Muutamia sanoja 40-vuotiaasta Arvottomat-elokuvasta, Tampereesta ja Suomesta, jota ei enää ole

Antti Selkokari

Lokakuun puolivälissä tuli kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun Mika ja Aki Kaurismäen elokuva Arvottomat sai ensi-iltansa.

Se Suomi, johon Mika Kaurismäen ohjaama Arvottomat saapui, oli aivan toista maata kuin tämä nykyinen. Kaurismäen veljeksistä Saksassa müncheniläisessä elokuvakoulussa opiskelleesta Mikasta 1980-luvun alun Suomi näytti hyvin ahdasmieliseltä, sillä hänen mukaansa kutakuinkin kaikki oli täällä kiellettyä. Mikan haastatteluissaan lausuman mukaan 1980-luvun alusta Suomi on kyllä muuttunut – ja positiiviseen suuntaan. Itsekin tuona aikana eläneenä tunnistan tapahtuneen muutoksen merkittävyyden. Siksi harmittaa, ettei Arvottomia nykyään näe missään.

Arvottomiin dialogia kirjoittaneella Aki-veljellä on julkisten ulostulojensa mukaan ollut varsin ristiriitaiset tunteet synnyinmaataan kohtaan. Yhtenä hetkenä hän ylistää äidinkieltään, toisena taas kiroaa täällä tehtyjä päätöksiä, koskivat ne taloutta, luontoa tai yhteiskuntaa laajemminkin.

Arvottomissa on niin, että jos jonkun presidentin kuva seinällä roikkuu, se on Kekkosen, eikä suinkaan tuolloin virassa olleen Mauno Koiviston. Julkisten esiintymistensä perusteella Kaurismäen veljeksistä Aki on ollut se, joka on voimallisimmin kaipaillut Kekkosen aikaiseen – tai pikemmin vielä kauemmas, jopa Paasikiven aikaiseen Suomeen.

* *

Ennen Arvottomia kotimaiset elokuvat olivat suurelta osin menneiden sukupolvien makuun tehtyjä maalaisdraamoja, filmatisoitua Väinö Linnaa ja muita kirjallisuusfilmatisointeja, seassaan muutamia yhteiskunnallisuuden esilläpidon voimalla kulkevia draamoja ja Spede-leffoja. Risto Jarvan Paasilinna-filmatisointi Jäniksen vuosi (1977) oli Arvottomia edeltävän ajan harvinainen poikkeus suomalaisessa elokuvassa. Se oli komedia, josta pitivät sekä kriitikot että yleisö.

Kaurismäen veljesten tapa tehdä elokuvaa oli silloisessa Suomessa niin uutta, että niin yleisöllä kuin arvostelijoilla vei jonkin aikaa tottua siihen. Kaurismäki-elokuvissa murtauduttiin vapaaksi realistisen kertomaperinteen taakasta.

Kuva: Villealfa Filmproductions / Mikko Mattila

* *

Oman tottumisensa otti myös kirjakielisyydessään kankealta kuulostanut vuoropuhelu. Arvottomien omistautuneimmat fanit siteeraavat ulkomuistista pitkiä pätkiä elokuvaa sopivissa ja sopimattomissakin yhteyksissä. Mahtipontisilta kuulostaneet korrektisti muotoillut repliikit vain korostivat Arvottomien eroa niitä edeltäneeseen 1960-lukulaisten elokuvantekijöiden nuorisohenkisen realismin nimissä esitettyyn huolettomuuteen.

Repliikit, joissa puhuttiin ylevän kuuloisesti, olivat samanaikaisesti sekä ironisia että kuolemanvakavia.

”Vaikka ei rakkaus kuole. Se vain jättää meidät. Me siinä kuolemme.”

* *

Kaurismäet saivat mainetta katoavan Suomen taltioijina. Arvottomiin tallentui paljon näkymiä paikoista ja varmasti myös ihmisistä, joita ei enää ole. Tampereen kauppahallin alakerran legendaarinen ravintola, jossa myytiin edullisilla hinnoilla hernesoppaa ja muitakin keittoja, sai maineen pieneläjien ja toisinaan myös yhteiskunnan hämärillä laitamilla oleilevien hahmojen paikkana. Siellä Arvottomiin kuvattiin kohtaus, jossa käydään seuraavanlainen keskustelu:

”Haluatko kuulla vitsin?”

”Se kertoo kunnallispolitiikasta.”

”Noh, anna tulla.”

”Punainen Tampere.”

”Ei se ollut hauska.”

”Ei, ei lainkaan.”

Kuva: Villealfa Filmproductions / Mikko Mattila

* *

Arvottomissakin vilahdelleet joutomaat ovat nyttemmin peittyneet kauppakeskuksiin, tiivistysrakentamiseen ja moottoriteihin.

Yksi hienoimpia elokuvien Tampere-kuvia koskaan on se, jossa Matti Pellonpään esittämä Manne saapuu Volgallaan öiselle Tampereelle Helsingin-moottoritietä pitkin. Kuva-alaan aukeaa näkymä horisontissa häämöttävästä kaupungista, joka näyttää käsittämättömän isolta. Samaa kuvaa ei enää voitaisi tehdä, koska Tampereen profiili on nykyään erilainen, ja koska tienvierustat Lakalaivasta Koivistonkylään on rakennettu niin täyteen, että näkymä tieltä peittyy rakennusmassoilla, eritasoliittymillä ja valoilla.

Sittemmin Arvottomissa nähtyjen nukkavierujen baarien tilalle on tullut aivan muuta, joitain ajan sivuuttamia rakennuksia on voitu lanata maan tasalle. Juuri sellaiselta kohtalolta Kaurismäet kykenivät pelastamaan Kuopion kaupunginhotellin, jonka ravintolasalissa kuvattiin Rauli Badding Somerjoen 1980-luvulla käynnistynyttä comeback-suosiota voimistanut keikka.

* *

Tiettävästi Aki Kaurismäki oli aikanaan todennut Helsingin Sanomien Helena Yläselle: ”Sen jälkeen kun Suomi on pelkkää Sokosta, ei ole enää mitään kuvaamista.”

Joitain vuosia sitten rinnastin eräässä toisessa, aivan muualle kirjoitetussa jutussa nostalgisen elokuvataiteilijan Aki Kaurismäen turkkilaiseen kirjailijaan, Orhan Pamukiin. Aki Kaurismäki näkee Suomen, omien unelmiensa ja muistojensa kadonneen Suomen aivan kuin Orhan Pamuk näkee Istanbulin kirjassaan Istanbul: muistot ja kaupunki. Jokaisen raunion takana on kokonainen historia mennyttä elämää.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua