Oscar-gaala 2020: Näin palkinnot jaetaan, jos maailmassa on hiukankaan oikeutta

1631px Dolby Theatre Los Angeles 2019

Kulttuuritoimituksen filmihullut kertovat, mitkä Oscar-ehdokkaista maanantain aamuyön gaalassa tulisi palkita – ja mitä missään tapauksessa ei. Joker? Tietenkään siitä ei päästä yksimielisyyteen.

Kulttuuritoimitus

Oscar-palkinnot jaetaan 92. kerran sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Gaalaa voi seurata suorana lähetyksenä Yle Teemalta ja Yle Areenasta maanantaina 10.2.2020 kello 01.30 alkaen.

Kulttuuritoimituksen Eija Niskanen, Aino Louhi, Riikka Oksanen, Petri Hänninen, Valtteri Mörttinen ja Kaarina Lehtisalo päättivät jo etukäteen, miten gaalassa olisi syytä käydä.

Olkoon niin, että parhaan miespääosan Oscarin voittaa…

Joaquin Phoenix

The Joker on elokuvana melkoisen hyvä käsi. Ei selvä voittajakäsi, mutta yhden kortin ansiosta sen mahdollisuudet ovat paremmat kuin muilla. Ja se kortti on tietysti Jokeri itse, Joaquin Phoenix.

Arthur Fleckin metamorfoosi surullisesta, katkeroituvasta klovnista itsevarmuutta, kostonhimoa ja vaarallista iloa pulppuavaksi Jokeriksi on sanalla sanoen mahtava. Phoenixin taidonnäyte kimmeltää silmissä, kareilee huulilla, purkaantuu välillä kiusalliseksi nauruksi –ja räjähtää lopulta niin, että kauhua ei voi olla katsomatta hieman ihaillen. Kun Jokeri tanssii portailla vapautuneen tanssinsa kyseenalaisen kappaleen tahtiin, tekee mieli yhtyä liikkeeseen. Aino Louhi

Näyttelijä Antonio Banderas uima-altaassa elokuvassa Kärsimys ja kunnia.

Antonio Banderas esittää häikäisevän hyvin Pedro Almodóvarin oloista vanhenevaa elokuvaohjaajaa elokuvassa Kärsimys ja kunnia. Kuva: Manolo Pavón

…tai Antonio Banderas

Miespääosan pysti menee lähes varmasti Joaquin Phoenixille Jokerista. Puuttumatta enempää Phoenixin kuin palkintoraadeille suunnattuun esitykseen, minuun vetosi enemmän Antonio Banderasin vähäeleisyys Pedro Almodóvarin Kärsimyksessä ja kunniassa.

Banderasin työ Kärsimyksessä ja kunniassa muistuttaa, ettei valkokankaalla aina tarvita teatraalisuutta, kun lähikuvassa on mahdollista näyttää ajatusten ja tunteiden kirjo, mikäli näyttelijä osaa asiansa. Banderas ei imitoi hahmonsa esikuvaa, Almodóvaria itseään, vaan tulkitsee ja kertoo tarinaa. Riikka Oksanen

Parhaan naissivuosan Oscarin voisi saada…

Laura Dern

Noah Baumbachin Marriage Story on hieno, elämänmakuinen laatuelokuva, joka paikoitellen tapailee omiakin kipupisteitä. Se, mikä nyrjäyttää elokuvan samastuttavuuden raiteelta, on Laura Dernin kaamea, överiksi vedetty (mutta ilmeisesti todelliseen ihmiseen perustuva) asianajaja Nora Fanshaw.

Fanshaw kääntää rakastavat ja sopuisat ihmiset, Adam Driverin ja Scarlett Johanssonin esittämän eroavan parin, toisiaan vastaan ja saa oikeastaan koko elokuvan tapahtumaan. Limaisen sydämellistä asianajajaa on ihana vihata. Dernin esitys hipoo koko ajan epäuskottavuuden rimaa, mutta ylittää sen lopulta kevyesti ja taidolla.

Dernin toinen merkittävä sivuosa tänä vuonna, Pikku Naisten rakastettava äiti-March, on roolina mahdollisimman kaukana Fanshaw’sta, eikä arvatenkaan yhtä Oscarin arvoinen tapaus. Aino Louhi

Laura Dernin (vas.) asianajaja kylvää epäsopua Scarlett Johanssonin ja Adam Driverin esittämän eroavan pariskunnan välille. Kuva: Scanbox

…vai ehkei sittenkään?

Laura Dernin roolityö asianajajaa Nora Fanshaw’na on täysin epäsynkassa elokuvan muun näyttelijätyön kanssa. Avioeron ja lapsen huoltajuusasioiden kanssa kipuilevia puolisoita hienosti näyttelevät Scarlett Johansson ja Adam Driver ovat kuin kotoisin eri elokuvasta – hieman paremmasta sellaisesta.

Jostakin syystä Laura Dern on saanut tästä roolistaan sivuosaehdokkuuden ja voittanut jo Golden Globe -palkinnonkin. Täytyy myöntää, että hänelle kirjoitetut repliikit ovat aika hauskoja ja roolihahmokin ”herkullinen”. Mutta onko se joku syy näytellä räikeästi yli?

Sapiskaa pitää antaa myös ohjaaja Noah Baumbachille, joka on antanut tämän tapahtua. Nyt Nora Fanshaw’n hahmo syö koko elokuvaa ja jyrää muut vivahteet olemattomiin. Kaarina Lehtisalo

Noh, kunhan parhaan naispääosan Oscaria ei voita…

Renée Zellweger

Renée Zellweger on Judy Garlandi. Kuva: Finnkino Oy

Naispääosa-kategoriasta ei ole Suomessa ollut mahdollista nähdä kaikkia ehdolla olevia suorituksia valkokankaalla, joten varsinaista suosikkia on vaikea nimetä. Palkinto mennee Renée Zellwegerille Judy Garlandin roolista, mistä olen jo etukäteen pahoillani.

Näin Zellwegerin tulkinnassa ainoastaan imitaatiota, taidokasta maskeerausta ja puvustusta. Vaikka hän suoriutuu taiten lauluosioista, Garlandin henkilökohtaisen elämän tulkinta jättää toivomisen varaa. Jos jotain hyvää on sanottava Zellwegerin roolistaan saamista lukuisista palkinnoista, niin ainakin se inspiroi sympaattisen ja yllättävän Bridget Jones -siteerauksen Hugh Grantilta BAFTA-gaalassa. Riikka Oksanen

Parhaan miessivuosan Oscaria ei saa missään olosuhteissa voittaa…

Al Pacino

Tämän vuoden miessivuosakategoria ei herätä kovin suuria tuntemuksia voittajan suhteen, mutta hämmästelen kyllä Al Pacinon ehdokkuutta. The Irishman on saanut peräti kaksi sivuosanäyttelijää ehdolle, mikä sekin on jo liikaa, mutta että Pacino? Se sama Pacino, jota olen kuullut tituleerattavan maailman parhaaksi huonoksi näyttelijäksi? Pacino, joka huutaa ja levittelee käsiään jokaisen roolin läpi, silloin kun ei yritä näyttää uhkaavalta silmiään pullistellen.

Oliko 2019 jotenkin erityisen huono vuosi miessivuosien kannalta, vai mistä on kyse?

Ylipäätään kategoria on tylsästi täynnä melkoisia veteraaninäyttelijöitä, eikä näkemistäni suorituksista mikään ollut edes erityisen mieleenpainuva. Vanhasta muistista antaisin palkinnon ehkä Leonardo DiCapriolle, mutta oikeastaan tämä on aika yhdentekevää. Kunhan nyt ei Pacino. Riikka Oksanen

Oscarin kuvauksesta ansaitsee…

Roger Deakins

Kokenut kuvaaja Roger Deakins (s. 1949) on tehnyt Taistelulähetit – 1917 -elokuvassa uskomattoman työn. Ensimmäisen maailmansodan länsirintamalle sijoittuva elokuva näyttää yhdellä otolla kuvatulta, ja tämä tekninen ratkaisu imaisee katsojan mukaan lähettien vaaralliselle matkalle.

Elokuvan kuvausten suunnittelu ja toteutus on ollut poikkeuksellisen vaativaa. Elokuvassa liikutaan hyvin paljon, näyttelijöitä ja avustajia on ollut satoja. Kaikki on täytynyt ajoittaa sekunnintarkasti. Vaativimmat kuvaukset sijoittuivat öiseen, palavaan kylään: jo pelkästään valoammusten valojen oikeaa liikettä on suunniteltu huolellisesti pienoismallien avulla.

Värisävyiltään vanhoja dokumentteja jäljittelevässä elokuvassa kuvakerronta kulkee vaivatta ja hienovaraisesti läpi elokuvan. Leikkaukset on vältetty taitavilla kuvakoon muutoksilla ja kameraliikkeillä.

Vaikka seikkailullinen elokuva ei ideatasolla syvällisesti sotaa käsittelekään, Taistelulähetit – 1917 tulee jäämään elokuvan historiaan kuvaaja Roger Deakinsin onnistuneen työn ansiosta. Kaarina Lehtisalo

Kuvaaja Roger Deakins (etualalla) sai ensimmäisen Oscar-palkintonsa elokuvasta Blade Runner 2049. Kuva: Universal Pictures and Storyteller Distribution Co

…tai Lawrence Sher

Kuvaaja Lawrence Sher on käyttänyt aikaa ja nähnyt vaivaa Joker-elokuvan kuvakulmien miettimiseen. Hän on tutkinut elokuvia ja sarjakuvia, rakentanut mainioita jäljitelmiä klassikoista ja saanut eri taiteenlajit keskustelemaan keskenään. Erityisesti ihastuttivat Frank Millerin Batman: Yön ritari -sarjakuvasta napatut kuvakulmat Murray Franklin Show -kohtauksissa. Kuvankäyttö on mukavan luovaa, mutta ei häiritsevän tekotaiteellista. Petri Hänninen

Oscarit leikkauksesta ja ääniteknisistä ansioista saakoon…

Joker

Joker on yksityiskohtia myöten hyvin pitkälle ohjaaja-käsikirjoittaja Todd Phillipsin luomus, mutta koko tekijätiimi on antanut parastaan. Yksi heistä on leikkaaja Jeff Groth, jonka rytmitajulla ja ymmärryksellä elokuvaan on luotu jo ikonisiksi muodostuneita kohtauksia.

Sekä kuvastoa että äänimaailmaa suunniteltaessa elokuvan tekijöiden ohjenuorana oli henkilöhahmon kehitys, Arthur Fleckin muuttuminen mielipuoliseksi Jokeriksi. Tämä näkemys ilmenee myös yksittäisissä kohtauksissa: niissä liikutaan ”reaalimaailman” ja Jokerin kasvavan hulluuden välillä.

Kuuluisassa porraskohtauksessa näemme Jokerin tanssivan itsevarmana. Pian Gary Glitterin musiikin tilalle nousee synkempiä sävyjä, kuva ja liikkeet hidastuvat. Klaffivirheitä ei pelätä, Jokeri saa puhkua röökisauhujaan. Portaiden yläpäässä kaksi poliisia vilkaisee toisiaan, ja näemme klovnihahmon heidän näkökulmastaan. Tiedämme totuuden: Arthur Fleckiä ei enää ole, on vain mielipuolinen Jokeri.

Leikkaaja Jeff Groth, äänitehostesuunnittelija Alan Robert Murray ja aivan ällistyttävän rikkaan 1970-luvun retroäänimaailman keränneet Tom Ozanich, Dean Zupancic ja Tod Maitland ovat Oscar-palkintonsa ansainneet. Kaarina Lehtisalo

Akatemiaa suositellaan sivuuttamaan…

The Irishman

Rakastan Martin Scorsesea. Tai oikeammin: palvon maata hänen jalkojensa alla. Silti toivon, että Martin Scorsesen ohjaama The Irishman ei voita yhtäkään Oscaria.

Uskon, että The Irishmanin ehdokkuudet ovat Scorsesen aiempien elokuvien ansiota. Mikään muu ei voi selittää sitä, että Oscar-ehdokkaaksi on nostettu elokuva, joka on tylsä ja sekava, ja jonka kohtauksista puuttuu jännite. Ylipitkä elokuva paranee loppua kohden, mutta kokonaisuus on korkeintaan keskinkertaista televisiotasoa.

Ehdokkuuksilla on ehkä haluttu kunnioittaa 77-vuotiaan vuotiaan mestariohjaajan uraa. Tähän mennessä Scorsese on saanut vain yhden Oscarin ohjauksesta, elokuvasta The Departed – joka sekään ei kuulu Scorsesen parhaimpiin.

Scorsesen kummallinen Oscar-historia osoittaa ainakin sen, että useinkaan pystit eivät mene oikeaan osoitteeseen. Aikamme paras ohjaaja ei saanut palkintoja parhaista elokuvistaan, mutta eipä niitä pitäisi hänelle niistä heikoimmistakaan antaa. Kaarina Lehtisalo

Joe Pesci (vas.) on Russell Bufalino ja Robert De Niro on Frank Sheeran The Irishman -elokuvassa. Kuva: Scanbox

…ja Once Upon a Time in Hollywood

Once Upon a Time in Hollywood on ylihehkutettu, ja täysin keskinkertainen elokuva jopa Quentin Tarantinon elokuvien mittapuulla. Sijoittaisin sen jonnekin Kill Bill -elokuvien ja Django Unchainedin välimaastoon, ei se mikään ihmetapaus ole.

Elokuvassa ei ole juonta, vain hatara ja katkeileva, Sharon Taten kohtaloa näennäisesti seuraileva punainen lanka. Elokuva on reilusti ylipitkä, eikä tarinan sivupoluille ole perusteluja. Se on enemmänkin kooste tai monologi irrallisia pikku tarinoita, joissa tiputellaan hippiajan Hollywoodin tärkeimpiä nimiä ikään kuin he olisivat ohjaajan parhaita kavereita.

Elokuvassa sieppaa erityisesti se, että nimekkäät ohjaajat saavat luvan tehdä kolmen tunnin elokuvia, ja he käyttävät saamansa ajan siihen, että Brad Pitt ajaa autoa.

Once Upon a Time in Hollywood on ihan hyvä 1960-luvun ajankuva, mutta ei mitenkään erityisen merkittävä elokuva. Petri Hänninen

Mutta onko Joker sitten parhaan elokuvan palkinnon arvoinen?

Kyllä…

Todd Phillipsin ohjaama ja Scott Silverin kanssa käsikirjoittama Joker on voimakas elokuva, joka jättää katsojan mieleen pysyviä muistijälkiä. Elokuva ei ole sarjakuvafilmatisointi, vaan johdonmukaisesti rakennettu kertomus ihmisestä, joka kaltoin kohdeltuna menettää järkensä ja rakentaa itsensä uudelleen mielipuolisena murhaajana. On ollut nerokas ratkaisu sijoittaa tarina Batmanin taustalle ja näyttää Gotham City romahduksen partaalla.

Elokuva ammentaa monesta lähteestä, Batman-sarjakuvista, Martin Scorsesen elokuvista, ja jopa kauempaa, Joker-hahmoa innoittaneesta Victor Hugon Nauruihmisestä. Silti Joker on itsenäinen, näkemyksellinen teos. Se on myös suorasukaisen poliittinen liittäessään Jokerin tarinan suoraan yhteiskunnan palvelujen romahtamiseen.

Todd Phillips näyttää, mitä Arthur Fleckille tapahtuu, mutta hän ei anna meidän lumoutua Jokerin puolelle. Elokuvan kliimaksikohtaus televisiostudiossa on ahdistava antikliimaksi, aivan erilainen kuin mihin meidät katsojat on koulutettu.

Negatiiviseen suuntaan kulkevia kehityskertomuksia ei kovinkaan usein palkita Oscar-palkinnoilla. Joten parhaan elokuvan, ohjauksen tai käsikirjoituksen Oscareita tuskin on odotettavissa elokuvalle, joka on vaikuttavampi kuin mikään muu pitkään aikaan. Kaarina Lehtisalo

…vai ei?

Parhaan elokuvan palkinnon ei pitäisi ainakaan mennä Jokerille. Joker näyttää katsojalle niitä ihan samoja asioita, joita tuhat muuta elokuvaa on näyttänyt ennenkin. Sitä pidetään poikkeuksellisen rohkeana, vaikka joka ikinen kohtaus on valeltu ällöllä Hollywood-siirapilla – viulun vingutukset, oppikirjamaisen turvallinen ohjaus, mukanokkelat intertekstuaaliset viittaukset – joka tekee kokemuksesta riittävän pehmeän, ettei kukaan vahingossakaan järkyttyisi vaan voisi mäyssätä popparinsa tyytyväisenä päivittäen samalla Instagramia.

Se, että päähenkilö on köyhä, saa kadulla turpaansa ja on huono pokaamaan naisia, ei ole mikään kovin uusi konsepti elokuvan pohjana, mutta jostakin syystä yleisö on päättänyt tämän elokuvan kohdalla teeskennellä, että näin olisi. Eikä sellaisten ominaisuuksien yhdistäminen Jokerin hahmoonkaan ole millään tavalla uutta, vaan konseptia on jossakin muodossa ennestään hyödyntänyt vaikka kuinka moni sarjakuvataiteilija. Valtteri Mörttinen

Sovitaan siis, että parhaan elokuvan Oscarin ansaitsee…

Parasite

Parasiten pääosan hoitava Song Kang-ho on ohjaaja Bong Joon-hon luottonäyttelijä. Kuva: Future Film

Parhaan elokuvan, parhaan ulkomaisen elokuvan ja ohjauksen palkinnon pitäisi mennä Parasitelle. Miksi kaikki kolme palkintoa? Koska ei ole mitään järkeä, että paras ohjaus ja paras elokuva ovat kaksi eri palkintoa. Ne ovat keskenään sama asia

Oscar-gaalassa pielessä ei ole ainoastaan se, että paras elokuva ja ohjaus ovat kaksi eri palkintoa, vaan myös se, että elokuvapalkinto annetaan tuottajalle.

Siitä tekee entistä järjettömämpää se, että parhaan vieraskielisen elokuvan palkinto annetaan kuitenkin ohjaajalle.

Tämä on kaikin puolin järjenvastainen gaala. Valtteri Mörttinen

* *

Bong Joon-hon Parasiten pitäisi voittaa sekä paras elokuva että paras vieraskielinen elokuva. Elokuvassa on koossa kaikki ne aiheet ja teemat, jotka ovat yhteenlaskettuina muissa: underdogien vimmainen taistelu, viittaukset elokuvateollisuuteen ja niin poispäin. Ja totta kai kaikki ne lajityypitkin mustasta komediasta vakavaan draamaan, joten mikäpä olisi parempi elokuva palkittavaksi!

Parhaan näyttelijän palkitseminen olisi hankalampaa, koska koko Parasiten näyttelijäkaarti näyttelee ensemblenä upeasti yhteen, mutta kyllähän Parasitessa kommentoidaan näyttelemistä, kun koko Kimin perhe ujuttautuu paremmin pärjäävien piireihin ollen olevinaan jotain muuta kuin on. Eikä köyhyys haise valkokankaalta katsomoon asti.

Parasiten palkitseminen ratkaisisi myös kertaheitolla Oscarien diversity-ongelman. Epäilen tosin, että parhaaksi elokuvaksi valitaan ohjaaja Sam Mendesin isoisän tarinoihin perustuva 1917 – taistelulähetit, koska se on juuri sellainen iso ja historiallinen elokuva, joita Hollywood rakastaa, tai sitten Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood, koska Oscareissa pärjäävät yleensä elokuvat, jotka kommentoivat Hollywoodia. Eija Niskanen

Oscar-gaala Yle Teemalla ja Yle Areenassa maanantaina 10.2.2020 kello 01.30.

Pin It on Pinterest

Share This