Kolme kohtaamista Kirsin kanssa – sohvalta kirkon penkkiin

Kirsi Kunnas avasi kotinsa oven myös toimittajille ja kuvaajille. Kuva: Riika Säkö / WSOY

Suurin osa suomalaisista tuntee Kirsi Kunnaksen nimen tai on ainakin joskus törmännyt hänen kirjoittamaansa runoon.

Toimittajan ammatti on siitä veikeä, että siinä voi saattaa päästä tapaamaan ihmisiä, joita on ihaillut jo kauan. Minulla oli onni tavata Kirsi Kunnas muutaman kerran työn puolesta ja joskus ihan vain törmätä häneen kaupungilla Tampereen keskustassa.

* *

Ensimmäinen kohtaaminen

Kirsi Kunnaksen kirja Tiitiäisen pippurimylly sai Topelius-palkinnon tammikuussa 1992. Työskentelin Aamulehden tuottamissa paikallisissa televisiouutisissa, ja sain tehtäväkseni haastatella palkittua.

Marssimme kuvaajan kanssa Kunnaksen kotiin Tampereen Laukontorin laidalla kohoavaan kivitaloon. (Muistaakseni oikeasti marssimme, toimitus oli läheisellä Hallituskadulla). Kirjailijakoti teki vaikutuksen alle kolmikymppiseen nuoreen toimittajaan. Kirjoja ja tauluja oli kaikkialla. Kirsi Kunnaksen molemmat vanhemmat olivat kuvataiteilijoita, joten ei ihme.

Kuvaaja istutti Kirsi Kunnaksen olohuoneen sohvaan, mutta sitä ennen runoilija halusi kirkastaa ääntään polttamalla savukkeen. Hän oli saapunut edellisillan palkintoseremoniasta myöhäisellä junalla, ja me tietenkin änkesimme haastattelemaan heti aamusta. Leena Kirstinä kertoo Kunnaksen elämäkerrassa (2010), että Kirsi poltti viimeisen savukkeen vasta vuonna 2006, kun nuori lääkäri sai hänet lopettamaan tupakoinnin.

Lyhyt haastattelunpätkä hoidettiin tammikuisena päivänä nopeasti, eikä siinä sen kummempaa. Pyysin nimikirjoituksen kirjaan, ja poistuin onnellisena. Valitettavasti juttu ei ole minulla tallessa edes vanhalla vhs-nauhalla.

* *

Toinen kohtaaminen

Ehkä olin tässä välissä joskus ollut kuulemassa Kirsi Kunnasta kirjastossa tai nähnyt hänen kävelevän puolisonsa Jaakko Syrjän kanssa käsikynkkää Hallituskadulla. Heidän kotonaan vierailin toisen kerran, kun oli aika tehdä 90-vuotishaastattelu Aamulehteen. Päivä oli 9.12.2014, ja jutun julkaisemisella oli kiire ─ olihan syntymäpäivä vain muutaman päivän kuluttua tapaamisesta.

Istuimme jälleen olohuoneen sohvassa. Digitaalinen tallennin ja hieman aiemmin ilmestynyt elämäkerta apunani ryhdyin urakkaan: miten saisin kerrottua oleellisen. En osaa sanoa, tuliko juttuun mukaan kaikki tarpeellinen tai keskeinen asia pitkän elämän varrelta, mutta juttu syntyi.

Kirsi Kunnas vannotti minua tuhoamaan nauhan, kun juttu on valmis. Hän ei halunnut, että se jää hänen jälkeensä kummittelemaan. (Sanavalinta on minun, en oikeasti muista, miten hän asian tarkalleen ottaen ilmaisi, mutta selväksi se kuitenkin tuli: äänittää saa sillä ehdolla, että tallenne poistetaan.)

Hän myös kävi hyvin tarkasti jutun läpi. Korjauksiakin tuli. Hän ei ollut epäystävällinen tai tyly korjatessaan, mutta ei niistä korjauksista muistaakseni myöskään keskusteltu. Saattaa olla, että jännitykseni sai aikaan sen, että muistan sen palautepuhelun olleen hieman, no, pelottava.

Jutun otsikossa hän yllytti vanhempia lukemaan lapsilleen (Aamulehti 12.12.2014).

Toinen kohtaaminen sai myös jatko-osan, kun haastattelin Kirsi Kunnaksen puolisoa Jaakko Syrjää maaliskuussa 2016 hänen 90-vuotispäivänsä alla. Näyttämönä oli jälleen kirjailijapariskunnan koti ja sohvakin varmaan sama kuin edellisillä tapaamisilla. Siitä hetkestä jäi parhaiten mieleen kunnioitus ja huolenpito, joka selvästi vallitsi avioparin kesken.

* *

Kolmas kohtaaminen

Viimeisen kohtaamisen tapahtumapaikka on Tampereen Tuomiokirkko. Kirsi Kunnas siunattiin siellä 18.12.2021.

Miksi minä sinne änkesin?

Halusin kunnioittaa ihailemani kirjailijan ja ihmisen työtä ja elämää saattamalla häntä viimeisellä matkalla. Ajattelu on kodin perua. Maalla siunaustilaisuuteen mentiin, jos vain mahdollista ja omaiset sen sallivat. Sillä tavalla kunnioitettiin omaisten surua ja vainajan elämää.

Kuolinilmoituksesta kävi ilmi, että siunaustilaisuuteen voi tulla, joten menin.

Olin ollut seuraamassa Väinö Linnan siunaustilaisuutta samassa paikassa huhtikuussa 1992. Valtiolliset hautajaiset saanutta kirjailijaa saatteli tuolloin tupaten täysi tuomiokirkollinen ihmisiä.

Tällä kertaa saattoväkeä oli vähemmän. Joitain tunnistinkin. Perhettä ja sukua oli tietenkin paikalla, kustantamon edustajia ja ystäväpiiriä.

Takapenkissä jätin hyvästit kirjailijalle, jonka kirjoittaman aapisen turvin olin edennyt lukutaidon polulla. Hänen kirjoittamansa runoa olin lausunut koululla järjestetyissä henkisissä kilpailuissa (sillä nimellä niitä todellakin kutsuttiin). Paljon myöhemmin olin tutustunut hänen kirjoittamaansa aikuisten runouteen. Olin saanut oppia häneltä niin kielestä kuin kielen avulla ilmaistavista tunteista. Levätköön hän rauhassa.

* *

Epilogi

Mikä näissä kohtaamisissa oli tärkeää?

Ensimmäinen tapaaminen opetti, että kyllä 67-vuotiaskin voi elää villiä taiteilijaelämää ja viipyä juhlissa vaikka pikkutunneille. Nuorena sitä lokeroi itseään vanhemmat tiukkaan laatikkoon. Tuon jälkeen olen yrittänyt muistaa, että ketään ei voi määritellä pelkän iän perusteella.

Toisella kerralla opin myös sen, että ihminen voi pitää omista arvoistaan kiinni ystävällisesti, vaikka olisi tiukka. Näin myös, miten hienoa toisen kunnioitus voi pitkässä parisuhteessa olla. Kirsi Kunnas ei halunnut viedä tilaa keneltäkään, vaikka piti kiinni omasta tilastaan. Näin minä sen ajattelen.

Kolmannella kerralla muistin, miten tärkeää on osoittaa arvostustaan vielä hautajaisissakin. Vainaja ei siitä välitä, ja tässä tapauksessa omaisetkaan eivät minua tunteneet. Hyvästien jättö olikin tärkeää itselleni, ja olen kiitollinen siitä mahdollisuudesta.

Kirsi Kunnaksen elämäntyö on ehdottomasti juhlan arvoinen asia. Ehdotan, että me kaikki luemme huomenna ääneen yhden hänen runoistaan ja lähetämme samalla kiitokset tuonilmaisiin runouden uudistajalle ja suurelle esikuvalle.

Marja Aaltio

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua