Sivari etsii tietoa kaukopartiosupseerista – keskustelua Tiedustelijat-elokuvasta

Kuva: Kinocompany

Anne Välinoro, teksti

Näyttelijä Joonas Saartamo kiinnostui isoisästään Hannes Vehniäisestä tajuttuaan, ettei tiedä tämän sota-ajan tekemisistä oikeastaan mitään. Vaaria kunnioitettiin juuri tämän tiedustelu-ryhmän esimiehenä toimimisesta, tiedustelu-upseeri Vehniäisen työstä talvi- ja jatkosodassa. Mutta mitä kaukopartion johtaja Hannes oli oikein tehnyt?

Miksi hän vaikeni täysin sota-ajan palveluksestaan?

Joonas Saartamo valitsi itse siviilipalveluksen. Hän pitää itseään aika pitelemättömänä tyyppinä, jolla aggressio nousee herkästi pintaan.

Isä, tuottaja, toimittaja ja kirjailija Matti Saartamo ja äiti, näyttelijä Eija Ahvo olivat Joonaksen lapsuudessa paljon töidensä vuoksi poissa kotoa ja poika jäi puntaroimaan asioita pitkälti itsekseen.

Kun Ari Matikainen, Sota ja mielenrauha -dokumentista (2016) tuttu ohjaaja kiinnostui Vehniäisestä, Saartamolle oli luontevaa asettua kertomaan omaa näkökulmaansa pojanpoikana isoisästä.

Joonas Saartamo valitsi itse siviilipalveluksen. Kuva: Kinocompany

* *

Tässä jutussa minä, Anne Välinoro, juttelen elokuvasta Mirja Nylanderin kanssa. Olemme suunnilleen saman ikäisiä ja isämme ovat olleet sotilaina talvi- ja jatkosodassa, kumpikin armeija-aika mukaan lukien kuudesta seitsemään vuotta.

Olemme käyneet omaa jatkosotaamme koko lapsuuden.

Oma isäni palveli lääkintäalikersanttina, Mirjan isä viestimiehenä vetämässä kaapelia ja varmistamassa tietoliikenneyhteyksiä sotatoimialueilta päämajaan. Mirja on ehtinyt myös seurustella tämän ajan tiedustelu-upseerin kanssa ja nähnyt, miten valppaus maastosta ja ympäristöstä pysyy myös siviilissä.

Mirjan äiti on ollut myös rintamalottana, samoin isoäiti. Oma äitini toimi pikkulottana.

Näimme molemmat Tiedustelijat-elokuvan aiemmin tällä viikolla. Puramme näkemäämme tässä keskustelussa. Ajan keskustelun aikana autoa Mikkelistä Juvalle. Vastaan tulee sata armeijan ajoneuvoa Karelian Spear -sotaharjoituksesta.

* *

Seuraavassa Anne (A) ja Mirja (M) vaihtavat ajatuksiaan.

Anne: – Isäni koki sotapalveluksen kunnia-asiana. Hänelle sodasta ei jäänyt näkyvää traumaa. Ehkä näkokulmaa helpotti se, että lääkintämiehenä hän paikkaili, lohdutti ja kuunteli aseveljiä, veti haavoittuneita sidottavaksi ja osallistui vaativiin kuljetuksiin vaikkapa Laatokan yli sodan loppuvaiheissa. Häntä kiinnosti lääketiede, vaikka hän sittemmin teki työuransa maanmittarina. Luulen kuitenkin, että siinä työssä hän hyödynsi sota-ajan kokemuksia maastossa liikkuessaan.

– Tiedustelijat-elokuvassa Saartamo käy useita keskusteluja sotahistorioitsijoiden, psykoterapeuttien ja tiedustelutehtävissä sodan aikana toimineiden sotilaiden omaisten kanssa. Hannes Vehniäinen koki hyvin raskaasti joukkueensa menetykset. Hän piti läheisimpiä alaisiaan vertaisinaan, ystävinä.

– Elokuvassa Saartamo jututtaa muiden muassa pitkän uran Puolustusvoimen erikoisjoukoissa tehnyttä tiedustelu-aliupseeri Enrico Annusta, joka muistuttaa siitä, miten tiedustelutehtävissä on aina kyettävä käsittelemään jo ennalta omaa kuolemaa ja omaisten suhtautumista menetykseen.

Mirja: – Sinne rajan taaksehan jäi tiedusteluryhmästä 29 miestä, joista ei tiedetty aluksi yhtään mitään. Sitten vasta viime vuosina heidän jäännöksensä on pystytty tunnistamaan ja saamaan Suomeen. Tästä siunaustilaisuudestahan elokuva alkaa.

– Voin vain kuvitella sen paineen, mikä Vehniäisellä on ollut, kun menetyksiä on alkanut tulla. Hän ei ole voinut jakaa ajatuksiaan kenenkään kanssa, koska se on ollut salaista tietoa.  Hänen on vain pitänyt kantaa vastuunsa ja sen tiedon pitäminen sisässään on melkoinen taakka. Jos ryhdyt tämmöisiä asioita käsittelemään tilanteen ollessa päällä, sinulta häviää toimintakyky olla tässä päivässä.

– Vaikka isä ja äiti olivat olleet rintamalla, en koskaan kokenut, että sisälle olisi jäänyt jotakin piilotettua vihaa. Se oli yksinkertaisesti sen ajan tapa käsitellä asioita tai jättää käsittelemättä.

Matti ja Joonas Saartamo. Kuva: Kinocompany

Anne: – Minua tämä elokuva muistuttaa äärimmäisestä vastuunkannosta. Tässä päivässä minua korventaa erityisesti nykyinen terapiakulttuuri, josta Jari Sinkkonenkin puhui tällä viikolla Helsingin Sanomien tekemässä haastattelussa. Ihmisiä paapotaan liikaa. Ketä terapoitiin 80 vuotta sitten?

– En sano, ettei meillä ole oikeutta tunteidemme käsittelyyn ohjatusti. Saartamo haluaa terapiaan ollakseen siirtämättä omia traumojaan teinityttärelleen.

Mirja: – Niin. Tietyissä ääritilanteissa ei voi miettiä, minkälaista vihaa kannan tai kenen vihaa kannan. Me on eletty aikoja, joissa on toimittu. Nyt kaikesta on tehty terapiaa ja itsehoitoa. On taideterapiaa, metsäterapiaa, luontoterapiaa, väriterapiaa. Valitse siitä omasi.

Anne: – Yhdysvalloissa terapialla on isot markkinat. Kaikki itseään kunnioittavat käyvät psykoterapiassa.

– Siinä kriisitilanteessa sodan aikana kuului ihmisyyteen ja velvollisuuksiin kantaa vastuunsa siitä, että Suomi on edelleen pystyssä. Siksi tästä elokuvasta herää ennen muuta ja kirkkaana ajatus: kykenisinkö itse tuohon vastuunkantoon? Nuoret miehet ja naiset ovat väistämättä tykinruokaa konfliktissa, mutta tiedostaen tämän.

– Enimmäkseen näillä asepalvelustaan suorittavilla ja suorittaneilla tuntuu olevan korkea eetos toimia parhaalla mahdollisella tavalla, kun tarvetta on. Siksi he ovat vannoneet sotilasvalan. Poikani vannoi sen vuosi sitten ja palvelus muutti hänen toimintatahtoaan ja maailmankuvaansa. Itse olisin käynyt kahden evakon lapsena armeijan, mutta 1980-luvulla se ei ollut naisille vielä mahdollista. Pystyn samaistumaan siihen tunnemaastoon, jossa on vain toimittava.

– Elokuva alkaa siunaustilaisuudesta ja päättyy Saartamon pohdintaan siitä, että isänä hän kokee tärkeimmäksi tehtäväkseen oman tyttärensä tien tasoittamisen eteenpäin. Hän toisaalta suree sitä, ettei voi enää sanoa vaarilleen mitään tai kuunnella häntä.

– Elokuvan suurin ansio on mielestäni juuri tässä, että sivarin tien valinnut haluaa ymmärtää maanpuolustuksessa elämänuransa tehnyttä vaariaan. Ja että elokuvan rakenne on niin systemaattinen ja kokonaisuus eheä. Ohjaaja Ari Matikainen on aiemmassa elokuvassaan näyttänyt juuri rintaman ja kotien välisen kirjeenvaihdoin ja perehtynyt syvästi aiheeseen.

– Elokuva käy läpi ne tavat, miten tuosta ajasta voi saada arkistotietoa, miten sitä tiedustelutietoa tuhottiin Neuvostoliiton vaatimuksesta ja miten myös Vehniäinen istui vankeudessa sotasyyllisyysoikeudenkäyntien jälkeen. Sitten hänellä oli vielä siviilielämää jäljellä kolmisenkymmentä vuotta.

Mirja: – Sodasta selvinneet miehet toisaalta itse päättivät salaisesti, että päiväkirjat ja tietty muu materiaali säilytetään. Sitä kätkettiin vaikkapa maakuoppaan hämäläiselle suurtilalle. Perestroikan jälkeen niistä uskallettiin vihdoin kertoa.

Joonas Saartamo ja sotatieteiden tohtori Heidi Ruotsalainen. Kuva: Kinocompany

Anne: – Mikä mykkyyden aika siinä on ollutkaan välissä, pilkkaamisineen ja syyllistämisineen. Jalkaväen kenraali Adolf Ehrnrooth kertoo näistä suorasukaiseen ja elävään tapaansa Ulla Appelsinin toimittamassa muistelmateoksessa.

Mirja: – Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä maata puolustaneista tehtiin maan vihollisia. Siinä on jo sellainen nöyryytys ja häpäisy käytössä, että ei ihme, että miehet vaikenivat. Se oli raskainta aikaa koko Vehniäisen elämässä, tuo vankeus.

Anne: – Minulta ainakin ihan ehdoton katsomissuositus tälle elokuvalle! Ja varsinkin näin itsenäisyyspäivän tienoilla, uuden presidentin aloitettua tehtävänsä, puolustusmenojen kasvaessa ja Naton maavoimien alaesikunnan siirryttyä Mikkeliin.

Mirja: – Sama suositus. Ja mikkeliläisenä varsinkin.

Ari Matikaisen Tiedustelijat-elokuva elokuvateattereissa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua