Hannu Väisänen värittää todellisuutta tottelematta ääriviivoja

Väisäsen ateljee ja toinen koti sijaitsevat Lounais-Ranskassa Dordogne-joen rannalla entisessä pappilassa.

Sami Nissinen, teksti
Kuvat Hannu Väisäsen arkisto

Ovikello soi juuri, kun olemme saaneet Zoom-palaverimme aloitetuksi. Yläkerrasta naapurin rouva tuo tuliaisia. Edellisenä iltana he ovat juottaneet Hannulle vähän liikaa viiniä. Jotain samansuuntaista on tainnut käydä minullekin, koska suussani maistuu näivettyneelle kalalle. Ja ehkä pieni krapula, se tekee virtuaalisesta kohtaamisestamme tasa-arvoisemman. Tässä ollaan, punakoine naamoinemme, virusten runtelemassa maailmassa, Finlandia-palkittu kirjailija ja minä.

Näköpuhelimessa Hannu Väisänen vaikuttaa temperamenttisemmalta kuin mihin olen valmistautunut. Puhe virtaa nopeana, assosiaatiot sinkoilevat ja voimasanat vahvistavat sanomaa. Mietin hetken, johtuuko ennakkokäsitykseni siitä, että suomalaisessa mediassa ansioituneet ja palkitut taiteilijat helposti puunataan ja asetetaan jalustalle?

Puunattu kirjailija Otavan lehdistökuvassa. Kuva: Paula Kokkonen

Väisäselle kuuluu koronaepidemian keskellä varsin hyvää. Hannu on maaseudun rauhassa, ja suurin ongelma on se, että puoliso on Pariisissa eikä matkustaminen ole nyt mahdollista. Hannun virallinen osoite on Pariisissa, mutta yhteisessä kämpässä ei ole ateljeeta. Hannulla on meneillään intensiivinen maalauskausi, ja yleensä se tarkoittaa jonkinasteista vetäytymistä Lounais-Ranskaan, entiseen pappilaan Dordogne-joen rannalle.

– Olen tottunut hyvinkin pitkiin eristyskausiin vapaaehtoisesti, ja siksi tämä ei hirveästi poikkea minun arkipäivästäni. Minulla on nyt hyvä maalausvire päällä ja oikeastaan unohdan, mitä ulkopuolellani tapahtuu. Olen sukeltanut syvälle tuleviin projekteihini, pari isoa, tärkeää näyttelyä tulossa, Väisänen vastaa kyseltyäni kuulumisia.

Luuletko, että voisimme oppia jotain tällaisista poikkeusoloista?

– Kun tämä kriisi tuli päälle, niin Suomessa ja vielä enemmän Ranskassa tuli sellainen tunne, että nyt kaikki muuttuu, katharsis, että tässä on hyvääkin, ja paljon pahaa energiaa palaa pois. Nyt kun tämä juttu on edennyt, vaikuttaa siltä, että reaalipolitiikka valtaa enemmän alaa. En ole pessimisti, mutta olen tullut realistisemmaksi ja skeptisemmäksi. Ihmisten halu matkustaa, törsätä, ostaa ja kuluttaa tulevat hyvin joutuin takaisin.

– En myöskään usko sellaisiin kuvitelmiin, että diktatuurit kaatuisivat. Tämä voi olla valitettavasti sellaista aikaa, että diktaattorit pärjäävät entistä paremmin. Esimerkiksi valvonta voidaan laittaa maksimiin, ja se voi valitettavasti jäädä päälle.

– Kun rajoitukset puretaan, niin monilla tulee varmasti sellainen huoli, että herranjumala, mä en ole viikkokausiin ostanut mitään, nyt perkele pitää mennä joutuin kuluttamaan että saadaan saatanan taseet paikalleen!

– On myös puhuttu siitä, että kulttuurin osuus olisi koronan aikana isommassa osassa. Saapa nähdä, kun nämä ajatukset menevät pois, että onko se kulttuurin käyttö ja tarve ihmisille niin sydämen asia, niin kuin tietysti toivoisin. Juuri eilen puhuimme yläkerran naapureiden kanssa, että kun jokin teos on hyvä, niin se tuntuu vielä paremmalta tässä kriisiajan kontekstissa.

Väisäen uusi kirja Märkä turbaani (Otava, 2020) on novellimainen kokoelma tarinoita, jotka nivoutuvat yhteen paikan ja ajan ja etenkin päähenkilön Anatolen kautta. Märkä turbaani muistuttaa minua Leimikot-romaanin (Otava, 2018) taiteellisen irtioton jälkeen Väisäsen Antero-sarjasta, Hannun alteregon lapsuudenkuvauksesta ja kehityskertomuksesta taiteilijaksi. Mutta aika ja paikka ovat erilaiset. Märässä turbaanissa keskeisenä on tornitalo Pariisissa, La Défensessa, eriskummallisine sattumuksineen ja ihmiskohtaloineen, joita varhaisteini Anatole tarkkailee.

– Kirjan kirjoittaminen lähti siitä, että minulla oli muutamia juttuja, kertomuksia mielessä, mutta kokonaisuus vaikutti irtonaiselta mosaiikilta. Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että olisi kiva että siinä olisi kertojaääni, henkilö, joka kulkee niiden tarinoiden läpi. Lähtökohtana oli myös toisenlainen muoto, mikä ei ole romaani eikä novellikokoelma, vaan jotain niiden väliltä.

– Silloin mukaan tuli tämä Anatolen hahmo. Aluksi se oli pienessä osassa, mutta kirjoittaessa se kasvoi. Kirja muutti tekovaiheessa paljon muotoa tämän myötä. Samalla myös näkökulma tapahtumiin muuttui: siinä on kaksi ääntä, kirjailijan ja Anatolen kulma.

– 11–13-vuotiaan pojan näkökulmasta runnellut ihmiset ja heidän seikkailunsa näyttäytyvät toisenlaisena. Sitä voi kiinnostuneena ja jännittyneenä tarkkailla asioita, joista aikuiset kääntäisivät katseen pois. Se positiivinen uteliaisuus, mikä siinä on, antaa niille kertomuksille toisenlaisen sävyn.

– Nyt, kun minulla on kokemusta kirjoittamisesta Anteron kanssa ja ilman häntä, sanoisin, että tämä on kuitenkin enemmän sukua kirjalleni Piisamiturkki ja muita kertomuksia (Otava, 2015). Siinähän on ensimmäistä kertaa kertomuksia muualta kuin Suomesta, toisin sanoen minun nykyisestä ympäristöstäni. Jos minä lähivuosina jotain kirjoitan, se on luultavasti jotain Märkä turbaani -kirjan kaltaista, ehkä jatko-osa sille, mutta todennäköisesti ilman Anatolea.

– Kirjan tarinoiden ja ihmiskohtaloiden takana on lähes poikkeuksetta tosi juttu, jonka olen kokenut tai kuullut. Olen saanut ikään kuin pienen tarinan palasen ja kotiin mentyäni olen äkkiä kirjoittanut sen muistikirjaan tai läppärille. Meidän tornissamme La Défensessa ihmiset ovat tienneet, että monsieur Väisänen kirjoittaa kirjaa, ja välillä hississä ihmiset ovat arkaillen kysyneet, “ettehän te vain minusta kirjoita mitään”.

– Jos tällä kirjalla on jokin sanoma, kuuluu se: tarkkailkaa ympäristöänne. Meillä kaikilla on ympärillämme traagisia, koomisia tai tragikoomisia ihmisiä, jotka aiheuttavat päivittäin jonkun sähköiskun, että herranjestas mikä tyyppi! Jokaisella on joku kylähullu ympäristössään.

– Kiinnitän hirveän paljon huomiota lauseisiin, ja siitä saan myös eniten palautetta, kun lause onnistuu. Voisi sanoa, että minun todellinen substanssini on lauseissa.

Vihainen teini.

Hannun tuotannosta voisi päätellä, että tietty lapsenmielisyys on olennaista hänen taiteelleen. Se ei kuitenkaan ilmene siten, että lopputulema olisi naiivi, vaan pikemminkin lapsenmielisyys näyttäytyy mahdollisuuksien moninaisuutena ja tiettynä viattomuutena, jota paha maailma ei ole vielä turmellut.

– Se liittyy minun henkilökohtaiseen etiikkaan. Silloin, kun minulla on vaikea tilanne päällä, siirrän itseni ajatuksissani alle 10-vuotiaaksi pikkupojaksi Oulussa. Kuvittelen pienen seikkailun, kuvittelen meneväni Oulun kasarmilta Oulunsuun koululle. Ajattelen esimerkiksi koivun runkojen laikkuja, jotka tekivät lapsena minuun valtavan vaikutuksen.

– Olen saanut lapsena kutsumuksen tietämättä varsinaisesti, mistä se tuli. Kertoman mukaan ilmoitin koululuokan edessä 8-vuotiaana, että mulla olisi tällainen ilmoitusasia, minusta tulee taiteilija, mutta mä en tiedä vielä mikä se on. Antakaa mulle kaksi viikkoa aikaa, niin mä kerron. Olen edelleen siinä kahden viikon aikajanassa, enkä edelleenkään tiedä mikä taiteilija on.

Meillä on Hannu Väisäsen kanssa, ei nyt samanlaisia, mutta hyvin samanmuotoisia muistoja. Olemme syntyneet ja viettäneet lapsuutemme Oulussa. Ja mikä merkillisintä, lapsuus- ja nuoruusvuosina olemme asuneet samalla kadunpätkällä Oulun Välivainiolla, melkein naapureina, Hannu 1960-luvulla, minä 1980-luvulla. Olemme naarmuttaneet polvemme samoissa polunmutkissa ja pusikoissa. Meillä oli sama naapuri, Vallu-setä, joka tarinoidessaan väänteli piippuja vaahteranlehdistä ja jolla oli tapana matkustaa kesäisin Turun saaristoon, Rymättylään.

Kun lähestyin Hannua ensimmäisen kerran viestillä, minun oli pakko mainita tästä kohtalonyhteydestä. Olin samastunut vahvasti Väisäsen Antero-sarjaan, tosin jo muutettuani pois Oulusta.

Olemme molemmat tunteneet teini-ikäisenä ulkopuolisuutta Oulun kylmässä ilmatilassa. Itselleni pakopaikaksi muodostui musiikki, esimerkiksi Kauko Röyhkän musiikki, ja rallattelin usein Paska kaupunki -biisin sanoja: ”Rautatie, rautatie, menee etelään, jos pelaat keskinkertaisuuden säännöillä et voi kun hävitä, ja jos häviät, et muuta voi kuin häipyä täältä, oo paska kaupunki”.

Hannulle väylänä etelään toimi kuvataide.

– Monilla on erikoinen ja vaikeakin lapsuus, ja minullekin se oli osittain sitä. Äitini kuoli, kun olin viisivuotias. Asuimme veljieni kanssa yksinhuoltajaisän hoteissa. Välillä hän oli vaikea ja taipuvainen alkoholismiin, mutta myös omalla tavallaan hän oli hienostunut aliupseeri. Lapsuuden kasvuympäristönä oli vielä niin outo paikka kuin Oulun kasarmi, kunnes isä katsoi, että lasten henkisen terveyden kannalta tärkeää, että asumme omakotitalossa.

– Kun ensimmäinen kirjani Vanikan palat (Otava, 2004) ilmestyi, moni valitteli ja otti osaa siihen, että miten harmaata ja kurjaa minun lapsuuteni oli ollut. Minä taas en voinut muuta ajatella kuin että olen istunut aarrearkun päällä.

– Luultavasti minun kertojanhimoni tulee siitä valtavasta rikkaudesta, minkä tuollainen umpio kuin armeija voi synnyttää; raiskauksia, kavalluksia, ihmiset ja puolisot menevät sekaisin, lapset leikkivät sotaa ja ovat väkivaltaisia mutta myös hyvin solidaarisia. Se on yksi yhdessäolon äärimmäinen muoto, johon liittyy vieläpä sodan varjostus. Se antaa kykyä kestää vastoinkäymisiä. Jos tänä päivänä voisin valita, olisinko halunnut syntyä prinssiksi, niin ei saatana, en varmasti haluaisi!

Vuonna 2017 Hannu Väisänen vihittiin Oulun yliopiston kunniatohtoriksi.

Välivainio ja Hankotie esiintyvät laajasti Finlandia-palkitussa Toiset kengät -romaanissa (Otava, 2007), Antero-sarjan toisessa osassa, jossa menneisyyden ja olosuhteiden kyhäämät haamut ja ulkoa tulevat odotukset alkavat ahdistaa.

– Olin meidän lapsista se, joka edes vähän menestyi koulussa. Isän toivomukset olivat sellaisia, että vihdoinkin saadaan perheeseen koulutettu yliopistoihminen. Isä ei ottanut vakavasti taiteilijapyrkimyksiäni. Hän kyllä hyväksyi harrastuneisuuteni ja huomasi kykyni, mutta isä olisi hirveästi halunnut, että suvun statusta nostetaan sillä, että siellä on joku tuomari tai lääkäri. Isä oli taustaltaan pohjoissavolainen lantakuski, joka oli joutunut armeijan leipiin. Tämä kaikki vaikutti siihen, että minulla oli huonot välit silloin isän kanssa, suotta ja tarpeettomasti, koska hän huomasi intohimoni.

– Toinen merkittävä syy oli Oulun kaupunki itsessään. Olin sellainen omituinen teini, pukeuduin kummallisesti, ja sain siitä kuulla päivittäin. Ja joka viikonloppu minut piestiin. Keskustassa taiteelliset nuoret kokoontuivat usein Lentävä lautanen -nimisessä ravintolassa, ja sinne piti minunkin aina viikonloppuisin päästä. Mutta sieltä palatessa kaupungintalon puistossa sain aina turpiini, potkittiin naama verille.

– Menin kotona Hankotiellä saunan lauteiden alle ja hakkasin otsaani, että saatana, mun on päästävä pois täältä! Kun isä näki tarpeeksi monta kertaa tämän, niin se vihdoin totesi että, nyt sun pitää lähteä pois. Se ahdistus on jumalankiitos eheytynyt. Minulla on tänä päivänä ihan toisenlainen suhde Ouluun kuin joskus 16–17-vuotiaana, kun lähdin ensin Savonlinnaan taidelukioon ja myöhemmin Helsinkiin Kuvataideakatemiaan.

Märkä turbaani -kirjassa päähenkilö, Anatole, on hänkin rikkonaisen perheen lapsi. Jään kiinni lauseeseen, jossa Anatole pohtii mielikuvituksen merkitystä vaikeuksien keskellä: ”Niin, mielikuvitus ei ole sitä, että pyörittää vain suuren mustekalan lonkeroita otsalohkossaan vaan sitä, että kehittää jonkinlaista eheyttä ja sellaista liimaa että särkyneet osat eivät voi särkyä toiseen kertaan”.

Onko tämä allegoria siitä, että taiteilijalla täytyy olla sielussaan haava, jotta mielikuvitus voi lähteä lentoon?

– Kyllä se on sitäkin, mutta se on ennen muuta Anatolen repliikki. Hän on itse avioerolapsi ja katsoo sivusta, kun äiti halveksii isää ja isä syö masennuslääkkeitä. Anatole miettii, miten saisi luotua sellaista liimaa, jolla saisi korjattua nämä ihmisten särkyneet suhteet, ja että meillä kaikilla olisi vähän helpompaa olla ja että happi liikkuisi.

Tässä lähestytään Hannulle ominaista tapaa kertoa asioista. Realistiset kuvaukset nousevat usein kuvittelun ja fantasian myötä liki maagiselle tasolle. Onko tämä mielestäsi jonkinlaista maagista tai väritettyä realismia?

– Tuo väritetty realismi, se on minulle mieluinen termi, koska taiteilija joka tapauksessa värittää. Lauseet ovat minun kirjallisen pensselini tuottama alue, ja väritetty realismi, lauseiden käsittely, tuo tämmöisen syvennetyn realismin ulottuvuuden kenties. Tietysti siinä on sama tilanne, kun maalaa kuvia. Silloin tällöin tulee kysyneeksi itseltään, onko tämä minun näköistä? Olenko minä todella tämän takana? Kirjoittaminen usein alkaa siitä, että olen saanut kuulla jonkin jutun juuren ja alan paisuttaa ja värittä’ sitä kuin värityskirjaa, tottelematta niitä ääriviivoja!

Olet sittemmin muuttanut Ranskaan, jossa työskentelet myös nykyisin. Mikä juuri Ranskassa veti puoleensa?

– Olin käynyt Ranskassa useita kertoja 1980-luvulla ja siellä alkoi olla jo tuttavaverkostoa. 1980-luvun lopulla minulla oli hyvä työpaikka, olin yliopettajana Kuvataideakatemiassa, entisessä opinahjossani. Oli hyvä leipätyö ja apurahaakin päälle. Jonakin talvena tuli tunne, että näen elämäni yhdenlaisena tunnelina: Jos jään Suomeen, pikku hiljaa arvostus ehkä nousee ja saan jonkun Pro Finlandia -mitalin ja taiteilijaeläkkeen. Se rupesi kuitenkin kauhistuttamaan minua. Ei tämä kuulosta vapaudelta! En halua nähdä elämääni selvänä putkena loppuun asti. Mietin mikä on riskinottokykyni? Uskallanko ottaa vielä riskejä? Olin lähes 40-vuotias ja mietin, että jos en nyt lähde, niin en lähde koskaan. Minun piti päästä pois Suomesta, pikkuisen samanlaisista syistä, joiden vuoksi lähdin aikoinaan Oulusta.

– Kun kerran jättää juurensa, se usein toistuu elämässä. Minun elämässäni se on ainakin toistunut ja saattaa vieläkin toistua. Olen harkinnut esimerkiksi Japaniin muuttamista. Minä tuskin teen sitä, mutta jätän asian mieluiten avoimeksi. Jos täytyy lähteä, niin sitten lähdetään!

– Toinen yhtä voimakas asia oli se, että kyllästyin Akatemiassa opettaessani siihen, että laitosjako ja ammattiliitot ovat Suomessa niin saatanan selviä. Lapsesta asti minua on kulttuurissa kiinnostunut ylirajankulkemiset, monitoimisuus ja monialaisuus. Tuntui, että Suomessa kouluista tuotetaan tämmöisiä liittojen jäsenmaksujen maksajia. Päämääränä ei ole se, että maailma todella muuttuisi ja kulttuurin kentät vaikuttaisivat voimakkaammin toisiinsa.

– Kun tulin Ranskaan, olin tavallaan nollatilanteessa. Ihmiset eivät tunteneet minua, eikä minulla ollut velvollisuutta selittää, kuka olen tai mitä teen. Minähän voin vaikka päättää, että olenkin tänä iltana muusikko. Katsotaan miten se menee läpi! Voin rakentaa elämäni uudestaan, mutta se ei tarkoita, että valehtelisin mikä minä olen.

– Yksi asia on kuitenkin selvää: minusta ei olisi tullut Suomessa sitä maalaria mikä minä tänä päivänä olen, koska nämä liittorakennelmat Suomessa ovat niin voimakkaita. Taistelen kaikissa artikkeleissani, kirjoissani ja esseissäni niitä rakennelmia vastaan, jotka ovat keskiaikaisia, tai ainakin 1960-luvulla rakennettuja. Olen eronnut kaikista liitoista, enkä ole enää minkään liiton jäsen.

Tulevaisuus.

Mitä sinulle merkitsevät Ranskan vallankumouksen keskeiset ihanteet: vapaus, veljeys, tasa-arvo? Ovatko ne vain ihanteita vailla todellisuuspohjaa, vai toteutuvatko ne todella nykypäivän Ranskassa?

– Kyllä niillä on jotain todellisuuspohjaa, ja näen niiden myös jollain tapaa toteutuvan. Koen, että ne ovat enemmänkin laulujen sanoja. Aika pieni osa niistä ideoista on toteutunut, ilmaisunvapaus kenties jollakin tavalla, mutta koen silti, että ne ovat arvoja, hyviä moraalisia osviittoja, joita kohti meidän pitäisi kulkea. Ei Ranska ole tässä mielessä sen kummallisempi maa kuin muutkaan.

– Paikallisen sanonnan mukaan Ranskassa kaikki mankuvat ja valittavat, mutta tuloksena on se, että tuotteiden ja palvelun taso on täällä korkeampi, vaikka Suomi kuulemma tilastoissa Ranskan voittaakin. Luulen, että jollain tavalla sillä on yhteys näihin vallankumouksen teeseihin. Yksi asia on kylläkin se, että multikulttuurisuus, toisin sanoen monirotuisuus, on Ranskassa todellisuutta verrattuna Suomeen. Yksi mittari missä se näkyy on, että television pääuutisissa uutisankkurina voi olla musta tai arabi toimittaja. Se antaa toivoa oikeudenmukaisemmasta maailmasta.

– Tämä trio – vapaus, veljeys, tasa-arvo – syntyi vallankumouksen tuoksinassa ja siitä tuli valtakunnan symboli juuri niinä aikoina, kun uskonnot lakkautettiin ja kirkot suljettiin, monet jopa rikottiin, muiden muassa Notre Dame, kunnes uskonnot sitten myöhemmin palasivat uudella tavalla yhteiskuntaelämään.

Mikä on suhteesi uskontoon ja uskontoihin?

– Olen kärsinyt uskonnoista lapsuudessani suuresti. Sain Oulussa kokea suunnilleen kaikki uskontokunnat eri muodoissa. Isäni oli viisi kertaa naimissa, ja kaikki äitipuolet edustivat eri uskontokuntia, myös mormoneja, ja viimeinen joka jäi leskeksi oli jonkin sortin helluntailainen. Kosketus uskontoon on ollut kerta kaikkiaan fyysisesti läsnä jopa raivostumiseen asti. Se on ollut kuin purukumia, joka on jäänyt kiinni kengänpohjaan.

– Olen huomannut, että yritän ottaa itseäni irti uskonnoista, mutta kuitenkin lähden mielenkiinnosta niitä aina uudelleen tutkimaan. Itselläni ei ole mitään uskonkokemuksia enkä koe olevani uskossa. En ole minkään kirkkokunnan aktiivinen jäsen, mutta sen sijaan uskonnot sinänsä ovat suorastaan himottaneet mua. Yksi toiveammattini olisi olla vertaileva uskonnontutkija. Minähän voin vielä vaihtaa ammattia. Se on mielettömän kiinnostavaa, että mitä enemmän tutkii sekä itäisiä että läntisiä uskontoja, tai kolmen suuren monoteismin – kristinuskon, muhamettilaisuuden ja juutalaisuuden – juuria ja niitä keskinäisiä vuorovaikutussuhteina, paljastuu ihmisestä kaikenlaista oleellista ja tärkeätä.

– Esimerkiksi se, miksi pentatoninen luku, viisi, on niin mielettömän tärkeä. Mitä enemmän tutkin vertailevaa uskonnontutkimusta, sitä enemmän tulee vastaan hirveästi yhteisiä motiiveja jumalakuvan synnyttämisestä tai ihmisen hartaudesta ja synnistä. Siksi tuntuu ällistyttävältä, että on olemassa uskonsotia. Jos ajatellaan tilanne, että otettaisiin eri uskontokuntien edustajia saman pöydän ääreen ja laitettaisiin kaikki kortit pöydälle, katsottaisiin että mikä meillä on yhteistä, ihmiset rupeaisivat punastelemaan huomatessaan, että herranjumala, meidän kortithan ovat aivan samanlaisia.

Kehen henkilöihin tai taiteilijoihin sinä samastut?

– Lista on pitkä, mutta yksi esimerkkihenkilö on Jean Cocteau, monestakin syystä mutta erityisesti siksi, että hän paini monella alueella ja yhdisteli aktiivisesti erilaisia kulttuureja. Cocteaun uteliaisuus ylittää ammatilliset kysymykset siitä mitä saa tehdä. Cocteau teki elokuvia, vieläpä hyviä, ja oli kuvataiteilija, kirjailija ja näytelmäkirjailija. Cocteaussa on myös arvosteltavia piirteitä, kuten sensaatiohakuisuus. Hän ylpeili usein sillä, ketä kaikkia kuuluisuuksia hän tuntee, mutta tällaisen uudenlaisen taiteilijaprofiilin hakemisessa hän oli esimerkillinen.

– Toinen on japanilainen 1700-luvulla elänyt kirjailija Chikamatsu (Monzaemon), joka kirjoitti nukketeatterille ja oikeastaan loi koko taidemuodon. Siinä hän tuli käsitelleeksi monta eri taiteen alaa. Chikamatsun draamoja sanotaan porvaristodraamoiksi. Kaiken materiaalin hän keräsi arkipäivän tapahtumista. Niissä joku soijakauppiaan poika ihastuu ilotyttöön ja niiden epätoivoinen tarina ei tietenkään etene kohti täyttymystä. Usein nämä porvaristodraamat olivat päivän juoruja ja epätoivoisia rakkaustarinoita, jotka Chikamatsu kirjoitti draamoiksi ennen kuin ne pääsivät edes uutisiin. Myös Chikamatsun nukketeatteriin liittyvät näyttämö- ja pukeutumisohjeet ovat ihan fantastista, hyvin visuaalista, materiaalia.

Hannun musiikkihuone Dordognessa.

Olet myös innokas laulumies. Minkälaista musiikkia kuuntelet?

– Musiikki on minulle jokapäiväinen asia. Laulumusiikki on minulle hyvin läheistä, koska olen opiskellut laulua Sibiksessä pari vuotta. Minulla kerrottiin olevan hyvä lauluääni, joten minulle oli itsestään selvää hakeutua sinne opiskelemaan.

– Sitten Sibelius-akatemian rehtori, Ellen Urho, otti minut puhutteluun ja sanoi, että tuon maalaamisen on loputtava. Kahta asiaa ei saa tehdä yhtä aikaa, valitse jompikumpi, tai lennät ulos koulusta. Minä en suostunut siihen vaan sanoin, etten missään nimessä aio lopettaa maalaamista. Minulla ei ole minkäänlaista ongelmaa yhdistellä näitä kahta. Ne tarvitsevat vain oman aikansa ja lokeronsa, ja minä aion jatkaa molempia. Ja niin minut erotettiin.

– Siitä jäi kuitenkin konkreettinen kosketuspinta musiikkiin. Osaan lukea nuotteja. Musiikkihuoneessani on piano, ja karanteeniaikana kun en tee töitä, harjoittelen esimerkiksi helpommanpuoleisia Bachin koraalipreludeja. Sitten kun olemme yhdessä puolisoni Christophen kanssa, Schubertin liedit ovat lempiaskareitani.

– Pidän myös nykymusiikista. Minulla on sekä Suomessa että Ranskassa nykysäveltäjätuttuja, joiden kautta nykymusiikki on avautunut monella tavalla. Klassikoista esimerkiksi Anton Webern on hirveän tärkeä minulle.

– Pidän valitettavana jakoa klassiseen ja muuhun musiikkiin. Jos katsot Facebook-profiiliani, niin sanon siellä, että olen ehkä tuleva viihdelaulaja. Minulle jako klassiseen ja viihteeseen on erheellinen historiallinen jako. Olen myös ihan tietoisesti yrittänyt laajentaa musiikkimakuni kuuntelemalla jazzia.

Näkymä työhuoneesta.

Ranskassa on meneillään parsakausi. Parsa on suosittu aihe myös kuvataiteessasi. Mikä on mielestäsi paras tapa valmistaa ja nauttia parsaa?

– Kylämme parsapelto on tuossa 500 metrin päässä laaksossa. Viljelijöillä ei ole laajaa jakelukanavaa, joten nyt täytyy solidaarisuussyistä syödä paljon parsaa. Kesäkuussa parsoista tulee puisia. Meillä se on valkoista parsaa, ja se on vähän sama asia kuin Suomessa uudet perunat. Mitä yksinkertaisempi valmistus- tai syömistapa, sitä parempi. Ei kinkkuja, ei makkaroita, ei mitään höysteitä. Sen pitää riittää itsessään. Laitan keittoveteen kupin, johon lisään pari ruokalusikallista voita ja vähintään yhden sitruunan mehun, mikä sulaa keittovedessä. Siitä vaan lusikalla lientä parsan päälle eikä mitään muuta.

– Parsa on tärkeä ja rakas. Äsken puhuimme uskonnoista – en tiedä, onko parsasta tullut mulle jonkinlainen jumaluus, mutta ainakin se merkitsee tuntuvasti tätä loppukevään kaunista kautta täällä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua