Marja Aaltio, teksti
Anitta Vuorisola, kuvat

Ihan ensiksi pitää tietenkin puhua Kokkolasta, ovathan sekä kertoja Leea Klemola että tämän tarinan kuulija eli toimittaja Marja Aaltio sieltä kotoisin. Kokkolaa ei helposti saa irti itsestään, jos sen on elämäänsä saanut.

Leea Klemolan puheessa elää häivähdys rannikkokaupungin rytmiä. Kyse ei ole murteesta tai tietyistä sanoista, ennemmin se on tapa puhua ja rytmittää lauseita. Kun Klemola innostuu, häivähdys voimistuu.

‒ Rakastin Kokkolaa, yritän vieläkin rakastaa. Se oli mun rakas kotipaikka. Se oli erityinen siksi, että se oli äärimmäisen ei-homofobinen, ei-sovinistinen ja ei-rasistinen paikka. Se oli mun mielestä ihmeellistä.

Klemola puhuu menneessä aikamuodossa, sillä Kokkola on hänen silmissään muuttunut. Kaupunginhallituksessa tuntuvat puhaltavan konservatiiviset tuulet, puoluekannasta katsomatta.

‒ Siitä on noin viisitoista vuotta, kun olin Seurahuoneen jonossa ja kuulin ensimmäistä kertaa rasistisia kommentteja. Meinasin lentää perseelleni, että voiko tämä ollut totta? Tämmöisiä kommentteja!

Kokkola on Leea Klemolalle rakas kotipaikka. Tampereen Tallipihan vanhoissa rakennuksissa on jotain samaa henkeä kuin Kokkolan Neristanissa, vanhassa kaupungissa.

Kokkola oli Leea ja Klaus Klemolan kirjoittaman arktisen trilogian ensimmäisen osan nimi. Se esitettiin Tampereen Teatterissa vuonna 2004, viisitoista vuotta sitten. Kokkolassa kirjoittajana on vain Leea Klemola, mutta jo siinä hänen veljensä Klaus oli mukana luomassa omaa henkilöhahmoaan Piano Larssonia.

Toinen osa Kohti kylmempää nähtiin näyttämöllä vuonna 2008 ja kolmas, New Karleby vuonna 2011. Ne molemmat syntyivät sisarusten yhteistyöstä.

Neljäs osa on nimeltään Arktiset leikit. Sen ensi-ilta on syykuussa.

Arktiset leikit on syntynyt kuten aiemmatkin osat, Klaus Klemolan mökillä Tampereen Maisansalossa, missä Leea Klemola on asunut koko talven. Sisarukset aloittivat kirjoittamisen kuukauden reissulla Grönlantiin. Lokakuusta alkaen he ovat kirjoittaneet uutta näytelmää aktiivisesti. Harjoitukset alkoivat huhtikuun lopulla ja kestivät kuukauden verran. Nyt harjoituksissa on tauko, jonka aikana Klemolat jatkavat kirjoittamista.

‒ Teksti on vielä kesken, mutta tässä on kesä aikaa.

Toivo palasi

Leea Klemolan mukaan neljäs osa on hänen yrityksensä edelleen rakastaa Suomen kansaa. Tosin se on välillä ollut hyvin haastavaa.

‒ Kyllähän se nyt alkaa jo helpottaa, kun oli nämä viimeiset vaalit, mutta pitkään meni, että Suomen kansasta tuli mieleen persumies, joka netissä vihaa naisia ja susia ja ulkomaalaisia. Kaksikymmentä vuotta eriarvostavaa oikeistopolitiikkaa on ehkä tehnyt tehtävänsä tai sitten ihmiselle ei kerta kaikkiaan vain sovi mahdollisuus itseilmaisuun, jos sen voi tehdä nimettömänä ja ilman pelkoa kasvojen menettämisestä.

Mukana on edelleen kaksi keskeistä näkökulmahenkilöä: Marja-Terttu Zeppelin, jota esittää Heikki Kinnunen, sekä Klaus Klemolan esittämä Piano Larsson.

Kylmän vetovoima

Yksi trilogian syntyyn vaikuttaneista asioista on Leea Klemolan intohimo kylmiin paikkoihin. Hän halusi tutkia, mikä kylmässä vetää häntä puoleensa ja millaista kansanluonnetta synnyttää maantieteellinen olosuhde, jossa ihmiset elävät.

Maskuliinisuuden uudelleen arviointi on yksi teossarjan läpi kulkevia teemoja. Se sai alkunsa Leea Klemolan kiinnostuttua veljensä Klausin ja tämän kahden ystävän Juho Kuosmasen ja Jussi Rantamäen tavasta olla yhdessä. (Kuosmanen ja Rantamäki ovat juuri ne Kuosmanen ja Rantamäki eli ohjaaja ja tuottaja menestyselokuvan Hymyilevä mies takana.)

Tutkimusmatka Grönlantiin sai Leea Klemolan aikoinaan rakastumaan suomalaisiin. ‒ Alkoi tuntua todella mainiolta tämä pohjoisessa asuva kansa, jolla on kohtuullisen laajat reviirit, isot itsemurhatilastot. Kansa, joka hakee henkeä viinasta kaikessa – hyvässä ja pahassa.

Kokkola-näytelmän piti alun perin tapahtua Grönlannissa. Mainitut kolme kaverusta olisivat perustaneet Grönlantiin kapakan ja yrittäneet toistaa Kokkolan ilmapiiriä. Leea Klemola ei kuitenkaan kyennyt ratkaisemaan yhtä ongelmaa: mitä kieltä grönlantilaiset henkilöhahmot puhuisivat. Hän ei voinut kuvitella, että kapakassa vierailevat grönlantilaiset puhuisivat suomea, mutta ei hän halunnut pistää heitä puhumaan englantiakaan.

‒ Ensinnäkään minä en osaa grönlantia mutta ei sitä olisi kyllä kukaan muukaan osannut! En vieläkään voi kuvitella, että henkilöhahmot olisivat puhuneet suomea, sillä Kokkola-näytelmä on osiltaan dokumentaarinen tyylilajiltaan.

Leea Klemola teki ensimmäistä osaa kirjoittaessaan tutkimusmatkan Grönlantiin veljensä sekä Juho Kuosmasen ja Jussi Rantamäen kanssa ja löysi sieltä sukulaiskansansa. Hän tunsi olevansa siellä kotonaan, enemmän kotona kuin Suomessa. Matka kuitenkin sai hänet rakastumaan uudestaan suomalaisiin.

‒ Alkoi tuntua todella mainiolta tämä pohjoisessa asuva kansa, jolla on kohtuullisen laajat reviirit, isot itsemurhatilastot. Kansa, joka hakee henkeä viinasta kaikessa – hyvässä ja pahassa.

Toinen ja kolmas osa jatkoivat Kokkolan teemoja, mutta miksi ihmeessä trilogiaan syntyi vielä neljäs osa?

‒ Muuten se olisi arktinen kvadrologia, joten olkoon sitten näin trilogia.

Ihmistä isompia asioita, Me Too

Jokaisessa osassa on ollut oma jumalansa, se irrationaali, ihmistä isompi asia.

Kokkolassa se oli yhteisö, yhteisön kasvot. Kohti kylmempää -näytelmässä se isompi asia oli animistinen maailmankuva, että kaikki on elävää.

‒ New Karlebysta en tiedä, mutta tämän viimeisen osan ”se jokin ihmistä isompi” on pyhä leikki. Se on kahden tai useamman ihmisen yhdessä sovitut merkitykset ja pelisäännöt. Merkitykset, joilla ei ole mitään mitattavissa olevaa merkitystä tai arvoa muuta kuin leikkijöilleen. Hyvät leikkikaverit ovat elämässä kullan arvoisia.

Maailmanlaajuinen Me Too -kampanja herätti Leea Klemolan huomaamaan omat asenteensa.

Lopullisen sysäyksen trilogian neljänteen osaan antoi maailmanlaajuinen Me Too -kampanja, joka herätti Leea Klemolan huomaan omat asenteensa.

‒ Se tuntui kuin ovet olisi avattu ja ilma päästetty sisään. Kyllä siinä aukesi ovi myös omaan itseen, eikä kaikki mitä sieltä näkyi ollut niin kovin miellyttävää, Klemola kertoo.

– Minä olen jo hyvin varhaisessa vaiheessa asemoinut itseni pois naisten piiristä, koska tajusin jo koulussa, että vähäisintä mitä voi olla, on olla nuori tyttö. Kun Me Too paljasti seksuaalisen häirinnän, tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni solidaarisuutta naisia kohtaan. Se oli ihmeellinen tunne.

– En ole itse joutunut seksuaalisen häirinnän lamaannuttamaksi, mutta tajusin, miten vallitseva maskuliininen hegemonia on vaikuttanut myös minuun. Näin itseni jotenkin vääntyneenä, ja tulin hyvin tietoiseksi itsessäni olevasta naisvihasta.

Dinosaurus heräsi

Leea Klemola oli jo pitkään halunnut tehdä näytelmätrilogiaansa neljännen osan, mutta kesti kauan ennen kuin hän pystyi antamaan itselleen siihen luvan. Osin tuo lupa heltisi Me Too -kampanjan vaikutuksesta.

Klemola näki itsensä dinosauruksena, ihanteiltaan ja ajatuksiltaan vanhanaikaisena ja aikansa eläneenä. Jonkinlainen uusi näkökulma avautui samalla koko trilogian käynnistäneeseen kysymykseen siitä, mikä siinä kylmässä oikein niin vetää puoleensa.

‒ Tämä on viimeinen yritys ja halu rakastaa jotain, joka on aikansa elänyt. Viimeisen kerran minä rakastan vielä tuota, minä tiedän, että se on vanhanaikainen, mutta se on ihana!

Me Too on Klemolan mukaan muuttanut yhteiskuntaa valtavasti, mutta niin on muuttanut myös ilmastoraportti. Se toi Klemolan mielestä meidät kaikki samaan veneeseen. Vaikka joku vielä huitookin rannalla eikä halua mukaan, se on Klemolan mukaan huitojan oma ongelma. Vene on täällä ja me olemme siinä kaikki, tahdoimme tai emme.

‒ Vaikka olisimme viimeisellä rannalla, olemme siellä yhdessä.