Heidi Martikaisen lempitaulu on appiukon hänestä tekemä muotokuva – Heidille taide on leikkiä ja taulut vaihtavat paikkaa kodissa

Heidi Martikainen. Kuva: Anitta Vuorisola

Päivi Vasara, teksti
Anitta Vuorisola, kuvat

Tampere-seuran pitkäaikaisena toiminnanjohtajana tutuksi tulleen Heidi Martikaisen appiukko oli rakennusmestari ja kuuden lapsen isä. Hän piirsi ja maalasi omakotitalon kellarin nurkkauksessa, jota nimitettiin ateljeeksi.

Appiukon kiehtovat piirrokset ovat täynnä yksityiskohtia.

Heidin lempitaulu on appiukon eräänä kesänä antama muotokuva kartanon hienosta rouvasta kettupuuhkineen ja huulipunineen. Tosin taulun esittämä rouva eli Heidi asui silloin rivitalokaksiossa, eikä hänellä tainnut olla kettupuuhkaakaan.

Heidi sai appiukolta lahjaksi muotokuvan. Se on hänen lempitaulunsa. Kuva: Anitta Vuorisola

Kaikilla kartanon rouvilla kuitenkin kuuluu olla muotokuvansa seinällään.

– Appiukko oli sodan käynyt mies ja se näkyy hänen töistään. Hän oli pasifisti. Eräs työ on nimeltään Kylän viimeistä miestä viedään sotaan. Piirrostensa yksityiskohtia hän ei halunnut selittää, nimet hän niille antoi, mutta muotokuvani hän selitti minulle. Appiukon töissä on mielikuvituksellisia hiippareita, hänellä oli satupensseli. Minä nautin piirrosten yksityiskohtien katselusta ja näistä hiippareista, mitä ne sitten ikinä ovatkaan.

Appiukolla ei ollut ajokorttia, joten hän kulki työmaille polkupyörälle. Kunto oli kova.

Heidin ja hänen miehensä kotona Kangasalla on runsaasti appiukon teoksia. Talo on Heidin mummola. Isovanhempien juuret ovat Karjalassa ja siellä ehti syntyä myös Heidin isä.

Heidin appiukko oli ammatiltaan rakennusmestari. Hänen piirroksiaan ja maalauksiaan on Heidin kotona runsaasti. Kuva: Anitta Vuorisola

Galleriakiskot pelastivat

Joitain vuosia sitten taloon hankittiin galleriakiskot Kauppakadun rautakaupasta. Heidi nimittäin pitää vaihtelusta ja taulut siirtyvät paikasta toiseen. Heidin puoliso taas kyllästyi reikien tekemiseen seiniin.

– Taulut näyttävät erilaisilta, kun ne ovat uudessa paikassa. Olohuoneen sohvalta ihailen näkymää toiseen suuntaan ja keinutuolissa toiseen. Taide on minulle myös leikkiä.

Varsin uusi ripustus on nurkkaus, jossa toisella sivulla on Gunnar Pohjolaa ja toisella appiukon töitä. Nurkkauksen tulokas on Kimmo Pyykkö -museon nimikkotuoli, jonka Heidi hankki ensimmäisenä.

– Taidelainaamo on tiedossani, mutta täällä alkaa olla aika täyttä, vaikka olen antanut teoksia aikuisille lapsilleni.

Virpi Kinnusen kukkahuovutustaulun Heidi sai lahjaksi hyvän ystävänsä Anjan tyttäreltä. Kuva: Anitta Vuorisola.

”Pidän kaikista teoksista”

Heidi Martikaiselle taideharrastuksen merkitys on taulujen tarinoissa ja siinä, että hän pitää niistä kaikista. Rahallinen arvo on sivuseikka.

Ruokailutilassa on sisäikkunan edessä kaksi Teemu Luodon veikeää keramiikkatyötä. Heidi kävi viisi kesää peräkkäin Kuhmalahden taidepappilassa ja kysyi, voiko ostaa pupun. Aina oli vastaus, että se ei ole myynnissä.

– Menin taas ja sanoin, että nyt kysyn perinteisen kysymykseni. Teemu vastasi, että hetkinen, menen keittiöön miettimään. Sitten sain ostaa pupun. Parin kesän jälkeen sain pupulle kaveriksi Huimapää Halttusen, joka reppu selässään menee, minne sitten meneekään.

– Joka kesä kerron Teemulle, että pupu voi hyvin. Voi olla, että pupusta tuli minulle pakkomielle. Voin hetkittäin yksin kotona ollessa jutella pupulle ja Halttuselle ja kysellä, minne olette menossa.

Gunnar Pohjola nurkkaukseen kuuluu Kimmo Pyykkö -museon nimikkotuoli. Kuva: Anitta Vuorisola

Virpi Kinnusen huovutus

Ruokapöydän äärellä elämän iloa ja kukkien runsautta tuo Virpi Kinnusen huovutus.

Kinnusen huovutetun kukkatyön Heidin sai lahjaksi erittäin hyvän ystävänsä Anjan tyttäreltä, joka tyhjensi äitinsä kuoleman jälkeen tämän asuntoa. Anja oli saanut aikoinaan taulun lahjaksi Virpi Kinnuselta.

– Taulu etsi pitkään paikkaansa, mutta tuohon se istui. Minulla sekä taulut että huonekalut tanssivat vaihtoaskelten valssia. Huovutustyö kukkamerineen antaa minulle energiaa ja se muistuttaa elämän täyteydestä. Ruokakin sulaa paremmin, kun on iloista katseltavaa.

Kesälomarahoilla kehyksiä

Heidi sai alle 30-vuotiaana idean, että tauluja voi ostaa. Ensimmäinen ostos oli Lars Holmströmin serigrafia. Harkiten on ostettu Teemu Luotoa ja Gunnar Pohjolaa. Suuri osa teoksista on saatu lahjaksi.

– Tahti on ollut hidas. Minulla oli tapana, että kesälomarahoilla vein taulun tai kaksi kehystettäväksi, jotta ne pysyisivät tallessa.

Heidi Martikainen on nyt eläkkeellä tehtyään pitkän uran Tampere-Seuran toiminnanjohtajana. Minun puhelimessani hän on nimellä ”Heidi Tampere”.

Appiukon piirroksen nimi on Johtokunta, ja siitä on aistittavissa yhteiskuntakritiikkiä. Kuva: Anitta Vuorisola

Henkilökohtainen asia

Taideharrastus on Heidin mielestä syvälti henkilökohtainen asia.

– En esimerkiksi halua paljastaa vaatekaappiani ja mietin pitkään, suostunko tähän Kulttuuritoimituksen juttuun. Taulut ja piirrokset ovat henkilökohtaisia, joihin on syvästi intiimi suhde. Kuvat ovat aina olleet minulle tärkeitä. Minulle ne antavat positiivisen tunnemyrskyn. Taideharrastukseeni liittyvät oleellisesti leikki ja hauskuus.

Heidi Martikainen sanoo, että hän voi ymmärtää myös ihmisiä, jotka hankkivat taulunsa sijoitusmielessä, vaikka itse hän ei niin toimi. Ainakin taidesijoitus on sellainen, josta voi myös nauttia.

Pääset kaikkiin Lempitauluni-sarjan juttuihin täältä. Tämän jutun kirjoittaja on saanut Pirkanmaan Kulttuurirahastolta tukea journalistiseen työskentelyyn.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua