Kaarina Lehtisalo

Jos satunnaiselta suomalaiselta kysyy, mitä hän tietää japanilaisesta elokuvasta, vastaus ei todennäköisesti ole kovin pitkä. Joillekin tulee kenties mieleen Akira Kurosawan maailmankuulut elokuvat, kuten Seitsemän samuraita. Tai Kurosawan(kin) elokuvista tuttu näyttelijä Tosiro Mifune. Joku toinen taas saattaa mainita ensimmäiseksi anime-elokuvia, vaikkapa Hayao Miyazakin elokuvat Henkien kätkemä tai Naapurini Totoro. 

Mutta yksi nimi on ylitse muiden. Nimi, jonka tunnetaan ympäri maailman. Japanilaisen elokuvan kaikkein suurin tähti – ihan kirjaimellisestikin – on jättiläismäinen hirviö nimeltä Godzilla. 

Vaikka satunnainen kadunkulkija ei olisi nähnyt elämänsä aikana yhtä ainoaa Godzilla-elokuvaa, hän melko varmasti osaa kertoa, että Godzilla on ”se jättiläishirviö, joka pistää kaupungit tuhannen päreiksi”. Tunnettuus on samaa luokkaa kuin Aku Ankalla ja Mikki Hiirellä – tai jos hirviöitä ajatellaan, niin Draculalla ja Frankensteinin hirviöllä.

Godzilla-elokuvat eivät ole millään muotoa taiteellisia mestariteoksia, mutta Godzillan hahmossa ja tuhoutuvien kaupunkien kuvastossa on jotakin sellaista, joka puhuttelee aikamme ihmisiä. Ja on puhutellut varsin pitkään; Godzilla on nimittäin elänyt keskuudessamme jo 65 vuotta, elokuvina, tv-sarjoina, peleinä, sarjakuvina, leluina. Eikä näytä siltä, että brändi olisi ihan äkkiä sammumassa, sillä ison Geen uusin tuleminen rymistelee parhaillaan elokuvateatterissa. Godzilla II: King of the Monsters saapui Suomen ensi-iltaan 29. toukokuuta.

Mutta vaikka Godzilla on nimenä hyvin tunnettu, mitä oikeastaan tiedämme siitä? Osaako kukaan kertoa edes mitä lajia se on – tai mitä se tahtoo? Tai onko näillä kysymyksillä yhtään mitään väliä, kunhan vain näemme tuhon spektaakkelia?

Jotta Godzillaa voi ymmärtää, pitää mennä sen tarinan alkulähteille.

Behind the Scenes -valokuva paljastaa Gojira-elokuvan hirviön todellisen mittakaavan.

Mistä ei voi puhua, siitä pitää… tehdä hirviöelokuva  

Ensimmäinen Godzilla-elokuva, japanilaiselta nimeltään Gojira, sai ensi-iltansa Japanissa vuonna 1954. Toho-yhtiön tuottama ja Ishiro Hondan ohjaama elokuva tehtiin aikana, jolloin japanilainen elokuvatuotanto oli nousemassa uudelleen toisen maailmansodan jälkeisestä lamaannuksesta. Mielenkiintoisena historiallisena yksityiskohtana mainittakoon, että samana vuonna tuli ensi-iltaan myös Akira Kurosawan ohjaama Seitsemän samuraita (Sichinin no samurai). Nämä kaksi elokuvaa ovat varsin erilaisia – jopa niin että on melkeinpä perverssiä mainita niitä samassa yhteydessä. Yhteistä on se, että niistä molemmista tuli tunnettuja kautta maailman.

Ensimmäisen Godzilla-elokuvan juoni voidaan puristaa muutamaan virkkeeseen. Elokuvan alussa japanilaisia kalastusaluksia uppoaa salaperäisellä tavalla. Myös japanilaisilla saarilla sattuu hämmentäviä tuhoja. Selviää, että tuhot on aiheuttanut jättimäinen hirviölisko, Gojira eli Godzilla. Tiedemiesten mukaan Tyynellämerellä tehdyt vetypommikokeet ovat herättäneet tämän uinuvan esihistoriallisen olion. Hirviö vaeltaa uusille alueille, uhkaa yhä suurempia ihmisjoukkoja ja myös pääkaupunki Tokio saa tuta Godzillan voiman.

Yksi elokuvan päähenkilöistä, yksisilmäinen tohtori Daisuke Serizawa on keksinyt happea tuhoavan superaseen, jolla Godzillan voisi tuhota. Serizawaa kuitenkin arveluttaa käyttää keksintöään, sillä asetta voitaisiin käyttää myös ihmisiä vastaan. Lopulta tiedemies päättää tappaa Godzillan keksintönsä avulla, mutta samalla hän uhraa myös oman henkensä. Serizawa vie tiedon keksinnöstään mukanaan, jotta sitä ei koskaan käytettäisi joukkotuhoaseena. 

Godzillasta on usein puhuttu ydinpommin symbolina, ja totta onkin, että tyypillisesti Godzilla-elokuvissa hirviön alkuperä liittyy tavalla tai toisella joko ydinaseisiin, ydinvoimaan tai radioaktiivisuuteen. Godzilla on itsekin radioaktiivinen ja syöksee suustaan radioaktiivista säteilyä. Myös ensimmäisen Godzilla-elokuvan tuottaja ja koko idean isä, Tomoyuki Tanaka, on myöhemmissä haastatteluissaan kertonut, että olio on atomipommin metafora. 

Toisen maailmansodan loppuvaiheessa, vuoden 1945 elokuussa, Yhdysvallat pudotti Japaniin kaksi tuhoisaa ydinpommia. Uhriluvut vaihtelevat eri lähteissä, mutta eri arvioiden mukaan Hiroshimassa pommi tappoi välittömästi 45 000–75 000 ihmistä, Nagasakissa 40 000–70 000. Pommin jälkivaikutukset olivat kuitenkin vielä tuhoisampia, sillä muutamissa viikoissa uhrien määrä kaksinkertaistui säteilysairauden tappaessa säteilylle altistuneita. Syöpätapausten lisääntyminen vaikutti uhrilukuihin pitkään, vuoteen 1950 mennessä lasketaan pommien aiheuttaneen noin 300 000 kuolemaa. Räjähdyksestä hengissä selvinneet, hibakushat, puolestaan kokivat syrjintää ja sairauksia vuosikymmeniä. Säteily vaikutti myös syntymättömiin lapsiin ja selviytyneiden jälkeläisiin, sillä lapsia syntyi epämuodostuneina. 

Nyt on ehkä syytä kysyä, miten sopivaa on, että näin kammottavia ja vakavia tapahtumia kuvataan hirviöelokuvan avulla? Tämähän vaikuttaa paitsi tökeröltä, myös aivan totaalisen järjettömältä.

Godzilla on monille ydinpommin metafora.

Mutta ehkä järki ei ole aina oikea tapa käsitellä asioita. Godzilla-elokuvista historiikin kirjoittanut toimittaja Steve Ryfle kirjoittaa kirjassaan Japan’s Favorite Mon-star (1998), että 1900-luvun loppupuoliskolla Japanissa on tehty hämmästyttävän vähän ydinpommituksiin liittyviä elokuvia. Aluksi syynä saattoi olla Yhdysvaltojen miehitys ja sensuuri, joka kesti vuoteen 1952 asti, mutta on arveltu myös, että japanilaisten syyllisyydentunto ja häpeä sodasta oli niin suuri, että ydinasetraumaa ei ole pystytty käsittelemään.

Voisikin ajatella, että Godzilla syntyi tarpeesta käsitellä tuskallista asiaa, mutta samalla tieteisfantasia tarjosi mahdollisuuden etääntyä todellisista, hirvittävistä tapahtumista. 

Pinnanalaista politiikkaa

Myöhempiin Godzilla-elokuviin verrattuna ensimmäinen elokuva on hyvin vakava tunnelmaltaan. Elokuvassa näytetään lohduttomia kuvia Godzillan tuhoamasta kaupungista ja ensiapua saavista ihmisistä. Näkymiä katsellessaan ei voi olla ajattelematta kuvia todellisesta ydintuhosta. Yhdeksän vuoden takaisiin pommituksiin viitataan elokuvassa myös sanallisesti. Yksi elokuvan henkilöistä kertoo olevansa valmis pakenemaan Godzillaa, koska ei halua enää joutua uhriksi ”Nagasakin kokemusten jälkeen”.

Elokuvan taustalla ei kuitenkaan ole ainoastaan Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset, vaan tapaus, joka sattui samana vuonna kuin elokuva tehtiin. Yhdysvallat teki maaliskuussa 1954 vetypommikokeen Bikinin atollilla Mikronesian saaristossa. Bravo-nimellä tunnettu koe oli ennakoitua huomattavasti voimakkaampi, 15 megatonnia, ja kokeen radioaktiivinen laskeuma levisi laajemmalle kuin oli arvioitu. Väkeä muilla atolleilla altistui radioaktiivisuuden vaikutuksille ja myös japanilainen kalastaja-alus jäi laskeuman alle. Laivassa olleet kalastajat sairastuivat säteilysairauteen ja yksi kalastajista kuoli. Tapahtuma aiheutti valtavaa kohua Japanissa. Niinpä ei olekaan ihme, että Godzilla-elokuvassa hirviön ensimmäisiä uhreja ovat juuri kalastajat. 

Vaikka ajankohtaisuus näkyy elokuvassa, varovaisuus suhteessa Yhdysvaltoihin ei ole kadonnut. Elokuvassa näytetään japanilaisia päättäjiä pohtimassa Godzillan poliittisia vaikutuksia: jotkut päättäjistä haluaisivat pitää salassa sen, että Godzillan heräämisen aiheuttivat (Yhdysvaltain) vetypommikokeet, koska asian julkistamisella olisi vakavia vaikutuksia ”kansainväliseen tilanteeseen”. Elokuva siis antaa ymmärtää, että pommin aiheuttamasta tuhosta ei voi suoraan syyttää Yhdysvaltoja. Godzilla siis paitsi symboloi pommia ja mahdollistaa ydinpommitrauman etäännytetyn käsittelyn fantasian avulla, se on myös eräänlainen eufemismi, kiertoilmaus poliittisesti aralle asialle. 

Tieteiselokuvissa kiinnostavinta usein onkin kaiken spektaakkelin ja toiminnan alla kulkeva yhteiskunnallinen piiloteksti, josta voi lukea miten maa makaa – tai jopa miten koko maapallo makaa. Godzillasta ei tullut turhaan kuuluisa kaikkialla maailmassa, sillä samoja pelkoja tunnettiin ja tunnetaan yhä samanaikaisesti eri puolilla maailmaa.

Jättiläishirviöt perivät maan

Vaikka Godzilla onkin jäänyt historiankirjoihin ydinpommin symbolina, se ei kuitenkaan ollut ihan ensimmäinen ydinpommin synnyttämä hirviö. Eikä todellakaan viimeinen. 

Itse asiassa Godzillan lähimmät esikuvat ovat – mistäpä muualtakaan kuin Yhdysvalloista. Vuonna 1953 ensi-iltaan tulleessa elokuvassa Syvyyksien hirviö (The Beast from 20 000 Fathoms, 1953) ydinkoe herättää eloon esihistoriallisen dinosauruksen. Erittäin ilmeistä on, että seuraavana vuonna valmistunut Toho-yhtiön Godzilla lainasi tätä ideaa. 

Samaisena vuonna 1954 nähtiin valkokankailla myös ensimmäistä kertaa radioaktiivisuuden suurentamia eläimiä. Elokuvassa Yön pedot (Them!, 1954) jättiläismäiset muurahaiset uhkaavat Los Angelesin rauhaa.

Ydinpommin herättämistä tai säteilyn suurentamista eläimistä tulikin tieteiselokuvien vakiohahmoja, ja isoja elukoita ja välillä ihmisiäkin nähtiin useissa 1950-luvun elokuvissa. Japanissa Godzilla-elokuvat synnyttivät ihan omanlaisensa hirviöelokuvien kaiju eiga -genren. Toho-yhtiö teki lukuisia muita jättiläishirviöelokuvia, ja muutkin yhtiöt tulivat apajille: Daiei-yhtiö tuotti Gamera-nimisen jättiläishirviön elokuvia 1960-luvulta lähtien.

Monet näistä elokuvista ovat kehnonpuoleisia ja niillä on joko tahatonta tai tahallista camp-arvoa. Ylikasvaneet mutaatiot tai radioaktiiviset esihistorialliset hirviöt ovatkin kieltämättä jokseenkin mieletön tapa kuvata ydinpommin tai radioaktiivisuuden vaaroja. 

Tällaiseen fantastiseen mielettömyyteen on useitakin syitä. Ensinnäkin: ydinaseet tai radioaktiivisuus eivät ole järin elokuvallista katsottavaa. Todelliset räjähdyksen tai säteilyn vaikutukset, todelliset mutaatiot olisivat olleet liian hirvittäviä. Silloin kun ”radioktiivisuutta” elokuvissa näytettiin, se oli suorastaan koristeellista, kimaltelevaa tai hohtavaa. Esimerkiksi 1950-luvun onnistuneimmassa kokomuutoselokuvassa Kutistuva mies (The Incredible Shrinking Man, 1957) veneilemässä olevan miehen päälle sataa hopeaista hippua – ydinlaskeuma, jonka seurauksena mies alkaa ihmeellisesti kutistua.

Miksi sitten juuri jättiläishirviöt? Vaikka säteily saattaa aiheuttaa mutaatioita, moinen jättiläiskasvu on epäilemättä elokuvantekijöiden keksintöä. Tämä puolestaan ei olekaan ydinpommin, vaan 1900-luvun toisen merkittävän keksinnön – television – vaikutusta. Elokuviin tarvittiin spektaakkelia, jotta elokuvateatterit pystyisivät kilpailemaan television kanssa. Jättiläisten esiinmarssille loi pohjaa King Kong -elokuvan (1933) menestynyt uusintaensi-ilta vuonna 1952.

Tältä hirviö näytti kaksi vuotta myöhemmin elokuvassa Godzilla – King of the Monsters (1956).

Tuhon spektaakkeli on aikamme kuva

Myöhemmät Godzilla-elokuvat ovat pitkälle irtautuneet alkuperäisen elokuvan vakavista sävyistä – ja merkityksistäkin. Eri elokuvissa Godzillan alkuperä on vaihdellut, aina herättäjänä ei suinkaan ole ollut ydinpommi. Myös Godzillan alun perin vihamielinen rooli on muuttunut Japanin ja koko maailman puolustajaksi. 

Godzillaan liitetty kuvamaailma on pysynyt kuitenkin hyvin samanlaisena: suuri, hallitsematon hirviö, tuhoutuneet suurkaupungit, pienet ihmiset, joiden pääasiallinen rooli on juosta huutaen pakoon. Tämä kuvasto on Godzilla-elokuvissa mieleenpainuvinta. 

Tieteiselokuvan sanotaan syntyneen 1950-luvulla. Tämä ei ihan pidä paikkaansa, mutta lajityyppi todellakin mullistui toisen maailmansodan jälkeen. Kun vanhemmissa tieteiskauhuelokuvissa pieleen mennyt eksperimentti aiheutti jokseenkin ”kohtuullista” tuhoa, 1950-luvulla siirryttiin aivan toisen luokan mittasuhteisiin: tuho saattoi kohdata kokonaisia kaupunkeja, laajemminkin, jopa koko maapalloa. 

Kyse ei ole vain ydintuhosta, vaan mistä tahansa ihmisen toiminnasta, jota ihminen ei pysty enää hallitsemaan. Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa ihmisen keksinnöillä ja toimilla voi olla globaaleja vaikutuksia. Toimistamme voi seurata tuhoisa rangaistus. Kamppailut näiden asioiden kanssa voivat ovat meitä suurempia. Hirviömäisen suuria. 

Godzilla II: King of the Monsters. Ensi-ilta Suomessa 29.5.2019