Heidi Väätänen kypsytteli esikoisromaaniaan pitkään: ”Halusin antaa nuorelle naiskertojalle paljon valtaa”

26.09.2022

Kuvat: Maiju Astikainen

HENKILÖ | Ensin tuli näky kielimuseosta. Myöhemmin syntyi suorapuheinen minäkertoja, jolla on kaikki valta. Katoava kieli ja kaikkivoipainen kertojuus muodostavat Chloé S:n sanakirjan ytimen.

”Olisinpa itse ollut nuorempana yhtä suora ja lasautteleva kuin romaanini minäkertoja Chloé.”

Maisku Myllymäki

– Maailma muuttui esikoisromaanini kirjoitusprosessin aikana hurjasti, toteaa kirjailija-dramaturgi Heidi Väätänen. Villillä kertojanäänellä ja salakavalalla huumorilla hurmaava Chloé S:n sanakirja (Gummerus; lue Kulttuuritoimituksen Mikko Saaren arvio tästä) ilmestyi kesän 2022 kynnyksellä, mutta idean romaaniin Väätänen sai jo vuonna 2008.

Hän opiskeli tuolloin Teatterikorkeakoulussa. Opiskelijoiden piti viedä kielityöpajaan jokin uutinen, ja Väätänen otti mukaansa pienen lehtileikkeen, jossa kerrottiin Islantiin perustettavasta maailman kielten keskuksesta.

– Se oli alkusysäys. Olin juuri lukenut José Saramagon romaanin Kaikkien nimet, ja nähdessäni uutisen maailman kielten keskuksesta mielessäni välähti kuva valtavasta kielimuseosta. Kuva alkoi vetää minua voimakkaasti puoleensa, ja käsikirjoituksen työnimenäkin oli pitkään Kielimuseo. Minua kiinnosti, miten kieltä, joka on jatkuvasti liikkeessä ja muutoksessa, voisi konservoida.

Väätänen kirjoitti kielimuseon innoittamana noin sata liuskaa, mutta vuonna 2013 lopputyönä valmistunut näytelmä kuljetti kirjoittamista uuteen suuntaan. Väätänen sai idean autofiktiivisestä romaanista, jossa olisi hyvin suora ja lasautteleva minäkertoja.

– Kirjoitin tuota autofiktiivistä tekstiä vuosina 2014 ja 2015. Lopulta kuumana käynyt autofiktiokeskustelu ja myös se, että teksti kosketti suoraan monia läheisiäni, sai minut hylkäämään käsiksen.

Autofiktiokieppaus oli kuitenkin oleellinen nyt ilmestyneen esikoisromaanin kannalta. Väätänen palasi aiemman käsikirjoituksensa pariin ja uitti mukaan uuden, tunnustavan kertojanäänen.

heidi vaatanen 1065 Edit

Kuva: Maiju Astikainen

Minäkertojan valta

Kertojuus on Chloé S:n sanakirjan ydin. Minäkertoja, Chloé Solovey, kieputtaa lukijaa täysin omien mielihalujensa mukaan. Hänellä on valta ja hän myös käyttää sitä. Hän sanoo: ”Aloitan mistä haluan. Kerron kaiken haluamallani tavalla.”

– Minulle oli tärkeää antaa nuorelle naiskertojalle paljon valtaa, Väätänen sanoo.

– Kahdeksan vuotta sitten se tuntui erityisen freesiltä, mutta koen, että se on yhä feministinen teko. Ja koska kirjassa ollaan kuolevan kielen äärellä, halusin että hän, jonka suvun kieli on kuolemassa, saa mahdollisuuden puhua vuolaasti ja keskeytyksettä.

Yhtenä innoittajanaan Väätänen mainitsee Monika Fagerholmin romaanin Diiva (1998) ja etenkin Pauliina Haasjoen kirjoittaman queer-luennan Diivan kertojuudesta. Haasjoen mukaan Diivan kertoja – 13-vuotias tyttö – on kaikkivoipainen: hän näkee kaikkiin aikoihin ja rikkoo röyhkeästi kertomisen rajoja.

Väätäsen romaanin Chloé S. on milleniaali ja mallimaailman nouseva tähti. Hän ponkaisee hemaisevien IG-kuvien avulla murmanskilaisen parturi-kampaamon takahuoneesta Wienin, Pariisin ja Lontoon catwalkeille. Hän saattaa maata mallitalon uima-altaalla ja katsella, miten kollega Teri hoippuu paljettimekossaan ja cocktailpäissään altaan reunalla, mutta silti hän näkee koko ajan kaikkialle.

Hän näkee, miten helsinkiläinen kielitieteilijä Li Ö tuskailee tutkijankammiossaan. Hän näkee, miten hänen isoäitinsä Theodosia kestitsee komeita Airbnb-vieraitaan Murmanskissa. Ja hän näkee, miten New England -lakanat ryppyyntyvät Lin kämppiksen Vernerin ja tämän ”tyttöystävän” Siirin sänkypuuhissa.

Lukijaa viedään kuin pässiä narussa. Välillä epäilyttää, onko mikään Chloén kertomasta totta. Mutta mitä totuus edes on? Mitä totuus tarkoittaa fiktion maailmassa?

– Realismi on ollut minulle aina vähän haastava laji. Olen kiinnostunut kirjallisuudesta, joka näyttää oman keinotekoisuutensa, Väätänen sanoo ja allekirjoittaa tulkinnan kirjansa metaromaaniudesta.

– Pidän siitä, että kertojuus pelaa peliä, tekee itsensä näkyväksi ja rikkoo siten realismin illuusion.

ChloéS nsanakirja22906

Assosiatiivinen metodi luo runsautta

Chloé S:n sanakirja on vuosia kestäneen pitkäjänteisen työn tulos. Kypsyttely näkyy: romaani on runsas ja kerroksellinen, mutta silti orgaanisesti etenevä. Sattumanvaraisiltakin tuntuvat asiat kietoutuvat kirjassa hämmentävällä tavalla yhteen ja vahvasti rakennetut miljööt vakuuttavat. Kerronta hypähtelee sujuvasti yliopistomaailmasta somemaailmaan ja taidemaailmasta muotimaailmaan. Myös muistojen ja perhehistorioiden maailma on koko ajan läsnä.

Miten tällainen yltäkylläisyys syntyi?

– Kirjoitin aluksi sieltä sun täältä. Sillä tavalla sain aikaan kahdenkymmenen kohtauksen rautalankamallisen luurangon, jonka varassa uskalsin lähteä tekemään assosiatiivisia ”rönsytysmatkoja”. Kirjoitin tätä ensimmäistä versiota todellakin hyvin assosiatiivisesti. Alla oleva luuranko mahdollisti sen, että uskalsin seikkailla kirjoittamalla ja kulkea vähän kummallisiinkin suuntiin.

Kirjoitusprosessin seuraavaa vaihetta Väätänen kutsuu sisäänzoomaukseksi.

– Valitsin tekstistä kohtia, joita lähdin paisuttamaan vielä lisää, kirjoittamaan entistä runsaammiksi.

Väätänen arvelee, että assosiatiivinen kirjoittaminen liittyy hänen tapaansa katsoa todellisuutta. Vaikka teos ei ole omaelämäkerrallinen, sen muodossa ja tyylissä on jotain hyvin henkilökohtaista.

– Halusin näyttää romaanin muodolla, että näen elämän villinä ja runsaana.

Chloé S:n sanakirjassa on varma, omaehtoiselta tuntuva estetiikkansa, joka väreilee jokaisella aukeamalla. Ehdotan estetiikan syntyvän kerronnan materiaalisuudesta eli siitä, että kerronnassa fokusoidaan nautinnollisen paljon materiaan, tilaan ja yksityiskohtiin. Väätänen ei tyrmää tulkintaa, vaikka toteaakin, ettei ole tietoisesti ajatellut asiaa.

– Voi olla, että juuri assosiatiivinen metodi tuottaa yksityiskohtien paljoutta. Tässä voi olla kyse myös sellaisesta vähän tiedostamattomastakin mikropolitiikasta ja anarkiasta, jota tekstin tasolla harjoitan. Haluan näyttää, että pienet, arkiset ja näennäisesti irrelevantit asiat ovat tärkeitä ja etteivät vain suuret ja dramaattiset asiat ole kirjoittamisen arvoisia.

Romaanin hienovarainen mutta hulvaton huumorikin tuntuu syntyvän juuri tarkkanäköisestä katsomisesta ja siitä, että mitättömiltä vaikuttavista asioista tulee merkityksellisiä katsomisen, sanoittamisen ja toistamisen kautta.

heidi vaatanen 0803 Edit

Kuva: Maiju Astikainen

Historia puhkaisee nykyhetken pinnan

Kielen katoamisen ja konservoinnin kysymykset lävistävät koko Väätäsen esikoisromaanin. Keskiössä on kuvitteellinen itämerensuomalainen lumen kieli, jota puhuu sujuvasti enää yksi henkilö, Chloén isoäiti Theodosia Solovey. Kolmas keskeisistä henkilöhahmoista on Li Ö, joka alkaa tutkia lumen kieltä maisterityönään. Lopulta lumen kieli kuljettaa lukijan – ja myös Chloén itsensä – syvälle Soloveyn suvun historiaan.

– Halusin kirjoittaa historian tärkeydestä, mutta ilman historiallisen romaanin konventioita. Työskentelen paljon kompositionaalisesti ja siksi tuntui luontevalta tuoda historian rinnalle nykyhetki; kuolevan kielen rinnalle muotimaailma. Romaanissani mennyt tavallaan lävistää nykyhetken pinnan.

Kompositionaalisuus näkyy Chloé S:n sanakirjassa myös siten, että painavia asioita käsitellään kepeältä näyttävän sisällä. Pinnallisuudesta tuleekin salakavalasti raskasta.

Kuolevan kielen lisäksi – ja sen avulla – Väätänen käsittelee kodin, kulttuurin ja identiteetin kysymyksiä, muistia ja unohtamista sekä perhetraumoja ja -salaisuuksia. Tärkeä teema on myös ystävyys ja mahdollisuus kokea perheyhteyttä ystävien kesken.

Entä se maailman muuttuminen?

Kun alkuideasta valmiiseen romaaniin vierähtää aikaa neljätoista vuotta, maailma ympärillä ehtii muuttua monin tavoin. Ja juuri 2010-luvulla maailma tuntui muuttuvan erityisen nopeasti.

– Kun olin saanut ensimmäisen version käsikirjoituksesta valmiiksi, tunsin että maailma oli aivan eri kuin idean saadessani. Tulin yhtäkkiä hyvin tietoiseksi siitä, mitä henkilöhahmoni representoivat tai eivät representoi. Suhde lentämiseen muuttui, ja minun täytyi pohtia, voinko laittaa henkilöhahmoni yhä lentämään. Epäilin, onko tekstini enää ylipäätään relevantti, sillä ketä kiinnostavat katoamassa olevat kielet, kun koko maailma tuhoutuu?

Väätänen kertoo joutuneensa kyseenalaistamaan monia aiemmin tekemiään valintoja.

– Jossain vaiheessa tiettyihin valintoihin oli kuitenkin vain pakko sitoutua, jotta työ eteni.

Lukijoiden onneksi Chloé S:n sanakirja on nyt olemassa, tässä ajassa ja paikassa. Sen estottomana ryöppyävä kieli luo vaikutelman, että kirjailija on nauttinut sen kirjoittamisesta. Mikä on totuus?

– Kyllä, kirjoittaminen oli helppoa ja mieluisaa. Olen opetellut laskemaan rimaa ja unohtamaan sensuroinnin siinä vaiheessa, kun tuotan tekstiä, joten pitkään tunsin kirjoittaessani vain syvää iloa; nautin assosioinnista ja siitä, että teksti onnistui yllättämään itsenikin. Vaikeudet alkoivat sitten myöhemmin, Väätänen naurahtaa.

Editointiprosessista tuli työläs, koska massaa oli paljon. Väätästä ei silti kaduta.

– Toivon, että uskallan hypätä vuolauteen myös uuden käsikirjoitukseni kanssa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua