Taivaalliset olennot Kate Winslet ja Melanie Lynskey.

Kamerakerronnan kauneutta

Kun elokuvantekijät listaavat maailman parhaita elokuvia, sieltä löytyy usein Yasujirō Ozun Tokyo Story.

Elokuva on hyvin verkkainen. Pariskunta matkustaa Tokioon ja Osakaan tapaamaan lapsiaan vain havaitakseen heidät liian kiireisiksi. Ainoastaan heidän edesmenneen poikansa leskellä on aikaa näyttää heille kaupunkia.

Elokuvan hienous on kameratyöskentelyssä. Ozu antoi piutpaut perinteisille länsimäisen elokuvan kuvaussäännöille ja loi sen sijaan omansa. Kuvat ovat erittäin syviä, ja saattavat käsittää jopa kolme peräkkäistä huonetta tai tilaa. Ozun kehittämässä ”tatami-matto”-tekniikassa kamera asetetaan lattialle, ja näyttelijät puuhailevat ja kuljeskelevat kameran edessä.

Perinteinen elokuva noudattelee useimmiten kultaisen leikkauksen sääntöä. Jotkut ohjaajat, kuten Orson Welles tai Paul Thomas Anderson, saattavat jakaa ruudun kahdella pystylinjalla kaksinkertaiseen kultaiseen leikkaukseen. Ozun tatami-matto-otoissa on parhaimmillaan nelinkertainen kultainen leikkaus, kun sekä lattia että katto muodostavat kuvaan vaakalinjat.

Arkisesta aiheestaan huolimatta elokuva on erittäin kaunis. Kohtaukset ovat viipyileviä ja staattisia, ja henkilöt käyvät pohdiskelevia keskusteluja. Petri Hänninen

Yasujirō Ozu: Tokyo Story (Tōkyō Monogatari, Japani, 1953). Niagara 20.9.2021.

Coenien musta huumori kukoistaa

Veljespari Ethan ja Joel Coenin käsikirjoittaman, 1940-luvun Hollywoodiin sijoitetun draamakomedian keskushenkilö on lupaava kirjailija Barton Fink (John Turturro). Hänen näytelmänsä menestyy New Yorkissa erinomaisesti. Seuraava askel olisi rikastua käsikirjoittajana elokuvan pääkaupungissa. Vastentahtoisesti Barton ottaa uuden haasteen vastaan ja saapuu Hollywoodiin laatiakseen rikoselokuvan käsikirjoituksen. Nuhjuisessa hotellissa Barton saa kirjoituskrampin, eikä tulosta meinaa syntyä. Kaiken lisäksi hänen seinänaapurinaan asuu arvoituksellinen henkilö (John Goodman), joka antaa klaustrofobisissa tunnelmissa elävän Bartonin arkeen uuden merkityksen.

Barton Fink ei ole Coenin veljesten menestynein elokuva, ei paraskaan, mutta se kiehtoo. Jos pitää lakonisesti mystisistä elokuvista, ei voi pettyä. Musta huumori kukoistaa tässä hieman film noirilta haiskahtavassa teoksessa, jota on vaikea lokeroida.

Turturro ja Goodman ovat toimiva työpari, sopivasti toistensa vastakohdat loppua kohti painajaismaisemmaksi kehkeytyvässä elokuvassa, joka on eräänlainen allegoria taiteen tekemisen vaikeudesta ja taiteilijan pärjäämisestä kaupallistuneessa maailmassa. Marita Nyrhinen

Joel & Ethan Coen: Barton Fink (USA, 1991). Niagara 27.9.2021.

Koomasta heräävä mies

David Cronenbergin ohjaama ja Stephen Kingin romaaniin perustuva Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983) on ollut omalla Maailman parhaat elokuvat Top 10 -listallani jo vuosikymmeniä. E

The Dead Zone on se Christopher Walken -elokuva, joka on jättänyt jälkensä kaikkiin myöhempiin Christopher Walken -rooleihin. The Dead Zonessa Walken on koomasta heräävä mies, joka on saanut poikkeuksellisen kyvyn nähdä tulevaisuuteen. Elokuva on kauhu- ja tieteiselokuvien klassikko, ja tunnelmiltaan kirjaimellisesti kylmäävä. Elokuvassa liikutaan hyytävän valkoisissa talvisissa maisemissa, ja lykätyn kuoleman tuntua on kaikissa kuvissa: alaviistosta kuvatut huoneet ovat painostavia, kuin suljettuja arkkuja, ja Walken itse on kaikessa kalpeudessaan kuin elävä kuollut. Kaarina Lehtisalo

David Cronenberg: Viimeinen yhteys – The Dead Zone (USA, 1983). Niagara 4.10.2021.

Teinityttöjen veriteko

Kuuluisa murha 1950-luvulla Uudessa-Seelannissa on elokuvan Taivaalliset olennot (1994) lähtökohta.

Kun teini-ikäiset Pauline (Melanie Lynskey) ja Juliet (Kate Winslet) kohtaavat, he tuntevat heti salaperäistä vetovoimaa toisiaan kohtaan. Heidän ystävyytensä syvenee, eivätkä heidän heräävän aikuisuutensa saloihin ole ulkopuolisilla asiaa.

Tyttöjen oma todellisuus kohtaa arjen realismin ja fantasiamaailman. Heräävä seksuaalisuus sekoittuu vaaralliseen vetovoimaan. Tytöt on erotettava toisistaan, mutta mikä on eron hinta?

Peter Jacksonin ohjaama elokuva on värikylläinen ja kaunis, mutta se järisyttää tulkitessaan kahden nuoren intohimoista ja syvää suhdetta. Elokuvan tunnemaailma muistuttaa Peter Weirin 1970-luvun klassikkoa Huviretki hirttopaikalle, joka myös pohtii nuorten naisten seksuaalista heräämistä ja aikuistumista. Jackson kehittää tarinansa selkäpiitä karmivaksi trilleriksi mestarillisesti ja tavoittaa kauhun asteen paremmin kuin Weir.

Jacksonin tapa käsitellä järkyttävää tosipohjaista aihetta ei ole tavanomainen; elokuva ei ole pelkkä murhatarina vaan hillitön ihmissuhdekuvaus, jossa katsoja tuntee olevansa – välillä iljettävästikin – tirkistelijä.

Elokuvan päähenkilöiden esikuvat Juliet Hulme ja Pauline Parker ovat tällä hetkellä yli 80-vuotiaita vanhuksia. Hulmesta tuli menestyvä dekkarikirjailija Anne Perry ja Parkerkin vaihtoi nimeään. Marita Nyrhinen

Peter Jackson: Taivaalliset olennot (Heavenly Creatures, Uusi-Seelanti, 1994). Niagara 15.11.2021.

Rocktähden painajainen

Alan Parkerin ohjaama musiikkipitoinen psykologinen draamaelokuva Pink Floyd – The Wall (1982) on klassikko, ja se perustuu The Pink Floyd -yhtyeen konseptialbumiin The Wall (1979).

Elokuvan tarinan keskiössä on eristäytynyt ja hieman hullukin rocktähti Pink (Bob Geldof), joka joutuu menestyksensä vangiksi. Hän on kokenut turhan monia konsertteja ja suosionosoituksia, mutta ennen kaikkea huumeet ovat tehneet tehtävänsä. Nyt hän on loukussa losangelesilaisessa hotellissa. Todellisuuden ja painajaisen raja on häilyvä

Matka Pinkin tuskallisiin muistoihin on kuin tiiliskivi seinässä, jonka hän on rakentanut omien ajatustensa ja tunteittensa ympärille. Tuhoisat ajatukset valtaavat mielen.

Monet teemat, kuten sodanvastaisuus, kaavoihin kangistunut koululaitos, erotiikka ja väkivalta, ovat antaneet elokuvalla ajattoman statuksen. Albumin tavoin elokuva on vertauskuvallinen symbolisine kuvineen ja äänimaisemineen.

Elokuva oli aikansa tehostevelhojen mestarillinen näyte. Näytelmäelokuvaan on ovelasti sekoitettu Gerald Scargen animaatiojaksoja, dialogia on tuskin ollenkaan. Tarina kerrotaan lähes kokonaan Pink Floydin musiikin ja kuvallisen materiaalin kautta. Musiikista vastaavat tietenkin Roger Waters ja Pink Floyd. Marita Nyrhinen

Alan Parker: Pink Floyd – The Wall (Iso-Britannia, 1982). Niagara 29.11.2021.

* *

KAVI syksy 2021 Niagarassa

• 20.9. Yasuzirô Ozu: TOKYO STORY (Tôkyô monogatari, Japani 1953) 136 min
• 27.9. Joel Coen & Ethan Coen: BARTON FINK (USA 1991) 116 min
• 4.10. David Cronenberg: VIIMEINEN YHTEYS – THE DEAD ZONE (USA/Kanada 1983) 103 min
• 11.10. Eric Rohmer: TÄYSIKUU PARIISISSA (Les nuis de la pleine lune, Ranska 1984) 101 min
• 18.10. Tonino Cervi: HIMON KUNINGATTARET (Le regine, Italia/Ranska 1970) 92 min
• 25.10. Cirio H. Santiago: KOSTAJA – FINAL MISSION (USA/Filippiinit 1984) 101 min
• 1.11. Don Siegel: TAPPAJAT (The Killers, USA 1964) 93min
• 8.11. Gregg Araki: THE DOOM GENERATION – TUOMION SUKUPOLVI (USA/Ranska 1997) 83 min
• 15.11. Peter Jackson: TAIVAALLISET OLENNOT – HEAVENLY CREATURES (Uusi-Seelanti/Saksa 1994) 99 min
• 22.11. Jerry Schatzberg: SCARECROW (USA 1973) 112 min
• 29.11. Alan Parker: PINK FLOYD – THE WALL (UK 1982) 95 min
• 13.12. Mel Brooks: MIELETÖN MAAILMANHISTORIA (History Of The World: Part I, USA 1981) 92 min

Lisätietoa elokuvista täällä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua