Arto Murtovaara, teksti ja kuvat (teoskuvat Charles Sandison)

Charles Sandisonin alkuvuoden ison projektin piti olla Pariisissa. Mémorial de la Soah, Seinen rannalla sijaitseva, vuonna 2005 avattu museo juutalaisten holokaustista Pariisissa oli kutsunut hänet. Museossa on tehty remontti. Haluttiin, että kaikkien sisäseiniin taltioitujen 76 000 uhrin nimet projisoidaan – juuri se on Sandisonin leipälaji – ulkoseiniin. Avajaisten piti olla 27.1.2020.

– Pahaksi onneksi kuljetusalan lakko sotki ja he peruivat näyttelyn viime tipassa toistaiseksi, kunnes lakot päättyvät.

Tilanne oli hänelle kuitenkin omituinen, sillä tavallisesti hän on aina menossa maailmalla.

– Helpotus siis, mutta todella odotin pääseväni sinne työskentelemään.

Sandison korostaa, että tällaiset projektit vaativat paljon valmisteluja. Ei riitä, että taiteilija kantaa pensselit ja kankaat paikalle. Tarvitaan tiimejä asettamaan paikoilleen projektoreita, teknikoita, yhtiöt jotka toimittavat varusteita, turvallisuudesta vastaavat – paljon ihmisiä.

– Toisaalta se antaa minulle pienen hengähdystauon ja mahdollisuuden kiriä aikatauluja kiinni. Olen koko ajan neljä kuukautta jäljessä aikataulusta.

Kansainvälisesti menestynyt Sandison teki kansainvälisen läpimurtonsa Venetsian biennaalissa vuonna 2001. Puhelin ei ole sen koommin lakannut soimasta.

– Tämän vuoden piti muutenkin olla hyvin hiljainen, lupasin itselleni ja Nannalle (puoliso Teija-Tuulia Ahola), että hylkään tarjouksia voidakseni pitää vapaan vuoden.

* *

Osaksi Sandisonin tilanteeseen vaikuttaa myös brexitin tuoma todellisuus: skotlantilaistaiteilijan täytyy nyt hakea Suomen kansalaisuutta. Prosessi vie hänen arvionsa mukaan 4–6 kuukautta.

– Suomen kieli (sanoo sen suomeksi) on mulle vähän ongelma.

Sandisonilla on lukihäiriö ja juuri siksi hänen taiteensa käsittelee kieltä.

– Minulla on visuaalinen suhde kieleen, kieli on minulle mysteerinen, kiehtova, Sandison täsmentää.

Toiset ihmiset näyttävät ymmärtävän, mutta hän ei ymmärtänyt, ei ainakaan lapsena.

– Opin lukemaan vasta kahdeksanvuotiaana, mikä on myöhään. Englannissa koulu aloitetaan viisivuotiaana, Skotlannissa kuusivuotiaana. Jälkeen jää hyvin nopeasti.

Sandisonia lohduttaa, että monille taiteilijoille se on ollut aika normaalia.

– Ymmärrän kyllä melko paljon suomea, mutta on vaikea puhua. Ja jos haluaa puhua monimutkaisemmista asioista, se on käytännössä mahdotonta.

Tampereen Petsamossa asuva taiteilija oli päättänyt mennä takaisin Sampolaan työväenopiston kurssille Suomea vasta-alkajille I – kahtena iltana viikossa.

– Tähän asti urani on ollut niin kiireinen, matkustaminen, lapset, näyttelyt, että on ollut mahdotonta antaa kahta iltaa viikossa oppimiseen – ainakin minulle. Tiedän, että jotkut toiset pystyvät tekemään monia asioita yhtä aikaa, Sandison virnistää.

* *

Tämä juttu Sandisonin ja Suomen välillä on laittanut hänet pohtimaan suomalaisen kulttuurin ja muun tuntemusta sekä korkean kielitaidon vaatimusta. Hän harkitsi hetken jopa kielitestiä ruotsiksi, koska se on mahdollista, mutta vaimon ja lasten äidinkieli sekä viidenkympin ikä painoivat lopulta enemmän.

Sandison muistaa kuinka mukavaa oli olla EU-kansalainen, filosofisessa mielessä saattoi jopa ajatella antavansa kansallisen identiteetin mennä menojaan. Mutta Sandison on skotti ja haluaa monen Skotlannissa asuvan ystävänsä lailla joskus nähdä skotlantilaisen tasavallan. Se on yhä osa Iso-Britanniaa, kaukana Lontoossa istuvasta hallituksesta, jolla ei ole hajuakaan millaista arkea pohjoisessa eletään. Se on aina ollut ikään kuin taakka niskassa.

– Muutto Suomeen irrotti siitä. Pystyin elämään omillani, kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin 1995. Nuo vuodet koin, ettei tarvitse pohtia omaa identiteettiä, pystyin keskittymään työhöni.

– Nyt olen kirjaimellisesti takaisin päivässä numero yksi, lentokoneessa matkalla Glasgow’sta tänne. On pakko miettiä, mitä Skotlanti merkitsee minulle, mistä olen kotoisin.

– Kun matkustin EU:n passilla, olin melkein pettynyt, kun kukaan ei katsonut sitä raja-asemilla. Nyt tilanne on toinen, kysytään mistä tulet ja mitä teet ja näytän heille Kela-korttiani, Sandison kertoo.

– Melkein kuin pitäisi peiliä edessään: kuka olen, mitä aion tehdä, mistä olen kotoisin.

– Tämän vuoden projekti on hankkia Suomen passi ja se on tullut vaikeammaksi. Periaatteessa siihen kuuluva kielitesti on nostettu todella korkealle tasolle. Prosessissa joutuu selittämään suomalaista kulttuuria, Sandison naureskelee ja sanoo, että hänhän edustaa suomalaista kulttuuria: hänellä on Ars Fennica ja hän on saanut merkittävän Kulttuurirahaston tunnustuksen – hän on kulttuurilähettiläs.

– Plan B olisi odottaa, että Skotlanti itsenäistyy – mutta se voi kestää kauan. Katalonialaisten hätiköinti vastaavassa tilanteessa ei toiminut. Kummallisten vaalien jälkeen saattaa toki syntyä poliittinen hämmennys ja mahdollisuus, mutta parempi siirtyä mahdollisimman nopeasti näyttelyiden kimppuun.

Sandison sanoo onnekseen toimivansa itsenäisen suomalaisen bisneskuvion alla; se helpottaa tavaroiden siirtelyä, ihmisten palkkaamista ja vastaavaa.

– Ei kovin romanttista, mutta helpottaa työskentelyä. Yksilönä se olisi melkein mahdotonta.

* *

Charles Sandisonilla on tänä vuonna toinenkin iso projekti Pariisissa: Nuit Blanche (Valkea yö) Saint-Eustachen kirkossa elokuun alussa. Monumentaalinen kirkko on itse asiassa isompi kuin Notre Dame. Se sijaitsee legendaarisen Les Hallesin vieressä ja on muun muassa Richelieun, Moliéren ja madame de Pompadourin kastekirkko ja Ludvig XIV:n rippikirkko.

Kirkossa on 1980-luvulta lähtien ollut käynnissä taideprojekteja, ja vaikka katolinen kirkko on ollut vaikeuksissa, Saint-Eustache on vetänyt radikaalimpaa linjaa. Monet suuret kansainväliset nimet, kuten amerikkalainen Keith Haring, ovat tehneet siellä projekteja.

Huhtikuussa avautuu näyttely myös Limerickissä Irlannissa – vähän epätavanomaisempi kohde, Sandison myhäilee. Helmikuussa alkoi näyttely Kiinan Shenchenin uuteen nykytaiteen museoon. Myös Pekingiin hänellä on tulossa näyttely.

Sandison kertoo aloittaneensa yhteistyön uuden gallerian kanssa Lontoossa. HdM-galleriaa johtaa taidehistorioitsija Hadrien de Montferrand, joka on työskennellyt isossa huutokauppatalossa (Artcurial) Pariisissa, kymmenen vuotta suuryrityksen hommissa Kiinassa ja perustanut sitten galleriat Pekingiin ja Hangshouhun. Viime vuonna hän avasi pienen gallerian Lontooseen.

Syynä on se, että rikkaat kiinalaiset tuovat lapsensa Englantiin kouluun ja ostavat kakkosasunnon Lontoosta. Nyt hän voi palvella Kiinasta tuttuja asiakkaita myös Englannissa.

– Taiteilijana sinulla voi olla voimakas poliittinen mielipide, mikä on tärkeääkin, mutta jos haluat puhua maailman kanssa tai tutkia sitä taiteilijana, sinulla on erikoispassi sekä kellarikerroksen vasemman laidan agitaattoripöytiin että yläkerran bisnespöytiin – taiteilijana et ole uhka heille.

Sandison on tehnyt parikin projektia Kiinaan, Shanghain biennaaliin sekä arkkitehtitähti Zaha Hadidin suunnittelemaan (2011) Guangchoun oopperataloon.

* *

Sandison suoltaa pitkää monologia suhteestaan omaan työhönsä. Siinä vaiheessa, kun hän pääsee suosikkiinsa, amerikkalaisen kirjailijan Thomas Pynchonin kulttiteokseen Gravity’s Rainbow (Painovoiman sateenkaari, 1973), ymmärrän mitä hän tarkoittaa vaikeuksillaan ilmaista monimutkaisia juttuja suomeksi.

Sandison korostaa olevansa aika lähellä työtään ja tarkka siitä, miten hommat tehdään. Hän kävi mahtavissa kaupungeissa, hienoissa kulttuureissa, mutta ei periaatteessa nähnyt eikä oppinut mitään. Nykytaiteen museot (joita hän kyllä arvostaa) näyttävät kaikkialla periaatteessa samalta, ne ovat valkoisia laatikoita ja kuraattorit ovat tavallisesti samanlaisia – kuin kirkonmiehiä – kaikkialla.

Niiden yleisö tuntee taiteen entuudestaan. Negatiivisimmillaan Sandison tunsi tarjoavansa näille ihmisille vain kontekstin hyviin bileisiin – ”mikä on tietenkin hienoa” – mutta se ei auttanut kehittämään hänen omia teoksiaan.

Niinpä kun Roomassa toimiva maineikas Maxxi-museo oli ostanut kaksi hänen työtään ja pyysi hänet avajaisiin sekä valvomaan niiden asennusta, hän halusi vastineeksi apua projektion tekemiseen. Niinpä avuksi palkattu sähköinsinööri kuskasi Forum Romanumin alueen puistoon aggregaatit illalla ja Sandison tallensi luonnoskirjaansa kokeilujaan. Hän alkoi oppia taas.

Pariisin katakombeissa hän teki samaa. Vähitellen näistä sivuprojekteista tuli hänelle tärkeämpiä kuin projekteista museoissa.

– Lopulta niistä tuli varsinaisia taideteoksia.

Sandison sanoo näkevänsä taiteen materiaalina, fyysisenä paikkana, täytyy vain löytää tapa nähdä ne, muuntaa taiteeksi.

– Haluan toki mennä nykytaiteen museoon ja pidän nykytaiteesta, mutta innostun ja löydän aiheeni historiallisista museoista, vanhoista kirjastoista, vanhasta arkkitehtuurista. Olen luultavasti kiinnostuneempi muinaisesta Egyptistä kuin nykytaiteesta.

Sandison käyttää nykyaikaista digitaalista tekniikkaa aiheidensa löytämiseen ja tutkimiseen – ja tietokonetta datan manipuloimiseen.

– Vaikkapa arkkitehtoninen 3D-kuva pyramidista. Tietokonekoodini avulla voin analysoida datamateriaalin ja muuntaa sen joksikin muuksi tai ottaa tilastollisen informaation esimerkiksi Shoah-museoprojektista.

Sandison kertoo ottaneensa työn sillä ehdolla, että saa täydellisen luettelon natsien tuhoamista ihmisistä usb-tikulla.

– Siis eriskummallinen excel-keskittymä tietoa tosi, tosi mustasta ihmishistorian vaiheesta muistitikulla. Tällaista ei ollut 10–15 vuotta sitten.

Sandisonin mukaan työkalut datapohjien luomiseen ja datan analysoimiseen ovat kehittyneet vasta viime aikoina siihen pisteeseen, jossa voit käyttää massakonseptia:

– Se antaa kaltaiselleni mahdollisuuden päästä nimiin, päivämääriin, kuljetuksiin, leireihin, saapumisiin.

– Jos olisin maalari, maalaisin kuvan holokaustista. Sen sijaan otan varsinaisen informaation ja muunnan sen representaatioksi, joka saattaa näyttää myrskyltä merellä tai syklonilta.

* *

Espanjan sydänmaalla Salamancassa toimi aikoinaan diktaattori Francisco Francon nationalistisen ja hyvin katolisen liikkeen päämaja.

– Tein sinne jokin aikaa sitten mukavan projektin, todella kaunis paikka. Tein sinne ison työn katedraaliin.

Salamancassa on yksi Euroopan vanhimmista yliopistoista ja katedraali on kirjaimellisesti osa sitä. Tyyliltään se edustaa goottilaista arkkitehtuuria, mutta siinä näkyy selvästi maoreista johtuva arabialainen vaikutus. Sandison heijasti arabiankielisiä tekstejä katedraaliin ja tunnelman kruunasi aavemainen, arabiankielinen naislaulajan ääni.

– Ihmiset itkivät ja olivat liikuttuneita – se oli suuri julkinen tapahtuma, paikalla oli 5 000 – 6 000 ihmistä.

– Taiteilijana voi koskettaa ihmisiä, antaa heille välineet, joiden avulla he voivat tehdä omat johtopäätöksensä, omat löytönsä. Taiteilijalla on paikka, hän luo puitteet ja tilanteen, on lupa tehdä asiat hiukan toisella tavalla.”

Sandisonilla oli puoli vuotta aikaa teoksen työstämiseen. Espanjalainen mediayhtiö satsasi siihen; budjetti oli valtava, yhden viikon projektiin 250 000 euroa.

* *

Puoli tuntia ylimääräistä aikaa vei Venetsiaan

Tein Charles Sandisonista henkilökuvan Kalevaan seitsemän, kahdeksan vuotta sitten; haastattelu ”intohimoisesti työhönsä suhtautuvasta” ja ”näyttävää kansainvälistä uraa” tekevästä taiteilijasta tehtiin Linkosuon kahvilassa Tampereen Kauppahallissa.

Siellä Sandison kertoi, että studio kulkee hänen mukanaan: parhaat ideat syntyvät lentokenttien loungeissa, baarien ja kirjastojen kaltaisissa välitiloissa. ”Studioni on yhtä paljon mentaalinen kuin fyysinen paikka”, hän selvitti.

Hän korosti kuitenkin fyysisen yhteyden maailmaan olevan tärkeä: ”Minä yksin tarkoittaa miestä huonossa seurassa.”

Sandison oli tuolloin juuri palannut Istanbulista suunnittelemasta suurta työtä Bysantin Helmeen Hagia Sofiaan. Upean rakennuksen lisäksi häntä viehätti silloin ajatus, että museona toimiva, 500-luvulla rakennettu kirkko on omistettu viisaudelle. Idea oli linjassa hänen Pariisin katakombeihin tai Forum Romanumille tehtyjen töiden kanssa.

Parin päivän päästä edessä oli matka Englannin Warwickshireen, missä maineikkaan opinahjon, Rugby Schoolin uuden kielikeskuksen seinälle projisoitiin pysyvä taideteos. Lewis Carrollin ja Salman Rushdien ja urheilulajille nimensä antaneeseen vanhaan opinahjoon Sandisonin pyysi vaikutusvaltaisen Deutsche Bank Collectionin johtaja.

Kuukautta aikaisemmin Sandison oli esiintynyt Venetsian arkkitehtuuribiennaalissa yhdessä Sir Norman Fosterin ja elokuvaohjaaja Carlos Carcasin kanssa. Haastattelupäivänä häntä oli pyydetty tekemään pikavauhdilla teos kuuluisaan Moskovan maneesiin – tuhannen neliön sisätiloihin.

* *

Charles Sandison kertoi tuolloin, ettei hakeutunut taidekouluun tullakseen media- tai tietokonetaiteilijaksi. Hän meni 18-vuotiaana Glasgow School of Artiin opiskelemaan maalausta, joka tosin vaihtui nopeasti valokuvaukseen. Houkuttimena olivat toimineet ”New Glasgow Boys”, nuoret figuratiivisilla kuvillaan huomiota herättäneet taiteilijat.

Hänen lapsuudenmaisemansa on aivan Skotlannin pohjoisessa kärjessä, missä Pohjois-Atlantti ja Pohjanmeri kohtaavat. Hän kasvoi lähellä Wickin kalastajakylää, lähin vähän isompi kaupunki on Thurso. Hän oli kotiseutunsa ensimmäinen taideopiskelija ainakin 20 vuoteen.

Ensimmäisen tietokoneensa, käytetyn Sinclairin, hän sai 12-vuotiaana ja opetteli ohjelmoimaan. Hän ei kehdannut ottaa konetta mukaansa taidekouluun. Kun hän lopulta palasi kotiin, hän yritti muistella, miten se toimii. Hän osasi ohjelmoida mustavalkografiikalla varustettua konettaan ja sai toisen valonvälähdyksensä. Sandison kuvaa hetkeä alkemiaksi, magiaksi.

Sandison kertoi melkein vihanneensa taidekoulussa syntyneitä maalauksiaan ja valokuviaan. Muutaman vuoden jälkeen konseptuaalinen taide alkoi kiinnostaa. Lamppu syttyi ensimmäisen kerran hänen päässään, kun hän vuonna 1991 löysi kirjastosta amerikkalaisen 1960- ja 1970-luvun vaihteen pop-taiteilijan Edward Ruschan, joka käytti tekstiä kuvissaan.

Vanhan tietokoneensa löytymisen jälkeen Sandison painui Glasgow’ssa kirpputorille, osti sieltä ilmiselvästi varastettuja tietokoneita ja kasasi kuudesta yhden toimivan yksilön.

* *

Valmistuttuaan Sandison opetti kaksi vuotta vanhassa koulussa, sai mainetta ja esiintyi parissakin näyttelyssä Lontoossa, muun muassa Lisson Galleriassa. Urakehitys näytti selvältä. Hän kuitenkin myi kirjansa ja levynsä ja muutti Berliiniin.

Sattuma heitti miehen kuitenkin Suomeen, ryhmänäyttelyyn Tampereelle.

– Minun piti olla vain kaksi viikkoa, nyt on mennyt 17 vuotta, Sandison myhäili tuolloin.

Rahojen loputtua Sandison päätyi työvoimatoimiston kautta Tampereen Taiteen ja viestinnän oppilaitokseen tuntiopettajaksi, myöhemmin mediataiteen lehtoriksi sekä koko taideosaston vetäjäksi. Sieltä hän löysi tuntiopettajana työskennelleen Teija-Tuulia Aholan. Syntyi kaksi lasta ja seuraavat viisi, kuusi vuotta menivät perheen ja työn parissa.

Ahola patisti hänet nuorten näyttelyyn Helsingin Taidehalliin vuonna 2001. Sandison oli pystyttämässä teostaan Kiasmassa, kun huoneeseen tuli mies, jota hän luuli ruotsalaiseksi turistiksi. Mies kysyi hyviä, teräviä kysymyksiä ja tuntui ymmärtävän taiteilijan ajatukset.

Lounaalla puhelin soi ja Kiasman johtaja pyysi Sandisonia tulemaan äkkiä takaisin. Portailla oli sama mies ja Sandison ajatteli sanoneensa jotain tyhmää. Mies oli Harald Szeeman, vuoden 2001 Venetsian biennaalin kuraattori, joka pyysi hänet Venetsiaan. Hänelle oli jäänyt puoli tuntia ylimääräistä aikaa, kun hän kävi listansa suomalaisia ehdokkaita läpi.

– Se oli valtava oikotie.

Sandison odotti Venetsian jälkeen ensimmäistä puhelua kolme viikkoa. Sen jälkeen puhelin on soinut koko ajan. Vuosikymmenen loppuun mennessä hän oli ehtinyt osallistua 120 näyttelyyn.

Juttu on julkaistu myös Tampereen Suomalaisen Klubin klubilehdessä 1.4.2020. Haastattelu on tehty alkuvuodesta, jolloin tilanne koronaviruksen suhteen oli aivan toinen kuin tällä hetkellä.