Antti Mikkola. Kuva: Kirsi Haapamatti
HENKILÖ | Seinäjoen kaupunginteatterin ensi-iltanäytelmä Järjen ja tunteen tyttäret on viimeisellä harjoitusviikollaan. Tampereen Teatteriin kiinnitetyn ohjaaja Antti Mikkolan mielestä kahden vahvan naisen tarina sadan vuoden takaa läikkyy täysillä myös nykypäivään.
”Työpäivän jälkeen olen tosi outo. Puhun mitä sattuu, tai sanat unohtuvat. Rakastan kuitenkin tätä työtä.”
Kirsi Haapamatti, teksti
Mitä kuuluu, Antti Mikkola?
– Tunnelmat ovat hieman haikeat. Järjen ja tunteen tytärten harjoitukset ovat viittä vaille ohi, ja lähden Seinäjoelta. Tosin samaan aikaan, vaikka ensi-ilta on aivan pian, tuntuu että esityksessä moni asia on ihan kesken. Se kuuluu asiaan, niin käy oikeastaan aina harjoituskauden loppupuolella. Asiat, jotka on jo moneen kertaan saatu täysin selviksi, nousevat uudelleen avoimiksi. Mikään ei olekaan valmista. Se on sellaista vuoristorataa.
– Ohjaajana koen esityksen valmistumisen aina kaksijakoisesti. Toisaalta olen valmis päästämään irti, toisaalta irrottautuminen on vaikeaa.
– Odotan erityisen paljon sitä hetkeä, kun näytelmä esitetään ensi kertaa yleisölle, vaikka ensin vain työryhmän läheisille. On tärkeää seurata yleisön reaktioita. Usein tulee yllätyksiä ja ahaa-elämyksiä. ”Ai jaa, ihmiset nauravatkin tuossa kohtaa.” Toki roolini on myös tukea näyttelijöitä tässä ensimmäisessä kohtaamisessa yleisön kanssa. On mahtavaa, että saadaan teos yleisön eteen, kun ensi-iltaa on koronarajoitusten vuoksi pitänyt siirtää.
Olet ohjaamassa Seinäjoella nyt kolmatta kertaa. Olet ohjannut kaupunginteatterille aikaisemmin Romeon ja Julian ja Turkan Rakkaita pettymyksiä rakkaudesta -näytelmän. Miten alun perin päädyit Seinäjoelle?
– Vuonna 2014 silloinen teatterinjohtaja Vesa Tapio Valo kertoi jo pitkään halunneensa, että ohjaisin tänne jotain. Tarkoitus oli ohjata lastenteatterinäytelmä. Valo ajatteli Peter Pania, ja hän teki sellaisen rohkean tempun, että vei minut Berliiniin katsomaan Robert Wilsonin ohjausta. En usko, että monikaan teatterinjohtaja uskaltaisi niin tehdä. Siitähän nuoremman polven ohjaaja voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että tällaista minulta nyt tilataan. Lopulta kuitenkin kävi niin, että Berliinin reissulla Peter Pan vaihtui Romeoon ja Juliaan.
– Kokemus oli huikea. Sain itse sovittaa tuon näytelmän ja tehdä siitä sellaisen kuin halusin. Esitys muokattiin aikaan ja paikkaan sopivaksi. Tuohon aikaan älypuhelimet tekivät kunnolla tuloaan, ja Seinäjoen kadut täyttyivät mopoautoista. Panimme sitten Romeon ja Julian viestittelemään luureillaan ja ajelemaan mopoautoilla.
– Kun tuon jälkeen Valo pyysi minua ohjaamaan Jouko Turkan näytelmän Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa, en tietenkään voinut kieltäytyä. Se oli älytön haaste, mutta oikeastaan sellainen mahdollisuus, jolle ohjaaja ei voi kääntää selkäänsä.
Mitä pidät Seinäjoesta kaupunkina? Olen kysynyt tämän kysymyksen aika monelta vierailevalta näyttelijältä, ja useimmat eivät oikein tiedä, mitä vastaisivat. Kaupunkiin tutustuminen on jäänyt monelta väliin, kun teatteri nielee huomion. Oletko sinä poikkeus?
– En taida olla. Olen harjoituskausien aikana asunut usein maanantaista torstaihin Seinäjoella, mutta en ole tehnyt mitään muuta kuin töitä. En osaa suositella edes mitään ravintolaa. Hävettää myöntää, mutta olen ostanut suurimman osan ruuistani R-kioskin valmistiskistä. Toki tällä kertaa ravintolat ja kaikki muutkin paikat ovat olleet kiinni.
– Sitä olen kyllä halunnut aistia ja tutkia, että millainen on Seinäjoen teatteriyleisö. Yleisöt ovat eri kaupungeissa erilaisia. Olen sitä mieltä, että jopa saman teatterin sisällä eri saleissa on erilaiset yleisöt. Se on mielenkiintoista huomata.
Järjen ja tunteen tyttäret. Henna Sormunen (vas.), Mia Vuorela, Esa Ahonen ja Karoliina Kudjoi. Kuva: Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri
Millainen työ Järjen ja tunteen tyttärien ohjaaminen Seinäjoella on ollut?
– Palasin Seinäjoelle seitsemän vuoden tauon jälkeen. Vaikka viime vuosina on tullut uusia näyttelijöitä, ainakin puolet työryhmästä on minulle ennalta tuttua. Tuttuus helpottaa työskentelyä ja on etu myös roolittamisessa. Mukavaa on myös se, että saan tehdä töitä luottotyyppien kanssa, kuten valo- ja videosuunnittelija Tiiti Hynnisen ja lavastaja Teppo Järvisen kanssa. He ovat olleet mukana melkein kaikissa ohjauksissani, ja heidän kanssaan yhteistyö sujuu saumattomasti. Pukusuunnittelija Jaana Aro täydentää tiimiä hyvin.
Millainen ohjaaja olet?
– Paljon puhuva, tarkka ja konkreettinen. Mielestäni se ohjaustyyli on sopinut kaikille. Olen ammentanut ohjaukseeni paljon omista näyttelijäkokemuksistani. Näyttelin kuitenkin kymmenen vuotta ennen kuin lipsahdin tänne ohjauspuolelle.
– Erityisen paljon olen omaksunut Kalle Holmbergin tavasta ohjata. Hän ei puuttunut näyttelijän tapaan ajatella, vaan selitti toiveensa käytännöllisemmin. Ei esimerkiksi kannata sanoa, että voitko näyttää surulliselta, vaan voi kehottaa näyttelijää tekemään jotain toisin. Pyytää vaikka istumaan eri kohdassa tai muuttamaan puheen rytmiä. Tällainen konkreettinen muutos voi vapauttaa näyttelijän tunteet ja ajatukset, ja lopputulos muuttuu.
– Ohjaajan työ on kuin kapellimestarin. Nuotit ovat paperilla, ja siitä luetaan. Kapellimestari-ohjaaja virittää esityksen. Ohjaaja kantaa sisällään koko esityksen energian. Holmberg on tästä hyvä esimerkki, hän oli hyvin energinen ja fyysinen. Näyttelijät lukevat paljon ohjaajan eleistä ja fysiikasta.
Antti Mikkola (s. 1978) on Teatteri Siperian perustajajäseniä. Kuva: Kirsi Haapamatti
Mikä on ohjaamisessa parasta ja mikä pahinta?
– Ne ovat ehkä sama asia. Ohjaustyö on hyvin palkitsevaa, mutta myös raskasta. Kun ohjaan, teen sitä korkealla energiatasolla. Sillä energialla ei kannata lähteä koulun vanhempainiltaan. Kirjailija ja ohjaaja David Mamet sanoi jotenkin niin, että pyyhi aina jalkasi, kun tulet teatteriin. Pyyhi ne erityisen hyvin, kun lähdet sieltä. Tämä on hyvä ohje.
– Työpäivän jälkeen olen tosi outo. Puhun mitä sattuu, tai sanat unohtuvat. Rakastan kuitenkin tätä työtä.
Pakollinen koronakysymys on… no, pakollinen. Miten koronapandemia on vaikuttanut työhösi?
– Olen ollut onnekas, sillä koko ajan olen saanut tehdä töitä. Toki tilanne on silti vaikuttanut itse tekemiseen. Tätä on kestänyt niin pitkään, että näyttelijät ovat tietyllä tavalla tottuneet tähän. Vaikka tottumista tapahtuu, on pitkään jatkunut arvaamattomuus silti uuvuttavaa.
– Vaikka korona on siirtänyt ensi-iltoja, esitykset harjoitellaan kuitenkin suunniteltujen aikataulujen mukaan. Ensi-ilta on sitten pidetty vaikka ihan omalle porukalle.
Olet työskennellyt pitkään freelancerina, ohjannut näytelmiä ja myös näytellyt eri teattereissa ympäri maata. Mitä tunnet sisälläsi nyt, kun aloitat maaliskuussa ohjaajana Tampereen Teatterissa, ja reissutyö on taakse jäänyttä elämää?
– Lapsiperhearkea elävälle reissaaminen ei tietenkään ole ihannetilanne. Olen erittäin iloinen, että saan keskittyä nyt tekemään töitä kolmen vuoden pestin ajan Tampereen Teatterissa. Upeaa, että teatteriin on palkattu yhtä aikaa kaksi uutta ohjaajaa (Mikkolan lisäksi ohjaajana aloittaa Hilkka-Liisa Iivanainen).
– Erityisen kovasti odotan päänäyttämölle ohjaamani Saatana saapuu Moskovaan ensi-iltaa.
Henna Sormunen (vas.) ja Veera Herranen. Kuva: Emilia Boulevard / Seinäjoen kaupunginteatteri
Miksi kannattaa tulla katsomaan Järjen ja tunteen tyttäret Seinäjoen kaupunginteatterin suurelle näyttämölle keväällä 2022?
– Enni Mustosen kirjoihin perustuva näytelmä kertoo kahden vahvan naisen tarinan itsenäisen Suomen varhaisvaiheissa. Naiset joutuvat taistelemaan tiensä valtaan maailmassa, jossa naisten itsemääräämisoikeutta kyseenalaistetaan. Jokainen teko on riski, väärään mieheen rakastuminen on riski, lapsen saaminen on riski…
– Näiden naisten tarina on jo sinällään voimauttava, mutta siinä on myös voimakkaita yhtymäkohtia nykyaikaan. Vaikka aika on toinen, naiset yhä kamppailevat uran ja perhe-elämän välillä. Kumpi on oikein? Tämä keskustelu on myös hyvin politisoitunutta. Uskon, että näytelmä on nimenomaan voimauttava monelle.
Millaisia ammatillisia haaveita sinulla on?
– Saan tehdä mielenkiintoisia juttuja jatkossakin ja hyvien työryhmien kanssa. Teen mielelläni töitä itseäni parempien kanssa, jotta opin. Nautin valtavasti uuden oppimisesta ja myös siitä tunteesta, kun hoksaan, että tämän minä muuten osaan. Saattaa se liittyä ikäänkin, mutta tuntuu hyvältä, kun tuntee rajansa ja myös uskaltaa sanoa, jos ei jotain vielä osaa.
– Oopperan ohjaaminen kiehtoisi. Olen ohjaustöissäni aina kädet hyvin syvällä äänisuunnittelussa, joten senkin vuoksi se olisi mahtavaa.
Järjen ja tunteen tyttäret Seinäjoen kaupunginteatterin Alvar-näyttämöllä. Ensi-ilta 18.2.2022. Esityskalenteriin tästä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Näyttelijä Aapo Stavén paljastaa, miten monologi Parikkalan patsaspuiston luojasta Veijo Rönkkösestä syntyi
HENKILÖ | Projektin alkaessa tekstiä oli nolla riviä ja omat tietoni Veijosta rajalliset, Aapo Stavén kertoo Veijo-monologin taustoista.
Eija-Liisa Ahtila etsii ekologista dialogia kaikkien lajien kanssa: ”Metsään tutustuu, kun sitä tunnustelee kaikilla aisteilla”
KUVATAIDE | Serlachius Kartanolla avautui yleisölle 8-kanavainen, vaihtelevien kuvakokojen myötä etenevä, 50-minuuttinen liikkuvan kuvan teos Heijastus metsästä.
”Sormus ei kuulu kenellekään”, sanoo Tampere-talon Ison saliin palaavan Taru Sormusten herrasta -näytelmän ohjaaja Mikko Kanninen
HENKILÖ | Tampereen Teatterin johtajan Mikko Kannisen mukaan draaman kaaret olivat J. R. R. Tolkienille sivuseikka. Siksi juuri yksityiskohtien on oltava hänen ohjauksessaan tarkalleen oikein ja kirjan hengen mukaisesti.
”Kutsukaa meidät kahville!” – Kirsi Kunnas esitti mutkattoman toiveen, joka johti elinikäiseen ystävyyteen
HENKILÖ | Millaista oli kirjoittaa Kirsi Kunnaksesta? Kirjallisuuden professori (emerita) Leena Kirstinä tutustui Kunnakseen 1970-luvulla ja kirjoitti hänestä neljäkymmentä vuotta myöhemmin.
