten teatterille, joka tarjoaa sitä ohjaajalle. Saksan kielelle Peltolaa ei ole esimerkiksi käännetty.

Virossa Peltolan näytelmien harmaana auguurina on toiminut nyt jo edesmennyt Ylev Aaloe. Hänen kauttaan Peltola sai näytelmiään esille virolaisina tulkintoina Eestin Kansallisteatteriinkin.

Kärpäset saa kantaesityksensä Tampereen Työväen Teatterissa 23.1.2025. Lisätietoa täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua