Kaarina Lehtisalo, Antti Selkokari, Marita Nyrhinen, Aleksi Leskinen, Riikka Oksanen ja Antti Lähde poimivat suosikkinsa KAVIn kevätohjelmistosta. Listalle mahtuu niin Taviani-veljesten sotadraamaa kuin Peter Jacksonin kauhukomediaa.

Runollinen kertomus sodan loppuhetkiltä

Ennen Coeneita, Wachowskeja ja Kaurismäkiä oli Tavianit. Italialaiset veljekset Paolo (s. 1931) ja Vittorio Taviani (1929–2018) ohjasivat elokuvia yhdessä seitsemällä vuosikymmenellä, 1950-luvulta 2010-luvulle.

Veljesten tiivistä yhteistyötä kuvaa anekdootti italialaisen tähtinäyttelijän Marcello Mastroiannin haastattelusta. Kun Mastroiannilta kysyttiin, miltä tuntui työskennellä kahden ohjaajan kanssa, tämä vastasi: ”Oliko heitä kaksi?”

Maailmanmaineeseen Taviani-veljekset nousivat vuonna 1977 elokuvallaan Isäni, herrani, joka voitti Cannesissa Kultaisen palmun. Vielä suurempaan suosioon Tavianit nosti kuitenkin elokuva Tähtikirkas yö (1982), joka sai Cannesin tuomaristopalkinnon – ja lumosi katsojia ympäri maailmaa.

Tähtikirkas yö sijoittuu toisen maailmansodan viimeisiin hetkiin Italiassa, kun saksalaisten aikeista huolestuneet kylän asukkaat päättävät paeta tavoittaakseen liittoutuneiden joukot. Elokuvan tapahtumat ovat dramaattisia ja väkivaltaisia, mutta pienen tytön näkökulmasta kerrotussa tarinassa on myös sadunomaisia piirteitä.

Kaunis, voimakkaasti tunteisiin vetoava Tähtikirkas yö jäi pysyvästi monien katsojien mieleen. Kun Vittorio-veli kaksi vuotta sitten siirtyi taivaallisten ohjaajien joukkoon, meillä Suomessa asiasta uutisoitiin otsikolla ”Tähtikirkkaan yön ohjaaja on kuollut”. Kaarina Lehtisalo

Paolo Taviani ja Vittorio Taviani: Tähtikirkas yö (La notte di San Lorenzo, Italia, 1982). Niagara 27.1.2020 klo 18.45.

Runoilija käyskentelee elämän ja kuoleman rajavyöhykkeellä

Jos jokin teos kuluu elokuvan yleissivistykseen, niin se on Jean Cocteaun viimeinen elokuva Orfeuksen testamentti (1960). Nuoruudessaan Pariisin surrealistipiireissä liikuskellut Cocteau oli runoilija, maalari, kuvanveistäjä, teatterintekijä, näytelmäkirjailija ja elokuvaohjaaja. Hän muokkasi ranskalaisen elokuvan keskeisen camera-stylo-käsitteen omakseen: ”Kinematografian etuoikeus on antaa ihmisille mahdollisuus uneksia yhdessä samaa unta ja välittää realismin voimalla irrealismin aavekuvat. Elokuva on lyhyesti sanottuna ihailtava runouden välikappale.”

Orfeuksen testamentissa Cocteau jatkoi edellisissä elokuvissaan aloitettua Orfeuksen myytin kehittelyä. Päähenkilö on Cocteau itse, runoilija joka vaeltaa elämän ja kuoleman välillä kohdaten tekojaan ja pakkomielteitään.

Osa elokuvan legendaarisuutta on sen ranskalaisen elokuvan ja kulttuurin suurnimiä pursuava esiintyjäkunta. Mukana ovat muun muassa Picasso, Françoise Sagan, Maria Casares, Jean Marais, Brigitte Bardot, Charles Aznavour ja Jean-Pierre Léaud. Mitä tinkimättömin taide-elokuva jää kyllä mieleen. Antti Selkokari

Jean Cocteau: Orfeuksen testamentti (Le testament d’Orphée, Ranska, 1960). Niagara 9.3.2020 klo 18.45.

Keinottelua ja vehkeilyä Fassbinderin Lolassa

Lola käsittelee Adenauerin aikaisen Länsi-Saksan vaiheita vuonna 1957. Jälleenrakentamisen aika on kiihkeimmillään pikkukaupungissa, jota hallitsee menestyvä rakennusurakoitsija Schukert (Mario Adorf). Hänen vallassaan on moni virkamies, myös kaupungin uusi rakennustarkastaja von Bohm (Armin Mueller-Stahl).

Eräänä iltana kaupungin silmäätekevät huvittelevat rouva Finkin (Sonja Neudorfer) ilotalossa, jonka vetonaula on laulaja Lola (Barbara Sukowa). Kunnianhimoinen Lola tietää, miten ansaita rahaa, mutta hänen ihailijansa Shuckert ei halua auttaa lemmikkiään. Niinpä Lola kehittää ovelan suunnitelman, jolla hän saa vastikään virkaan nimitetyn von Bohmin tutkimaan Shuckertin toimia. Asiat mutkistuvat.

Lola myötäilee Josef von Sternbergin ohjaamaa Sinistä enkeliä (Der blaue Engel 1930), jossa myös kapakkalaulajatar viettelee saadakseen mammonaa. Värikkäästi kuvattu nerokas Lola keskittyy kuvaamaan satiirin keinoin juonittelun ja korruption turmelemaa pikkukaupunkielämää mutta myös Saksan ihmeellisen nopean talouskasvun aikaa. Marita Nyrhinen

Rainer Werner Fassbinder: Lola (Länsi-Saksa, 1981). Niagara 16.3.2020 klo 18.45.

Jäähyväiset roiskeille

Onko todella niin, että King Kongin (1933) jälkeen eniten elokuvafantasian ilmeeseen vaikuttanut teos on 60 vuotta myöhemmin ilmestynyt Jurassic Park? Lukuisissa elokuvissa olematonta eläväksi ja kuviteltua käytännölliseksi visioinut efektitaiteilija Phil Tippett sanoo, että Steven Spielbergin päätös tehdä dinosauruksista digitaalisia muutti lopullisesti kaiken.

Ympyrä sulkeutui, kun Peter Jackson loi elokuvan uraauurtavimman efektihirviön uudelleen tietokoneanimaation muodossa (2005). Harva ohjaaja on uppoutunut cgi:n elokuvalliseen hyödyntämiseen yhtä syvästi kuin Jackson, ja siinä mielessä kehityskaari näyttäytyykin luontevana. Jackson hyvästeli perinteiset efektit Jurassic Parkin aikoihin kauhukomedialla Aivokuollut – ja teki sen todella perusteellisesti.

Samalla taakse jäi kokonainen tyylilaji, ja sitä leimannut asennemaailma. Poliittisesti epäkorrekti efektimättö, tuo pitkäikäinen elokuvatarkastamojen painajainen kautta planeetan, kohtasi Jacksonin eepoksen myötä myös lakipisteensä valtavirtailmiönä.

Aivokuollut on äärimmäisyydessään ylittämätön karikatyyri, mutta myös rakastava tribuutti aluskasvustolle, josta visionäärien on ponnistettava kohti muita maita – tai tässä tapauksessa kontuja. Näetkö sinä siinä lakipisteen, ja taitekohdan, joka osoittaa tulevan Hollywood-ohjaajan piilevät kyvyt, vai pelkkää huonoa makua? Kannattaa suunnata KAVIn näytökseen! Aleksi Leskinen

Peter Jackson: Aivokuollut (Braindead / Dead Alive, Uusi-Seelanti, 1992). Niagara 23.3.2020 klo 18.45.

Ulkopuolisten ikuinen vetovoima

1990-luvun alussa lasten ja aikuisten kirjallisuuden välillä oli suurempi kuilu kuin nykyään. Ei ollut vielä Harry Potteria, Kultaista kompassia tai edes Twilightia. Hevoskirjoihin vähitellen kyllästyneenä löysin onneksi S. E. Hintonin (Susan Eloise, muuten) 1960–70-luvuilla kirjoittamat nuorisokuvaukset, joista tärkeimpänä tietenkin Me kolme ja jengi. Rasvisten ja snobbareiden jengikahinat vetosivat, vaikkeivät ne koskettaneet mitenkään omaa elämääni.

Francis Ford Coppola filmatisoi vuonna 1983 peräti kaksi Hintonin kirjaa: Me kolme ja jengin sekä Taistelukalan. Jälkimmäinen on onnistuneempi, mutta Outsiders – kolmen jengi myös katsomisen arvoinen. Elokuva on tyylillisesti paljon aikaansa vanhemman näköinen – kuvakielessä on lainattu paljon Tuulen viemäästä ja West Side Storysta.

Kiinnostava on myös elokuvan tähtikaarti. Elokuvan ilmestymisen aikaan sen ainoa niminäyttelijä oli Matt Dillon. Hänen kanssanäyttelijöinään elokuvassa nähdään sellaiset pikkutekijät, kuten Patrick Swayze, Tom Cruise, Diane Lane, Emilio Estevez, Rob Lowe sekä Karate Kidiä vuotta myöhemmin näytellyt Ralph Macchio. Paras on silti sittemmin tuntemattomammaksi jäänyt C. Thomas Howell Ponyboyna. Riikka Oksanen

Francis Ford Coppola: Outsiders – kolmen jengi (The Outsiders, USA, 1993). Niagara 30.3.2020 klo 18.45.

Legginsjumppaa ja industrial chiciä

Jokunen vuosi sitten pengoin Tampereen Hämeenkadun Puolenkuun pelit -kaupan käytettyjen DVD-levyjen hyllyä, kun käteeni tarttui kaksi lapsuuteni klassikkoa: Adrian Lynen legginsmusikaali Flashdance vuodelta 1983 ja Russell Mulcahyn miekkafantasia Highlander – kuolematon vuodelta 1986.

Elokuvista muodostui verraton liikunnallisen kasarielokuvataiteen double bill -kotiteatterinäytäntö. Molemmat ovat omalla tavallaan ihan ansiokkaita, mutta niissä on myös aikakaudelle ominaista charmanttia ”kökköyttä”, jota on hyvin vaikea määritellä kenellekään, joka ei sitä intuitiivisesti ymmärrä.

Jännittävin oivallus oli, että molempien elokuvien päähenkilöt asuvat hulppeissa, industrial chiciä henkivissä asunnoissa! Mistä tämä kertoo? Ainakin gentrifikaation vääjäämättömyydestä.

Vielä vuonna 1983 Jennifer Bealsin pittsburghilaisella hitsaaja-tanssija-duunari Alex Owensilla oli varaa jumppailla pitbullterrierinsä kanssa tilavassa, rouheasti konvertoidussa varastohallissa – mutta olisiko ollut enää vuonna 1986, kun Christopher Lambertin äveriään antiikkikauppiaan Connor MacLeodinkin loft-asunto New Yorkin Manhattanilta huokui täsmälleen samaa estetiikkaa? Antti Lähde

Adrian Lyne: Flashdance (USA, 1983). Niagara 20.4.2020 klo 18.45.

 

KAVI Tampere kevät 2020

27.1. Paolo Taviani & Vittorio Taviani: Tähtikirkas yö (Italia, 1982) | K16 | 108 min
3.2. Paul Verhoeven: Lihaa ja verta (USA, 1985) | K16 | 112 min
10.2. Agnés Varda: Onnen hetket (Ranska, 1965) | K12 | 80 min
17.2. Robert Rossen: Lilith (USA, 1964) | K16 | 113 min
24.2. Nathan Juran: Ensimmäiset miehet kuussa (USA, 1964) | K18 | 104 min
2.3. Bernardo Bertolucci: Hämähäkin juoni (Italia, 1970) | K16 | 100 min
9.3. Jean Cocteau: Orfeuksen testamentti (Ranska, 1960) | K12 | 80 min
16.3. Rainer Werner Fassbinder: Lola (Länsi-Saksa, 1981) | K16 | 116 min
23.3. Peter Jackson: Aivokuollut (Uusi-Seelanti, 1992) | K18 | 104 min
30.3. Francis Ford Coppola: Outsiders – kolmen jengi (USA, 1983) | K16 | 92 min
6.4. Ida Lupino: Harmia enkeleistä (USA, 1964) | K16 | 109 min
20.4. Adrian Lyne: Flashdance (USA, 1983) | K12 | 95 min

Esitykset Arthouse Cinema Niagarassa Tampereen Kehräsaaressa maanantaisin klo 18.45. Lipunmyynti alkaa esityspäivänä kello 16 Niagaran kassalla. Liput 6 euroa (vain Niagaran kassalta). Elokuvakopiot: KAVI 35 mm. Tekstitys suomeksi ja ruotsiksi.