Tokion elokuvafestivaalien vuosi jäi laimeahkoksi – rahapula vaivaa kulttuurialaa naapuri-Koreaan verrattuna

Climbing for Life (Sayuri Yoshinaga, vas. ja Koichi Sato).

Eija Niskanen, teksti

Tokion kansainvälinen elokuvafestivaali (Tokyo International Film Festival) on ollut olemassa yhtä kauan kuin oma Rakkautta & Anarkiaa -festivaalimme eli 38 vuotta. Jostain syystä se ei ole koskaan puhjennut kunnolla kukkaansa.

Kun tapahtuma perustettiin, Japani eli 1980-luvun loppupuolen talouskuplan vuosia ja rahaa oli vaikka lampaiden syödä. Maailman suurin metropoli epäilemättä tarvitsi elokuvafestivaalin ja jokusen vuoden näyttikin siltä, että Tokion festivaalista tulisi Aasian johtava elokuvatapahtuma. Sitten tuli 1990-luku ja kansainvälinen Hongkong-elokuvabuumi ja kaikki viilettivät sikäläisille leffafestarille. Samaan aikaan Japanin talouskupla puhkesi ja maa vaipui lamaan, mistä se ei ole tähän päivään mennessäkään palautunut uudelleen reippaaseen talousnousuun, kun taas esimerkiksi naapurimaa Etelä-Korea on rynnistänyt joka saralla ylöspäin.

Budjettien pienuus vaivaa muitakin japanilaisia elokuvafestivaaleja. Tokion toinen syksyinen elokuvafestari, Tokyo FILMex, aloitti reippaasti vuonna 2000 ohjaaja-näyttelijä-koomikko Takeshi Kitanon tuotantotoimiston Kitano Officen tukemana. Muistan ensimmäisen vuoden, kun elokuvien välisillä tauoilla sai ilmaisia Johnny Walker -viskipaukkuja, koska Takeshi Kitano esiintyi viskimerkin mainoksissa. Nyt kävijä ei saa edes festarikassia ja akkreditointihakemuskin voi juuttua bittiavaruuteen.

Sama rahapula on iskenyt Tokyo International Film Festivaliin eli TIFFiin (jota ei pidä sekoittaa toiseen TIFFiin eli Toronton elokuvafestivaaliin). Esimerkiksi akkreditoidun median etuja ja mahdollisuuksia nähdä elokuvia tai tavata elokuvantekijöitä aina vain rajoitetaan. Elokuvalevittäjille ja medialle tarkoitetut näytökset oli tungettu päällekkäin muutamaan alkupäivään, kun taas loppupäivinä ei ollut kuin muutamia pressinäytöksiä. Myöskään eri elokuvantekijöiden masterclass- ja puhetilaisuuksiin eivät kaikki median edustajat mahtuneet. Elokuvafestivaalien ohjelmistonsuunnittelijoita puolestaan ei päästetty verkostointitilaisuuteen, jossa heidän olisi ollut tarkoitus tavata nuoremman polven japanilaisia elokuvantekijöitä. Kaikki tämä laittaa miettimään, miten kannattavaa festivaalille on matkustaa.

Samassa yhteydessä järjestettävään elokuva-alan market-tapahtumaan TIFFCOMiin taas kannattaa periaatteessa tulla; marketti on aina marketti, eli ravaamista elokuvafirmojen tiskiltä toiselle.

Ongelmia aiheuttavat paitsi pienenevä budjetti, myös tapahtuman byrokraattinen rakenne. Systeemiä pyörittävät TIFFin hallitusta johtavat suurstudiot Toho, Toei, Shochiku ja Kadokawa, ja yksityisten ohjelmistonsuunnittelijoiden pitää hyväksyttää ohjelmisto ylemmillä tahoilla. Tämän vuoksi jäi toteutumatta myös festivaalille alun perin suunniteltu suomalaisen elokuvan sarja – TIFFssä kun on yksi sivusarja, jossa esitellään aina jonkun maan elokuvaa. Tilalla oli Brasilia-sarja. 

Festivaalilta toki löytyi valikoimalla hyviäkin elokuvia, mutta jonkinlainen laimeus tuntui leimaavan tämän vuoden ohjelmistoa.

* *

Vuorenvalloittaja ja klassikon ensi-ilta

Festivaali avautui Junji Sakamoton ohjaamalla biopic-elokuvalla Climbing for Life, joka perustuu ensimmäisen Mount Everestille kiivennen naisen, japanilaisen Junko Taben tarinaan. Veteraanitähtinäyttelijä Sayuri Yoshinaga vetää vuonna 1975 vuoren valloittaneen Taben roolin.

Elokuvan alkupuoli on vallan kiinnostava. On hankaluuksia löytää rahoitusta pelkästään naisista koostuvalle työryhmälle tiimille, joka on lähdössä kohti Nepalia. Tarinassa on feministisiä äänenpainoja, samoin kuin naisreportterilla, joka päättää lähteä mukaan basecampiin raportoimaan Everestin valloitusyritystä. Myrskyn iskiessä päätetään, että vain yksi, Junko Tabe, yrittää huipulle. Elokuva ohittaa varsinaisen kamppailun vuorella nopeasti ja keskittyy enemmän senjälkeiseen aikaan, jossa Junko on menettänyt kiipeilyseurueen luottamuksen heidän syyttäessä tätä sooloilijaksi.

Festivaalin päätöselokuva eli Chloé Zhaon ohjaama Hamnet tuli Aasian ulkopuolelta. Zhaolta on aiemmin nähty meillä erinomainen rodeokuvaus The Rider ja Amazon-yrtyksen työolosuhteita kritisoiva Nomadland.

Maggie O’Farrellin romaaniin perustuva Hamnet kertoo fiktionaalisen rivienvälistäluennan siitä, kuinka William Shakespeare perusti Hamlet-näytelmänsä omaan poikaansa, jonka nimi oli Hamnet. Elokuva edustaa sitä uudenlaista historiallista brittielokuvaa, jossa studiossa kuvattujen kartanoiden sijaan käytetään luontoa paitsi kuvauspaikkana, myös elokuvan temaattisena osana. Chloé Zhao jutusteli yleisön edessä japanilaisohjaaja Hirokazu Kore-edan kanssa.

Chloe Zhao ja Hirokazu Kore-eda. Kuva: Eija Niskanen

Ilahduttavana voi pitää sitä, että jury päätyi antamaan pääkilpasarjan palkinnon elokuvalle Palestine 36. Annemarie Jacirin ohjaama elokuva kuvaa brittikolonialistien epäonnistunutta ja kohtalokasta ratkaisua jakaa Palestiina tunnetuin, nykypäivään asti ulottuvin seurauksin.

Festivaalilla nähtiin myös vuonna 1985 valmistuneen elokuvan Japanin-ensi-ilta. Kyseessä on Paul Schraderin Mishima: A Life in Four Chapters, jota ei ollut tähän asti koskaan näytetty Japanissa. Kirjailija Yukio Mishiman elämä, joka päätyi kirjallisen ja teatterityön kautta seppukuun päätyneeseen vallankaappausyritykseen, heijastelee kiinnostavasi 1950–1970-lukujen Japanin taiteellista ja yhteiskunnallista ilmapiiriä. Schrader itse sai ympärilleen paljon yleisöä festivaalin avajaisvastaanotolla.

Japanin nykyelokuvaa valottavan Nippon Cinema Now -sarjan yksi kiintoisimmista elokuvista oli Akio Fujimoton Lost Land, joka kuvaa Myanmarin vainottua rohingya-vähemmistöä. Ohjaaja itse on viettänyt vuosia tutustumalla Myanmariin. Kahden sisaruksen ja heidän tätinsä pakomatkaa kuvaava, dokumentaristiseen tyyliin kuvattu elokuva valaisee rohingya-kansan karua kohtaloa, josta meillä ei ole tarpeeksi uutisoitu.

* *

Seminaareja ja masterclasseja

Festivaalilla järjestettiin jokunen vallan kiintoisa elokuvantekijöiden jutustelutuokio. Jo useamman vuoden ajan TIFFssä on ollut animaatioalaan liittyviä paneelikeskusteluja. Yhden tällaisen juhlakalu oli tänä vuonna veteraaniohjaaja Rintaro.

Rintaro on tullut tunnetuksi animekielen kehittäjänä, Tilaisuudessa esitettiin lyhytanimaatio, jonka Rintaro oli ohjannut sodassa kaatuneen elokuvaohjaaja Sadao Yamanakan käsikirjoituksen pohjalta. Elokuva esitettiin kahdesti, jälkimmäisellä kerralla Rintaron selostaessa eri kohtausten tekemistä.

Meihin suomalaisiin Rintarolla on erityisyhteys: hän ohjasi vuosina 1970–72 Musi Pro -animaatiostudiossa viikoittaista Muumi-animaatiosarjaa – sitä, jota ei ole koskaan Suomen televisiossa esitetty.

Animeohjaaja Rintaro. Kuva: Eija Niskanen

Toinen oli ohjaaja Koji Fukada, jonka elokuva Love on Trial esitettiin festivaalilla. Elokuva kertoo idolityttöpopryhmästä, jonka jäsenistä yksi aiheuttaa ongelmia levy-yhtiölle aloittamalla rakkaussuhteen nuorenmiehen kanssa – asia, jota idolin ei pitäisi avoimesti tehdä.

Nuorille aasialaiselokuvantekijöille tarkoitetussa workshopissa kuullun Fukadan puheen aihe oli elokuvatuotannon rahoittaminen Japanissa. Fukadan mukaan helpoin tapa saada rahoitusta on, jos elokuva perustuu tunnettuun alkuperäisteokseen, kuten romaaniin tai mangaan, tai jos sen pääosissa on tunnettuja tähtiä tai jos aihe on perusvarma ja kaikkia miellyttävä. Japanissa ongelmana on julkisen rahoituksen vähyys. Fukada vertasi Japanin ja Korean valtioiden kulttuuribudjetteja: Koreassa sisällöntuotantoa ja kulttuuria tuetaan 1,24 prosentilla budjetista, Japanissa vastaavaluku on 0,11 prosenttia.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua