Mitä Berlinale 2025 tarjosi? Kultainen karhu Norjaan, Marion Cotillard lumikuningattarena

La Tour de Glace (Marion Cotillard). Kuva: 3B Davis Sutor Kolonko Arte BR

Berliinin elokuvajuhlien toinen odotettu kilpailun ulkopuolinen gaalaelokuva Bong Joon-hon aiemmin käsitellyn Mickey 17:n lisäksi oli Tom Tykwerin The Light (Das Licht). Vuonna 1998 Run Lola Run -trillerillä debytoinut Tykwer on tehnyt sittemmin muun muassa elokuvasovituksen David Mitchellin Pilvikartasto-romaanista (2012), mutta tunnetaan nykyisin etenkin Babylon Berlin -televisiosarjastaan. The Light on Tykwerin paluu elokuvan pariin liki kymmenen vuoden tauon jälkeen.

The Light alkaa zoomauksella Berliinin kattomaiseman yli ikkunaan, jossa vilkkuu valo. Parantavan, hypnotisoivan lampun kanssa puuhastelee syyrialainen pakolaisnainen.

Sitten siirrytään keskiluokkaiseen saksalaisperheeseen, jonka jäsenistä kukaan ei tiedä mitä muut tekevät, he kun tuntuvat jakavan asuntonsa kuin kämppikset. Kun kotiapulainen kuolla kupsahtaa keittiön lattialle, perhe huomaa, etteivät he tiedä itäeurooppalaisesta naisesta mitään. Perhe on tyypillisen edistyksellinen: isä (Babylon Berlinissä Nyssen teollisuussuvun poikaa näyttelevä Lars Eidinger) väsää viherpesukampanjoita suuryrityksille, äiti yrittää rakentaa yhteisöteatteria Afrikkaan. Kun kotiapulaisen paikka on nyt auki, sen täyttää syyrialaisnainen, joka onnistuu käyttämään perhettä oman pakolaistraumansa työstämiseen ja samalla yhdistämään saksalaisperheen.

Lars Edinger ja Tala Al Deen elokuvassa The Light. Kuva: Frederc Batier X Verleigh AB

The Light muistuttaa yhteiskunta- ja luokkakritiikkistä, jota Ruben Östlund harrastaa elokuvissaan. Koko ajan sateen paiskoma Berliini tuntuu hukkuvan maailman tunkiessa sinne, ja lopussa perheen äiti vie sateen mukanaan Afrikkaankin.

Elokuva jakoi Berliinissä mielipiteitä: mieleen jää sen visuaalinen voimakkuus ja välillä musikaaliksikin äityvä kuvaus (etenkin perheen äidin sivusuhteesta saaman puoliksi afrikkalaisen pojan revittelemä Queenin Bohemian Rhapsody). Myös lopun kohtaus, jossa strotoskooppivalon kautta päädytään saksalaisperheen ja syyrialaisperheen kohtaamiseen, on vahva. Silti loppuratkaisu on ehkä turhan helppo.

Kilpasarjan pääpalkinnon, Kultaisen Karhun, voitti norjalaisen Dag Johan Haugerudin ohjaama Dreams, joka on queer-teemainen ihmissuhdedraama ja kolmas osa ohjaajan Love/Sex/Dreams-sarjaa. Norjalainen elokuva onkin kovassa nousussa, mikä näkyi myös festivaalin aikana Norjan elokuvateollisuuden järjestämissä bileissä.

Dreams. Kuva: Motlys

* *

Ranskalaiselokuva Ari (ohj. Léonor Serraille) oli kilpailusarjan elokuvaksi hyvin pienimuotoinen, ja tässä onkin yksi Berlinalen ongelma: Cannesin ja Venetsian lomassa ei kenties riitä tarpeeksi ”isoja” elokuvia pääkilpailusarjaan. Ari on kuitenkin sympaattinen pieni elokuva nuoresta ala-asteen opettajamiehestä, joka käy läpi mielenterveyskriisin, on jonkun aikaa poissa koulusta, setvii välejään isäänsä ja onnistuu rämpimään henkisen valon puolelle. Andranic Manet oli pääroolissa osuva ja teki varsin hienon pienimuotoisen roolin. Parhaan näyttelijän palkinnon vei kuitenkin Rose Byrne elokuvasta If I Had Legs I Would Kick You.

Parhaasta sivuosaroolista palkittiin Andrew Scott, muun muassa Uudesta Sherlockista, Netflixin Ripley-sarjasta ja All of Us Strangersistä tuttu irlantilaisnäyttelijä. Hänet palkittiin roolistaan Richard Linklaterin uutuuselokuvassa Blue Moon, joka kertoo musikaalien sanoittajasta Lorenz Hartista (Ethan Hawke), jonka tunnetuin sävellys on juuri Blue Moon.

Scott näyttelee Hartin entistä yhteistyökumppania Richard Rodgersia, joka juhlii uuden musikaalinsa Oklahoman onnistunutta ensi-iltaa. Elokuva on puhelias, intiimi, yhden yön ja tilan (teatterin läheinen baari) elokuva, joka toimisi teatterinäytelmänäkin.

Andrew Scott lehdistötilaisuudessa. Kuva: Eija Niskanen

* *

Kontinental ’25 toi parhaan käsikirjoituksen palkinnon romanialaiselle käsikirjoittaja-ohjaajalle Radu Judelle. Jude sai Kultaisen Karhun aiemmalla elokuvallaan Loony Porn or Bad Luck Banging vuonna 2021.

Parhaan ohjaajan palkinto meni Kiinaan Huo Mengille, jonka elokuva Sheng xi zhi di (Living the Land) kuvaa kymmenvuotiasta poikaa 1990-luvun syrjäkylässä, jossa traditio ja sosioekonominen muutos lyövät kättä. Elokuva oli juuri sellaista hienosti kuvattua hitaahkoa pitkän otoksen elokuvaa, jota Kiinassa osataan tehdä.

Tuomariston kakkospalkinnon eli Hopeisen Karhun sai argentiinalaisen Iván Fundin ohjaama El mensaje (The Message). Elokuvassa pieni tyttö kiertelee isoäitinsä ja tämän miesystävän kanssa pakettiautolla ympäri maita ja aroja. Elanto tulee siitä, että tyttö väitetysti pystyy kommunikoimaan eläinten kanssa. Huolestuneet omistajat kärräävätkin tytön luoksen erilaista eläintä kilpikonnasta hevoseen.

El Mensaje (The Message). Kuva: Insomnia Films

Myös humoristisesti sävytetty itävaltalaiselokuva Was Marielle weiß (What Marielle Knows) käsittelee lapsen kyvyistä aistia aikuisia enemmän. Frédéric Hambalekin elokuvassa perheen varhaisteini tytär Marielle riitaantuu luokkatoverinsa kanssa, joka läimäyttää tätä poskelle. Sen seurauksena tyttö saa kyvyn kuulla vanhempiensa keskustelut silloinkin, kun he ovat kaukana. Seuraa aviokriisi, kun tyttö alkaa paljastella äitinsä flirttailua työkaverin kanssa ja isän kyvyttömyyttä pitää puoliaan työpaikkansa pompottelijoita vastaan.

* *

Taiteellisesta toteutuksesta palkittiin ranskalaisen Lucile Hadžihalilovićin tiimi elokuvasta La Tour de Glace (Ice Tower), joka on kekseliäs tulkinta H. C. Andersenin Lumikuningattaresta. 1970-luvun alppikylässä monilapsisessa perheessä asuva 16-vuotias Jeanne karkaa kotoaan ja liftaa lähikaupunkiin. Majapaikan puutteessa hän pujahtaa sisälle isoon rakennukseen, josta herää seuraavana aamuna lumen sataessa hänen päälleen. Seinänraosta tirkistäessään hänen edessään seisoo Lumikuningatar.

Jeanne on vahingossa päätynyt filmistudioon, jossa kuvataan Lumikuningatar-elokuvaa pääroolissaan oikukas diiva Cristina (Marion Cotillard). Jeanne valehtelee olevansa statisti ja päätyy omituisen manipulatiiviseen mutta myös aikuisuuteen vievään suhteeseen Cristinan kanssa. Elokuva on visuaalisesti hieno ja täynnä tulkinnallista symboliikkaa, vähän niin kuin vanhat sadut ovat. Ohjaaja itse, jonka elokuvat Innocencesta lähtien ovat käsitelleet tyttöyttä ja aikuiseksi kasvamista usein hyvinkin kipeästi, kertoi lehdistötilaisuudessa olleensa aina kiinnostunut Andersenin saduista, jotka näkee hyvin synkkinä kasvutarinoina.

Lapsille ja nuorille suunnattujen elokuvien Generation-sarjasta näin japanilaisen Satoko Yokohaman ohjauksen Seaside Serendipity. Se kuuluu viime aikoina yleistyneeseen lajityyppiin japanilaiselokuvia, joissa kuvataan pieniä outouksia suljetussa maailmassa elävien, hieman omalaatuisten ihmisten jokapäiväisessä elämässä; mitään suurta ei välttämättä tapahdu, mutta kaikki sujuu niin hyväntahtoisen leppoisasti, ettei katsoja voi olla viihtymättä. Nyt ollaan merenrantakylässä, jonka kaikki asukit koululaisia myöten osallistuvat taideprojektiin ja väsäävät mitä omalaatuisimpia teoksia. Samalla selvitellään pikku sattumuksia, kuten kylään rantautuvaa huijari-käärmeöljykauppiasta.

* *

Festivaalilla annettiin elämäntyöpalkinto Tilda Swintonille, joka oli saanut valita elokuvistaan yhden esitettäväksi. Se oli Friendship’s Death, edesmenneen Peter Wollenin ohjaus vuodelta 1987. Wollen oli paitsi elokuvantekijä ja tunnettu Michelangelo Antonionin Ammatti: reportteri -elokuvan käsikirjoittajana, myös erityisesti ns. auteur-teorian kehittäjänä ansioitunut elokuvateoreetikko ja UCLA:n elokuvaprofessori aikana, jolloin itse opiskelin siellä elokuvatutkimusta.

Friendship’s Death kuvaa kyynistä sotareportteria (Bill Patterson) Jordanian Ammanissa vuonna 1970 ja Mustaa Syyskuuta lentokonekaappauksineen. Reportterin elämään tupsahtaa avaruudesta nainen, jota Tilda Swinton esittää. Koko elokuva tapahtuu hotellihuoneissa, joiden läpi välillä ramppaa sotilaita aseet käsissään. Friendship’s Death ei tunnu juurikaan vanhentuneen, vaan sen teemat ovat edelleen ajankohtaisia.

Tilda Swinton kertoi ennen elokuvaesitystä, että elokuvan printti oli pitkään kateissa ja sen luultiin hävinneen lopullisesti, kunnes se löytyi BFI:n arkistoista ja restauroitiin.

Friendship’s Death (Bill Patterson ja Tilda Swinton). Kuva: BFI Distribution

* *

Dokumenttipuolelta katsastin korealaisen Kim Mooyoungin ohjauksen The Sense of Violence. Elokuvaan on koottu valtavasti materiaalia arkkitehtuurista klassisten korealaiselokuvien klippeihin. Yhdistävänä teemana on  toisen maailmansodan jälkeen ja Korean sodan myötä Etelä-Koreassa voimakkaaksi valtionideologiaksi kasvanut miltei hysteerinen anti-kommunismi, joka ei keskittynyt vain todelliseen eli Pohjois-Korean aiheuttamaan vaaraan, vaan myös oman maan kansalaisten jahtaamiseen ennen maan demokratisaatiota vuodesta 1989 alkaen.

Kim Mooyoung kertoi kiinnostuneensa aiheesta oleskeltuaan Saksassa, jonka jakautuminen itään ja länteen muistutti hänen oman maansa tilannetta. Mooyoung halusi haastaa dokumenteille tyypillisen kaikkitietävän mies-kertojan äänen ja dokumentin kertojana toimiikin naisääni, joka pyrkii tulkitsemaan näkemäänsä kuvastoa. Dokumentin teki ajankohtaiseksi viime joulukuussa Etelä-Koreassa tapahtunut presidentin yritys julistaa sotatilalaki.

Dokumentin esityspaikka, maanalainen vuonna 1911 perustettu entinen krematorio, joka toimii nyt Green Silent -nimisenä arthouse-elokuvateatterina, sopi tunnelmaan täydellisesti.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua