Miia Selinin Marple katselee maailmaa tutkivasti mutta lempeästi – Tuijottava katse valtaa Tampereen Työväen Teatterin

Miia Selin on neiti Marple. Kuva: Kari Sunnari

Ritva Alpola, teksti

Näyttelijä Miia Selinin monikymmenvuotiseen uraan sisältyy todella runsaslukuinen ja monipuolinen kirjo rooleja, joiden sisäistämisessä Selinillä ei ole koskaan ollut vaikeuksia. Ei ennen kuin nyt.

Tapahtui seuraavaa: Tampereen Työväen Teatterin Suurelle näyttämölle oli alettu valmistella näytelmää Agatha Christien, tuon dekkarikirjallisuuden kiintotähden, teoksesta Tuijottava katse. Päärooliin neiti Jane Marpleksi oli valittu Miia Selin. Tämä sai Selinin hätääntymään, sillä Agatha Christien tuotanto ei ollut hänelle lainkaan tuttua. Eikä jännityskirjallisuus ollut kiinnostanut häntä koskaan.

Selin kertoo olevansa ahkera lukija, mutta dekkarien maailma ei vain vedä puoleensa. Toki hän luki lapsuudessaan Neiti Etsiviä ja muutamia Viisikoitakin, ja saattaa suosituksesta lukaista jonkin kehutun nykyjännärinkin, mutta tuo kirjallisuuden laji ei vain ole onnistunut imaisemaan häntä mukaansa. Siitä säikähdys, miten hän osaisi näytellä dekkaria – ja neiti Marplea – tyylipuhtaasti ja aiheuttamatta pettymyksiä Agatha Christien teoksiin perehtyneille katsojille. Kirjailija itse ei tainnut olla tyytyväinen yhteenkään neiti Marplen esittäjään.

Miia Selin ilmaisi huolensa Tuijottavan katseen ohjaajalle, Samuli Reunaselle, joka valitsi ilmeisen tyynnyttävät sanat, koskapa Miia Selin nähdään Tampereen Työväen Teatterin eli pitkäaikaisen kotinäyttämönsä lavalla neiti Jane Marplen roolissa.

Selin katseli Yle Areenasta joitakin tv-jaksoja tarkkaillen kahta eri näyttelijää neiti Marplen roolissa. Se vapautti hänet luomaan omanlaisensa Jane Marplen. Seliniä huojensi sekin, ettei neiti Marple ole niin karikatyyrimäinen hahmo kuin Agatha Christien vielä tunnetumpi luomus, mestarietsivä Hercule Poirot. Tosin Marpleenkin on liitetty tiettyjä ikäneitokliseitä.

Minkä ikäinen neiti Marple sitten on tässä Työviksen Tuijottava katse -versiossa? Hänen ikäänsä ei näytelmässä kerrota, mutta Miia Selin on suorittanut omia laskelmiaan näytelmän repliikkien antamien vihjeiden perusteella. Lopputulos: Neiti Marple on alle 80-vuotias, mutta yli 70-vuotias, tai ainakin yli 60-vuotias… Neiti Marplella on harmaat hiukset ja näytelmä sijoittuu 1960-luvun alkuun. Tämä riittäköön katsojalle.

Juha-Matti Koskela ja Miia Selin. Kuva: Kari Sunnari

* *

Miia Seliniä on pohdituttanut, onko hän viisikymppisenä liian nuori Marplen rooliin – mutta eihän iällä ole teatterissa väliä! Neiti Marple esimerkiksi kertoo hoitaneensa erästä näytelmän aikamiestä tämän ollessa pikkulapsi. Tosielämässä Selinillä ja miestä näyttelevällä kollegalla on ikäeroa kaksi päivää!

Teatterissa luodaan vaikutelmia ja katsoja omaksuu ne vaivatta. Entäpä neiti Marplen olemuksen kuvailu? Lieneekö se muuttunut vuosien vieriessä? Agatha Christie kirjoitti neiti Marpleen liittyviä kirjoja tusinan verran vuosina 1930–1976. Lisäksi teoksista on lukuisia elokuvaversioita sekä näyttämösovituksia, ja yhä uusia tulkintoja syntyy.

Omissa kaukaisissa lukumuistoissani neiti Marple oli herttainen, kotikylänsä elämänmenoa tarkkaileva mummeli ikuinen kudin kädessään. Ajan kuluessa pahimmat latteudet on ehkä hylätty, ja jäljelle ovat jääneet ne neiti Marplen ominaisuudet, joista on hyötyä kulloisenkin tarinan kannalta.

Agatha Christie ei ollut kirjoittajana mikään varsinainen syväluotaaja, mutta jonkinasteinen kyökkipsykologi kuitenkin. Hänen henkilöhahmonsa ovat usein tyypiteltyjä, yhden ominaisuuden tai luonteenpiirteen edustajia, koska sellainen palvelee tarkoitustaan, eli juonen kehittelyä.

Mikä neiti Marplen käyttäytymisessä tai olemuksessa mahtaa olla hänen omaa haluaan hämätä ja mikä vuosisadasta toiseen jatkuvaa, yhteiskuntaan liimattua, pienin variaatioin vaihtelevaa naissukupuolen vähättelyä? Millainen on Miia Selinin neiti Marple?

Selin kertoo, että hänen ensimmäisiä huomioitaan näytelmästä oli se, miten vanheneva nainen muuttuu merkityksettömäksi ja näkymättömäksi, ja juuri tähän hän halusi omassa tulkinnassaan tarttua. Koska vaatimatonta ja naimatonta naista ei pidetä millään tavoin tärkeänä, häntä ei myöskään koeta uhaksi. Niinpä tälläkin kertaa neiti Marplella on mahdollisuus tarkkailla vaivihkaa ihmisten käytöstä ja reaktioita ollessaan mukana sattumalta rikospaikaksi muuttuneessa tilaisuudessa. Neiti Marple osaa hyödyntää taitoaan sulautua tapettiin, jolloin hän kuulee ja rekisteröi asioita, joita ei ole häneen tietoonsa tarkoitettu.

Miia Selin luonnehtii neiti Marplea empaattiseksi ja lämpimäksi ihmiseksi. Selinin mielestä perheetön ja yksin asuva neiti Marple kokee kenties myös yksinäisyyttä. On saattanut kulua päiviä niin, ettei kukaan ole käynyt neiti Marplen luona. Ajatus selvästi surettaa Seliniä.

Näytelmän aikaan, eli 1960-luvulla, yksityisiä tuntemuksia ei ollut tapana ilmaista – ja muistakin aroista asioista vaiettiin, muistuttaa Selin. Silti sekä neiti Marplessa että jokaisessa Tuijottavan katseen henkilössä on haavansa ja särönsä, hän huomauttaa. Näytelmässä on Selinin mukaan viittauksia ja kohtauksia, joissa raotetaan tätäkin puolta. Luopuminen ja suru ovat ihmisten elämässä läsnä.

Etualalla Miia Selin, Kristiina Hakovirta, Petra Ahola, Jari Ahola. Taustalla Johannes Korpijaakko ja Juha-Matti Koskela. Kuva: Kari Sunnari

* *

Haastattelu muuttuu hetkiseksi ajatusleikiksi. Miten Jane Marple viettää aikaansa rauhallisessa kotikylässään silloin, kun ei ole muualla selvittämässä rikostapauksia? Onkohan hänellä kissaa tai koiraa seuranaan?

Miia Selin arvelee, että neiti Marple on kissaihmisiä, vaikka hän itse pitääkin koirista enemmän. Toisaalta neiti Marple saattaisi olla lintuihminen, eli hänen kotonaan voisi kujertaa undulaatti, kehittelee Selin kuvitelmaansa. Lopulta päädymme siihen, että neiti Marple ruokkii pihapiirinsä pikkulintuja sekä muutamaa kesyttämäänsä oravaa. Lisäksi hiukan puutarhanhoitoa, niin siinäpä se. Tästä voikin päätellä, että rikosnäyttämöt ovat neiti Marplelle ehdottomasti virikkeellisempiä paikkoja hänen hoksottimiensakin kannalta!

Entä onko näytelmässä hauskuutta? Kyllä on, vakuuttaa Miia Selin. Tarinaan sisältyy paljon huvittavia kohtauksia, ja osa henkilöhahmoista on hyvinkin hauskoja.

Mitenkäs manselaisnäyttelijöiltä irtoaa englantilaistyyppinen huumori? Huumori on aina vaikea laji, Selin myöntää. Ja nyt, kun kyseessä on käännösteksti (suomennos on Juho Gröndahlin), alkuperäisiä sanallisia nokkeluuksia voi olla hankala toisintaa. Sopivaa tapaa ilmehtiäkään ei ole aivan helppoa löytää suurella näyttämöllä, Selin lisää. Ja tottahan tuo: englantilainen, kuiva huumori on hetkessä syntyvää, usein pelkkä lakoninen lausahdus, ja sitä siivittävä ilme vain nopeasti katoava häivähdys.

Miia Selin ihailee neiti Marplen kekseliäisyyttä sekä keskittymis- ja havainnointikykyä. Selin kertoo olevansa itse lähes maaninen ristisanojen ratkoja, eikä hän silloin kuule tai näe ympärillään mitään muuta. Mutta kun neiti Marplelle tulee pähkinä purtavakseen, hän osallistuu muina naisina ympärillä poreilevaan keskusteluun samalla, kun aivot raksuttavat ja irralliset yksityiskohdat alkavat muodostaa selkeää kuviota. Kadehdittava ominaisuus, mutta Miia Selin voi sentään lohduttautua sillä, että hän saa olla edes hetken yhtä etevä!

Onko Tuijottava katse -näytelmä vain nokkela dekkaritarina, vai kätkeytyykö siihen jonkinlainen moraliteetti tai oivallus? Näytelmä ei moralisoi tai ota kantaa, Selin vastaa.

Aluksi hän itse oletti ja luuli tekevänsä kevyttä näytelmää. Sitten hän havaitsi, että tarinassa on kyllä kepeyttä, mutta siinä on muitakin tasoja sekä syvempi pohjavire.

Miia Selin ja Petra Ahola. Kuva: Kari Sunnari

* *

Haastattelun alussa nousi esiin ajatus siitä, miten paljon Agatha Christien dekkareiden näyttämösovitukset ovat muuttuneet ajan myötä. (TTT:n Tuijottavan katseen tuore näyttämösovitus on Rachel Wagstaffin.) On myöskin ilmennyt, että jonkin tarinan alkuperäinen syyllinen on sittemmin saatettu vaihtaa! Näin on laita esimerkiksi Syyttömyyden taakassa (nähtävissä Yle Areenassa).

Olisiko moinen mahdollista Tuijottavassa katseessa, Miia Selin? Tässäkin se on lähellä, tietyllä tavalla, vastaa Selin, mutta ei valaise asiaa enempää.

Dekkarit on yleensäkin rakennettu niin, että epäilyksen varjo siirtyy henkilöstä toiseen tarinan edetessä. Siten osoitetaan, että syyllisyys on mahdollista jokaiselle. Vaihtoehdot lisäävät epäluuloja ja tihentävät tunnelmaa. Miia Selin tunnustaa, ettei hän itse olisi keksinyt tämän näytelmän syyllistä, viitaten samalla Pauli Hanhiniemen laulun sanoihin: ”Rooleissa uhrin ja konnan ja tuomarin alati vuorotelllaan…”

Minä puolestani olen usein mielessäni moittinut Agatha Christietä siitä, että monissa hänen kirjoittamissaan tarinoissa on täysin mahdotonta ratkaista arvoitusta, koska rikoksen syy kätkeytyy niin kauas menneisyyteen, että lukijalla/katsojalla, tai edes kyseessä olevaan tapaukseen sotkeutuneilla, ei voi olla minkäänlaista aavistusta asiasta. Kaikkinainen arvailu, pähkäily ja päättely on siis ollut aivan turhaa. Epäreilua!

Jane Marple sen sijaan ei ole lainkaan tuomitseva. Miia Selin kertoo neiti Marplen sanovan tässä näytelmässä paljastuneelle syylliselle: ”Jos minä olisin ollut sinun asemassasi, en voi käsi sydämellä sanoa, ettenkö olisi toiminut samoin.” Lause on lohdullinen, vaikka neiti Marple ei tarkoittaisikaan, mitä sanoo.

Minä luotan kuitenkin vankkumatta Jane Marplen elämänkokemukseen, valppauteen ja taitavuuteen selvittää Tuijottavan katseen vyyhti, tarjosipa tapaus millaisia käänteitä tahansa. Katsomossa tavataan!

Agatha Christie: Tuijottava katse. Pohjoismainen kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 6.11.2024. Esityksiä 10.5.2025 asti. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua