Sentimentaalisuutta, politiikkaa ja purskahtelevaa väkivaltaa – 100-vuotiaan Shochiku-studion elokuvahistoriaa Kino Reginassa

Kenji Mizoguchin Yön naiset kuvaa prostituutioon päätyneitä naisia. Kuva: Shochiku / KAVI

Eija Niskanen

Shochiku on ollut yksi Japanin keskeisiä elokuvastudioita koko Japanin elokuvahistorian läpi. Sen omin lajityyppi, alemman keskiluokan sentimentaalinen perhekuvaus, on jatkunut näihin päiviin saakka. KAVI esittää sarjan studion keskeisiä elokuvia äänielokuvan alkuajoilta viime vuosikymmeniin saakka.

Shochiku perustettiin jo vuonna 1895 eli ennen kuin elokuvia oli edes alettu tehdä Japanissa. Se pyöritti kabukiteattereita, ja Tokion kuuluisin kabukiteatteri Kabuki-za on edelleen yhtiön hallussa. Kabukin historia menee päälletysten elokuvan alkuaikojen kanssa, koska ensimmäiset vauhdikkaat chambara-samurai-elokuvat saattoivat perustua suosittuihin kabukiesityksiin ja näyttelijöiksikin pestattiin kabukin tähtiä.

Shochiku nousi pinnalle 1920-luvulla elokuvan modernisoijana. Siihen asti elokuvissa käytetyistä kabukiteatterin konventioista luovuttiin; esimerkiksi miehen esittämiin naisrooleihin (onnagata) valittiin naisnäyttelijät. Kamerakuvaustyyliin haettiin oppia Hollywoodissa pistäytyneiltä elokuva-ammattilaisilta. Elokuvien tarinoihin ammennettiin vaikutteita ennemmin nykyteatterista kuin traditionaalisista esitysmuodoista. Shochiku oli ensimmäinen sound stagella äänielokuvia kuvannut japanilaisstudio.

Pian Shochikusta tuli vertikaalisesti integroitu, eli se myös levitti elokuvia ja omisti elokuvateatteriketjuja – kuten tekee tänäkin päivänä pyörittäen lukemattomia multiplexejä ympäri Japania.

* *

The Neighbor’s Wife and I (Madamu to nyobo, 1931) oli ensimmäinen kaupallinen japanilainen äänielokuva. Monenlaiselle väärinkäsitykselle rakentuva tarina kirjailijasta, jota naapurista raikaava jazz-musiikki häiritsee, käyttää luovasti aikansa nonsense-huumoria (nansensu) ja väärinymmärryksille sekä sattumuksille perustuvaa komiikkaa.

Dragnet Girl (Hijosen no onna, 1933) on Shochikun alemman keskiluokan perhetarinalajityypin eli shomingekin poikkeuksena rikosdraama ja poikkeus myös tunnetuimman Shochiku-ohjaajan eli Yasujiro Ozun tuotannossa.

Sodanjälkeistä ahdinkoa tuotiin esille monissa elokuvissa, mutta elokuvien idea oli tänä amerikkalaismiehityksen ja amerikkalaisten pyörittämän elokuvien ennakkotarkastuksen aikana myös edistää demokraattista ajattelua ja naisten asemaa.

Yön naiset (Yoru no onnatachi, 1948) on Kenji Mizoguchin aikalaisdraama. Rahapulaan joutunut nainen päätyy prostituoiduksi bordelliin, jonka naisilla on kullakin oma tarinansa. Elokuvan tarinassa mainitaan prostituutiolaki, joka tuli voimaan vuonna 1948. Laki oli menossa parlamenttikäsittelyyn elokuvan kuvausten aikana. Mizoguchi, jonka elokuvissa tuhoontuomitut ja itsensä muiden puolesta uhraavat naiset ovat jatkuva teema, pitää mestarillisesti hyppysissään melodraaman lait, ja katsojan myötätunto on naisten puolella.

Hideko Takamine (oik.) loistaa kabareetanssijana Shochikun värielokuvassa Carmen Comes Home. Kuva: Shochiku / KAVI

Lisää innovatiivista tekniikkaa seurasi sodan jälkeen Fujicolor-värielokuvan kehityksen myötä. Upeilla kirkkailla väreillä toteutettu Carmen Comes Home (Karumen kokyo ni kaeru, 1951) on Keisuke Kinoshitan musiikki- ja tanssinumeroilla siivitetty ilottelu Lily Carmen -taiteilijanimellä kepposissa yökerhotansseissa esiintyvästä naisesta, joka palaa pieneen kotikyläänsä ja herättää sopivasti moraalista närkästystä. Roolissa loistaa sodanjälkeisen klassisen elokuvan tähti Hideko Takamine. Elokuva kuvattiin täysin luonnonvalossa.

Masaki Kobayashin kolmiosainen Ihmisen kohtalo (1959) on yli 9-tuntinen järkäle, joka esitetään kolmessa osassa. Se luotaa tinkimättömästi aikaa, jolloin Japani oli miehittänyt Mantsurian ja piti sitä nukkevaltionaan (tapahtumia kuvaa myös Bernardo Bertolucci elokuvassaan Viimeinen keisari). Kobayashin miltei dokumentinoloinen elokuva kuvaa nuorta sotilasta, jonka on valvottava orjatyöhön laitettuja kiinalaisia. Omatunto ei salli hänen jatkaa työtään, joten hänet määrätään pahnanpohjimmaisista koottuun komppaniaan, joka lähetetään kaikkein kurjimpiin paikkoihin sodan kurimuksessa. Elokuvan tapahtumat perustuvat pitkälti ohjaajan omiin kokemuksiin sotilaana Japanin niin sanotun 15-vuotisen sodan (1931–1945) aikana. Elokuva on monumentaalinen, historiallinen ja ideologinen luotaus ihanteiden luhistumisesta ja isänmaallisuuden karkaamisesta väärille urille.

Japanin yö ja usva luotaa sukupolvien välisiä ideologisia eroja. Kuva: Shochiku / KAVI

1960-luvun Japanin uusi aalto eli nouvelle vague toi valkokankaille uudenlaisen ideologisen ja esteettisen tavan katsoa maailmaa kameran läpi. Aallon tunnetuin mestari, Nagisa Oshima, luotaa elokuvassaan Japanin yö ja usva (Nihon no yoru to kiri, 1960) mielenkiintoisesti seremonioiden läpi Japanin voimakkaan opiskelijaliikkeen törmäystä perinteiseen sosialistiseen liikkeeseen ja uuden liikkeen ideologisia ristiriitoja ja sen taantumista. Elokuva alkaa hääjuhlalla, jossa perinteiseen vasemmistoliikkeeseen kuuluva mies menee naimisiin nuoren, uuden radikaalin opiskelijaliikkeen edustajan kanssa. Tämä vastaava jaottelu on säilynyt Japanissa intellektuellikeskusteluissa tälle vuosituhannelle saakka: esimerkiksi animaatiomestari Hayao Miyazaki luokitellaan kuuluvaksi traditionaliseen vasemmistoon.

Toiselta kulmalta uudenlaista elokuvanäkemystä lähestyy Yoshishige Yoshida, joka elokuvassaan Good-for-Nothing (Rokudenashi, 1960) heittää kadulle joukon rötösteleviä nuoria miehiä. Elokuva tuo raikkaudessaan ja kevyessä otteessaan mieleen ranskalaiset uuden aallon elokuvat.

Castle of Sand vie poliisietsivät matkalle ympäri Japania ja sen menneisyyttä. Kuva: Shochiku / KAVI

Yoshitaro Nomura otti elokuvalleen Castle of Sand (Suna no utsuwa, 1974) lähtökohdaksi Japanin kaikkien aikojen suosituimman dekkaristin Seicho Matsumoton kirjan. Ympäri Japania liikkuva poliisietsiväpari ratkoo junavarikolta löydetyn nimettömän ruumiin arvoitusta. Monessa aikatasossa liikkuva elokuva on rakenteeltaan nokkela: takaumasta mennään aina vielä toiseen takaumaan. Tapauksen selvittelyyn tuodaan jopa Japanin eri alueiden murteet. Poliisitutkimusprosessina etenevä tarina tuo esille niin syrjinnän kuin sodanaikaisten palopommitusten vaikutuksen ihmisten kohtaloihin vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Lopussa elokuva yltyy hurjaksi ristiinleikkaamiseksi menneisyyden tragedian ja konsertin välillä.

Mielenkiintoisena Shochikuun liittyvänä yksityiskohtana elokuvan toinen käsikirjoittaja on sittemmin yhdeksi Shochikun keskeiseksi ohjaajaksi noussut Yoji Yamada, joka lanseerasi uransa 50-osaiseksi paisuneella Tora-san-elokuvasarjalla. Sen nimihenkilöä esittävä Kiyoshi Atsumi näyttelee Castle of Sandissa elokuvateatterin työntekijää.

Sarjaan mahtuu yksi vieraskielisellä Oscarilla palkittu elokuva: Yojiro Takitan Lähtöjä (Okuribito, 2008). Työtön sellisti pestautuu työn puutteessa kotikylänsä hautaustoimistoon. Hän löytää merkityksen työlleen kuolleiden omaisten kohtaamisissa, vainajien kunnioittamisessa ja hiljaisessa maalaisyhteisössä.

* *

Koska nyky-Japanin suosituin elokuva on animea, on sarjassa oltava sellainen. Memories, ohjaajina Koji Morimoto, Akiralla maineeseen noussut Katsuhiro Otomo ja Tensai Okamura, on hienosti toteutettu teos. Kolme episodia sisältävä sci-fi-anime on sitä dystooppista, runollista animelajityyppiä, jonka japanilaiset osaavat niin hyvin. Yhtä osista on ollut käsikirjoittamassa edesmennyt animeohjaaja Kon Satoshi.

Sarjan kruunaa 1990-luvun alussa tv-koomikkonakin tunnetun Takeshi Kitanon eli Beat Takeshin paras elokuva Sonatine (1993). Yakuza- eli mafiosoporukka päätyy yakuza-klaanien välienselvittelyssä piileskelemään rantamökkiin Okinawalle ja siellä meren ja auringon syleilyssä pelailemaan isojen poikien pelejä. Porukkaan eksyy paikallinen nainen. Jo ikääntyvä yakuza-pomo Murakami (roolissa Kitano itse) on kyllästynyt koko touhuun, mutta joutuu viimeiseen, ultraväkivaltaiseen välienselvittelyyn.

Sonatinen yakuzapoppoo pelaa isojen poikien pelejä Okinawan rannalla. Kuva: Shochiku / KAVI

Kitanon tapa käyttää kameraa ja leikkausta, joka paljastaa usein vastakuvassa pienen yllätyksen, on omanlaisensa ja seesteisten, jopa humorististen jaksojen ja yhtäkkiä purskahtavan väkivallan yhdistelmä hänen bravuurinsa. Koko elokuvan paketoi Ghibli-animaatioitakin säveltäneen Joe Hisaishin hypnoottinen musiikkiteema.

Sarjan nykyelokuvien valinta herättää hieman kysymyksiä. Sen enempää Sonatine, Memories tai Lähtöjä eivät ole puhtaita Shochiku-tuotantoja, vaan niin sanottuja tuotantokomitea-elokuvia. Esimerkiksi Sonatinen takana on Kitanon oma tuotantotoimisto Office Kitano. Elokuvien levitys ja teatteriesitys ovat sitten Shochikun jo tuotantovaiheessa takaamia. Ihmetyttääkin, ettei nykyelokuvien joukossa ole yhtään elokuvaa jo aiemmin mainitulta Yoji Yamadalta, joka Ozun manttelinperijänä on ollut vuosikymmeniä Shochikun tuottoisin ja ahkerin ohjaaja ja pitänyt omalta osaltaan studiota pystyssä.

Shochiku 100 vuotta Helsingin Kino Reginassa 9.7.–11.9.2021. Lisätietoa ja liput täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua