60 vuotta täyttävän Timo Kokkilan ura kattaa suomalaisen sarjakuvan yllättävätkin käänteet

26.05.2021

Sarjakuvapiirtäjä Timo Kokkila, 60. Kuva: Petri Hänninen

HENKILÖ | Syntymäpäivää viettävän ja muun muassa Peräsmiehen luoneen sarjakuvataiteilija Timo Kokkilan 45-vuotiselle sarjakuva-uralle mahtuu opetustöitä, näyttelyiden kuratointia ja Sarjakuvantekijät ry:n puheenjohtajuus. Millaisena Kokkila näkee sarjakuvan tulevaisuuden?

”Netti on hieno julkaisualusta, mutta miten käännät sen ansioksi, on se haastavampi kuvio.”

Aamu on kohtuullisen lämmin, kun istumme Timo Kokkilan kanssa Tampereen Tallipihan kahvilan terassikatoksen alle. Katos on hyvä valinta, sillä pian äkillinen ja rankka sadekuuro kastelee pihan.

Kokkila on ehkä parhaiten tunnettu Peräsmies-sarjakuvan tekijänä, mutta sen lisäksi hän on tehnyt lukuisia muitakin sarjakuvia ja kuvituksia. Sarjakuvantekijät ry:n puheenjohtajaksi hänet valittiin vuonna 2014.

* *

Timo Kokkila, sinulta julkaistiin ensimmäinen lehtisarjakuva vuonna 1976. Olit silloin vasta 15-vuotias.

– Ei mulla oo muistikuvaa miksi mä rupesin tekemään sarjakuvia, mut ne oli visusti pöytälaatikossa. Ehkä sitten äiti tai joku ehdotti että jos lähettäisit sarjakuviasi lehteen. Kotipaikkani Kuortaneen naapurikunnassa, Alavudella, on Viiskunta-lehti, joka ilmestyi viiden kunnan alueella. Nykyisin kuntia taitaa olla enää kolme, mutta lehden nimi on yhä sama. Mä piirsin muutaman stripin, ja ehkä hieman yllättäen ne hyväksyttiin. Sarjalla ei ollut silloin edes nimeä.

KUVA2 Viiskunta1976

Timo Kokkilan ensimmäinen sarjakuvastrippi julkaistiin Viiskunta-lehdessä vuonna 1976. Kuva: Timo Kokkila

– Ruskehtavat viivat sarjakuvassa johtuvat siitä, että koska en tiennyt että sarjakuvia voi pienentää, niin piirsin ne siihen kokoon kuin niitä lehdessä julkaistiin. Lehdessä sitten taittaja oli lätkinyt originaalit suoraan taittopohjaan, ja ne kiinnitettiin viemällä ne koneen läpi, joka teki tuollaiset vaharaidat takapuolelle. Vuosien kuluessa vaharaidat ovat imeytyneet paperin läpi ja tulleet ruskehtaviksi. Sitten sain kyllä kuulla, että sarjikset voi myös piirtää isompaan kokoon.

– Sarjakuvasta maksettiin 5 markkaa kappale, mut se tais nousta pikkuisen jossain vaiheessa. Sarja ilmestyi Viiskunnassa pari vuotta, kunnes mä tarjosin samaa sarjaa maakuntalehti Vaasaan. Yllättäen nekin sanoi että joo, mutta mun piti keksiä sarjalle nimi.

– Annoin sille eteläpohjalaisittain nimen Vilijo. Myöhemmin nimi vaikutti ehkä vähän typerältä kun Heikki Kinnusen ”Onks Viljoo näkyny?” -sketsi tuli.

– Panokset koveni siinä mielessä että sarjakuva ilmestyi Vaasa-lehdessä joka viikko, joten sarjakuvia piti tuottaa säännöllisesti. Myös palkkio moninkertaistui 50 markkaan jaksolta, mikä oli ihan oikeasti paljon rahaa 1970-luvun lopussa. Se kannusti hommaan.

(Vertailun vuoksi 1970-luvun lopussa sarjakuvalehti maksoi noin neljä markkaa.)

KUVA3 Perasmies

Pierun voimalla lentävä supersankari Peräsmies seikkaili Pahkasika-lehdessä vuosina 1983–2000. Kuva: Timo Kokkila

Kuinka päädyit Tampereen sarjakuvapiireihin?

– Vuonna 1981 tulin Tampereelle kun pääsin silloiseen teknilliseen korkeakouluun opiskelemaan arkkitehtuuria, ja tutustuin muutamiin tamperelaisiin sarjakuvatyyppeihin. Pahkasika oli aloittanut, ja se oli kova juttu. Sitä luettiin paljon, varsinkin Tampereella.

– Vuonna 1983 tapahtui kaksi isoa asiaa. Sain Peräsmiehen syksyllä Pahkasikaan, ja Rauli Nordbergilla oli idea, että hän voisi kirjoittaa huumorisarjaa kerrostaloelämästä, ja että mä piirtäisin. Sarjan nimi oli Asunto Oy Kivikenno, ja se muuten jatkuu taas yllättäen Seura-lehdessä vuosien tauon jälkeen.

Eli sarja on tehnyt ikään kuin ympyrän?

– En ole päässyt pitkälle, Viiskunta-lehtikin julkaisee mun juttuja edelleen (naurua). Oli onnenpotku saada Kivikenno Seuraan ankean koronavuoden jälkeen. 1980-luvulla Kivikenno ilmestyi parhaimmillaan noin kymmenessä paikallislehdessä. Silloin oli paljon lehtiä, paljon enemmän kuin nykyään!

Kerro Peräsmiehen synnystä.

– Teimme Peräsmiestä aluksi yhdessä opiskelukaverini Sami Laitalan kanssa. Luennolla meillä oli tapana piirrellä toistemme muistiinpanojen reunoihin jotain typerää. Ei sarjasta ollut sen kummempia suunnitelmia. Olemme molemmat etsineet vanhoja luentomuistioita missä ne ekat piirrokset on, mutta kumpikaan ei ole löytänyt. On se mahdollista että jossain laatikon pohjalla ne on.

– Piirsin kolmisivuisen sarjakuvan ja lähetimme sen Pahkasikaan, ja eihän se mennyt läpi. Päätoimittaja Markku Paretskoilta tuli palautekirje, missä hän kertoi, että oli näyttänyt sarjakuvaa ”asiantuntijoille”. Sarjakuvassa oli liikaa selitystä eli tekstissä kerrottiin mitä kuvassa tapahtuu.

– Totesin, että se on aivan oikeaan osunut arvio, ja lyhensin sarjakuvan kahteen sivuun osittain leikkelemällä ja osittain uudelleen piirtämällä. Kaksisivuinen versio meni läpi.

– Sarjahan ei ilmestynyt säännöllisesti Pahkasiassa, ja siihen oli muiltakin tekijöiltä ideoita ja kommentteja, mutta mun tekemäksi se jäi. Peräsmiehestä tuli yksi kokoelma-albumi ja yksi erillinen pikkualppari Herätyskello banaani 1992, johon mä sain mun ekan apurahan Tampereen kaupungilta. Herätyskello banaani on väännös Kellopeli appelsiinista. Vuonna 1998 nurkilla tuli vielä CD-romppukin, juuri kun ne alkoivat väistyä netin tieltä.

KUVA4 turvaseksisarjis6

Aids-tukikeskukselle tehty Turvaseksisarjis vuodelta 1989. Kuva: Timo Kokkila

Sinulta jäi sen jälkeen arkkitehtiopinnot kesken.

– Enhän mä tiennyt alasta mitään. Varmaan koulun opinto-ohjaaja oli ehdottanut, että sulla kun on hyvä kuvaamataidon ja matikan numero, niin mene tuonne. Mutta eihän mulla ollut mitään käsitystä mitä siellä tehdään. Opetus oli hyvin teoreettista, ja sitä tunsi itsensä vähän hölmöksi kun pääsi ekoihin kesätyöpaikkoihin. Olihan se iso ratkaisu lopettaa opinnot. Ehkä mua ei vaan kiinnostanut.

– Mä olin töissä pienessä tamperelaisessa arkkitehtitoimistossa vuoteen 1991 saakka, jolloin toimisto lopetti. Ei se konkurssia tehnyt, mutta lama iski ja työt loppui. Rakentaminen romahti ja väkeä pistettiin pihalle. Ajattelin, että jos kokeilis tulisko sarjakuvilla toimeen. Tein näytesarjakuvan nimeltä Tekniikan maallikko, jota tarjosin Tekniikan maailmaan, ja ne otti sen. Se oli iso ja näkyvä juttu.

Veikkaaja-lehti kirjoitti rahapeleistä ja urheilusta, ja vaikka en ole pätkääkään kiinnostunut urheilusta, tarjosin heille Voitto Virtanen -sarjakuvaa. Sarjakuva ilmestyi Veikkaajassa viikoittain suunnilleen seitsemän vuotta.

Voitto Virtasessa oli myös nimiongelma. Ilkka Heilän B. Virtanen ilmestyi silloin kai jossain Turun Sanomissa, mut ajattelin ettei nimen samankaltaisuus haittaa. Sitten B. Virtasesta tulikin tosi suosittu, ja Voitto Virtanen vaikutti nololta, että mikä B. Virtasen peesaaja tämä on.

Jykä Paavolan kanssa tehtiin Aamulehteen päivittäisstrippiä reilu puolisen vuotta Kapine-nimisestä robotista, joka koostui Jykän tyyliin sanaleikeistä. Robotti käsitti kaiken kirjaimellisesti. Joku sanoi että eikö sanaleikkijutut ole jo vanhanaikaisia, mutta se oli ennen Fingerporia. Sanaleikit on sellainen suomalainen perusjuttu.

KUVA5 peraspoika

Peräsmiehen poika ilmestyi Koululaisessa 17 vuotta. Kuva: Timo Kokkila

Pahkasika loppui vuonna 2000 ja sen mukana loppui myös Peräsmies.

– Totesin ettei ole mitään muuta paikkaa missä Peräsmiestä voisi julkaista, joten tapoin hahmon Pahkasian viimeisessä numerossa.

Peräsmies palasi kuitenkin Pierun SM-kisojen suojelijana Utajärvellä.

– Supersankarit voi onneksi herättää aina henkiin. Ehdotin niille että mites jos hahmoa vois jotenkin käyttää Pierun SM-kisoissa, ja ne innostui heti. Siitä syntyi muutaman kesän oma hassu kuvionsa. Peräsmiehestä suunniteltiin elokuvaakin jokunen vuosi sitten, ja elokuvasäätiö myönsi sille käsikirjoitustukeakin vuonna 2009, mutta eipä siitä ole enää mitään kuulunut.

Sitten tuli Peräsmiehen poika, jonka parissa mekin olemme tehneet yhteistyötä.

– 2000-luvun alussa oli pari tosi surkeeta vuotta. Mikään ei tuntunut ottavan tuulta alleen, kunnes ihan sattumien kautta Peräsmiehen poika alkoi ilmestyä Koululaisessa 2003.

– Teimme vanhan yhteistyökumppanini Rauli Nordbergin kanssa ajankohtaisia pilapiirroksia, ja lähetettiin niitä eri lehtiin, mutta mistään ei saatu mitään palautetta. Lupasimme jopa julkaista niitä ilmaiseksi kokeeksi, mutta yksikään ei halunnut. Sattumankauppaa kävi ilmi että Koululainen etsii sarjakuvaa. Silloinen Koululaisen päätoimittaja tykkäsi Peräsmiehestä, mutta mä olin sitä mieltä ettei loikka Pahkasiasta Koululaiseen onnistu samalla konseptilla.

– Ehdotin että miten olisi lasten versio samasta aiheesta. Päähenkilö olis koulupoika, joka on perinyt isänsä supervoimat. Supersankareilla kun oli aina poika. 1960-luvun lehden Teräsmiehen poika on oikeasti Teräsmies nuorena, mutta suomalainen kääntäjä oli tulkinnut sen pojaksi, mikä on mahtavimpia käännösvirheitä sarjakuvan historiassa.

– Ekan numeron jälkeen tuli kauhistunutta palautetta opettajilta ja rehtoreilta, että mitä pierun voimalla lentävä supersankari tekee Koululaisessa. Ehkä syntytarinakin oli vähän kulmikas, kun yksinhuoltajaäiti ei ollut koskaan kertonut kuka Peran isä oikeasti on. Mutta alun jälkeen ei sitten tullut enää närkästynyttä palautetta. Ehkä lukijatkin huomasi, että mä tiedän missä rajoissa sarjassa liikutaan, ja kyllähän telkkarissakin näytetään paljon pahempaa. Peräsmiehen poika jatkui käsittämättömät 17 vuotta.

KUVA6 FrankensteinOy

Timo Kokkila on tehnyt Pertti Hämäläisen kanssa Frankenstein Oy -sarjaa. Kuva: Timo Kokkila

Mikä on ollut urasi vaikein hetki?

– Hankalimpia aikoja ovat olleet isojen, säännöllisten sarjakuvien loppumiset. Kun Peräsmiehen poika loppui, olin sitä mieltä että eiköhän tää sarjakuva-ura ollut tässä. Ei ollut näkyvissä mitään paikkaa missä sarjakuvia voisi julkaista.

– Sitten Asunto Oy Kivikenno päätyi Bulls-syndikaatin levitykseen. En mä kauheasti siltä odottanut mitään, mutta yhteensattumien johdosta Seura-lehdestä loppui sarjakuva, ja siihen tarvittiin korvaava tilalle. Ne valkkasi Kivikennon, ja se alkoi tuossa pääsiäisen jälkeen.

Sarjakuvantekijät ry:n puheenjohtajana sinulla on läheinen suhde kotimaiseen sarjakuvaan. Miten sarjakuvan kenttä on muuttunut viimeisen 45 vuoden aikana?

– Netti on mullistanut ihan kaiken. Lehtien levikit ovat laskeneet ja sarjakuva on helppo tapa säästää. Takavuosina tein ammattilehtiin kuvituksia ja pikku sarjakuvia, ja niistä maksettiin kohtuu hyvin. Nyt firmojen sisäiset lehdet ovat hävinneet melkein kokonaan.

– 1980-luvulla tuli yksi tai kaksi kotimaista sarjakuva-albumia vuodessa, ja se oli aina tapaus. Lisäksi oli toki Tarmo Koiviston Mämmilät sun muut. Nykyään albumeita tulee yllättävän paljon, mutta löytääkö niitä mistään, ellei todella etsi. Se mitä lehdissä näkee on vain pieni osa siitä mitä Suomessa tehdään.

– Sarjakuva-Finlandian päätuomari Mato Valtonenkin tuntui olevan ihmeissään että tämmöistäkin sarjakuvaa julkaistaan. Sarjakuva-Finlandiaan ilmoitettiin tänä vuonna noin 50 sarjakuvaa. Sehän tarkoittaa että joka viikko ilmestyy uusi suomalainen sarjakuva-albumi, ja muina vuosina on tullut enemmänkin. Koronavuosi on ollut hiljainen koska festareita ei ole ollut. Suurin osa julkaisuista on pienkustanteita tai omakustanteita, koska isot kustantajat ovat niille vähän nihkeitä.

Sarjakuva-Finlandian nettisivut ovat siitä hyvät, että sinne on listattu ne albumit jotka ovat sinä vuonna ilmoittautuneet kisaan, mutta siinähän ei oo kaikki. Aika hyvä kattaus kuitenkin.

KUVA7 perispatsas

General Clay Productionsin eli Christian Jütten valmistama Peräsmies-patsas. Kuva: Timo Kokkila

Miten sarjakuva pärjää digitaalisessa murroksessa?

– Sähköisessä sarjakuvassa on omat hankaluutensa, mutta kyllä se varmaan kasvaa ja niitä luetaan. Netti on hieno julkaisualusta, mutta miten käännät sen ansioksi, on se haastavampi kuvio. Menestyneitä nettijulkaisijoitakin on, varmaan se suurin suomalainen menestyjä on Minna Sundbergin Stand Still Stay Silent. Sundberg on julkaissut sarjakuviaan joukkorahoituksella, ja nehän ovat keränneet satoja tuhansia euroja.

– Sitten on Patreon, siellä on paljon sarjakuvia, ja Suomessa esimerkiksi queerwebcomics pyrkii kansainväliseen levitykseen marginaaliyleisölle suunnatulla sarjakuvalla.

Olet silloin tällöin koonnut myös näyttelyjä vanhojen suomalaisten sarjakuvantekijöiden töistä. Onko sillä rintamalla tulossa mitään uutta?

– Sarjakuvanäyttelyt ovat olleet tosi hienoja projekteja, joita on ollut hauska tehdä. Ainakin yksi olisi tamperelaissyntyisen kuvittajan Eeli Jaatisen näyttely. Jaatinen teki paljon kirjojen kansia, mutta hänestä ei henkilönä ole löydettävissä juurikaan tietoa. Hänellä ei tiettävästi ollut jälkeläisiä.

Petri Hänninen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua