Calamari Union (1985) oli Aki Kaurismäen 40-vuotisen ohjaajauran toinen pitkä elokuva. Kuva: Historian kuvakokoelma / Kai Honkasen kokoelma
KOLUMNI | Antti Selkokari pohtii kolumnissaan Aki Kaurismäen elokuvailmaisun juuria ja elokuvien suosiota sekä mahdollisuuksia Cannesin pääpalkinnolle.
”Ranskalaiset jumaloivat Kaurismäkeä, koska hän muistuttaa heitä itseään niin paljon. Hän vähät välittää auktoriteeteista ja tekee asenteensa hyvin selväksi.”
Nyt, kun Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet -elokuva on näytetty maailman lehdistölle ja elokuva-alalle Cannesin elokuvajuhlilla, on hyvä tovi pohtia Kaurismäen elokuvien ilmeisen kestävän suosion syitä.
Ranskalaiset jumaloivat Kaurismäkeä, koska hän muistuttaa heitä itseään niin paljon. Hän vähät välittää auktoriteeteista ja tekee asenteensa hyvin selväksi. Ironisuus, nopeat sukkeluudet, kulttuurin arvostaminen, julkinen humanismi, taiteen tuntemus ja pohjimmainen syvä romanttisuus – kyllähän näillä gallialaisten suosioon pääsee.
Kuolleiden lehtien tuotannossa mukana olleista kahdeksasta yhtiöstä puolet on saksalaistaustaisia, mikä tekee elokuvasta enemmän eurooppalaisen kuin yksinomaan suomalaisen.
* *
Aki Kaurismäen julkista persoonaa ei ole aina osattu erottaa hänen elokuvistaan, niin yhteenkuuluvina niitä on pidetty. Suomalaiset eivät välttämättä näe Kaurismäen elokuvien yhteyttä elokuvataiteen suurten mestareiden perinteeseen ja kuvakerrontaan. Toki on totta, että Kaurismäen elokuvien niukkailmeinen, ihastuttavasti värikoordinoitu, etäisesti menneisyyden Suomen näköinen maailma on omaperäinen keksintö, jota kutsutaankin “Akilandiaksi”.
Aki K. on elokuvillaan vähintäänkin tunnustanut velkansa Yasujiro Ozun, Jean Renoirin, Robert Bressonin ja Charlie Chaplinin elokuvataiteelliselle perinnölle. Ozulta kotoisin on tapa tehdä paljon vähällä, ilmaista isoja asioita kuin ne olisivat pieniä. Tyylillinen askeettisuus ja minimalismi, kaiken turhan karsiminen ovat Bressonin elokuvista tuttuja, vaikka suomalaisohjaajalle ne voivat toki olla budjetin niukkuudesta johtuvia.
Chaplinilta Kaurismäki on saanut uskonnollista vakaumusta muistuttavan tavan pitää köyhiä lähtökohtaisesti hyvinä ihmisinä. Renoirilta puolestaan on peräisin taipumus noudattaa runollisena realismina tunnetun elokuvasuuntauksen tapaa tehdä elokuvia. Siinä näkyy tekijän (auteurin) yksilöllinen kädenjälki.
Runollisen realismin Wikipedia-määritelmä on kuin Kaurismäen elokuvien kuvailua: “Tyylilajin elokuvat olivat ’uudelleenluotua realismia’, tyyliteltyjä ja studioon sidottuja. Elokuvissa on yleensä fatalistinen näkemys elämästä, jonka hahmot elävät yhteiskunnan marginaaleissa joko työttömänä työväenluokan jäseninä tai rikollisina. Elämän pettymyksen jälkeen hahmot saavat viimeisen mahdollisuuden rakastua, mutta lopulta pettyvät uudelleen, ja elokuvat päättyvät usein pettymykseen tai kuolemaan.“
* *
Voittaako Kuolleet lehdet Cannesin elokuvafestivaalin pääpalkinnon, Kultaisen palmun? En usko. Marginaalihahmojen rakkaustarinaa voidaan pitää herttaisena, mutta kuitenkin vähän heppoisena aiheena voittajaelokuville.
Vastassa on paljon muita toisella tapaa hyviä elokuvia. Kaikki tiedot, mitä on kuultu Jonathan Glazerin elokuvasta The Zone of Interest, viittaavat sen parhaisiin mahdollisuuksiin voittaa Kultainen palmu. Ei siksi, että holokaustista kertovalla elokuvalla voittaisi pääpalkinnon automaattisesti, vaan siksi, että kyseessä saattaa olla mittakaavan ero. Yksi on kuin karjahteleva karhu suoraan korpimailta, toinen lutuinen halinalle Suomesta.
Vastaava asetelma oli viimeksikin, kun Aki Kaurismäen elokuvasta puhuttiin voittajasuosikkina. Vuonna 2002 pääpalkinnon veikin Roman Polanskin Pianisti, ei Mies vailla menneisyyttä. Kansanmurhan mykistävyyden kuvaaminen elokuvassa on sellaista, jonka rinnalla pienten ihmisten romanssi ajattomassa Akilandiassa voi vaikuttaa pahaiselta näpertelyltä.
Kaurismäen elokuvien arvo on siinä, miten ne puhuttelevat eri ihmisiä eri puolilla maailmaa. Se, mikä voi meille olla kyllästymiseen asti tuttua Akilandiaa, voi olla jollekin jossain muualla juuri hänen elämäänsä koskettavaa elokuvataidetta.
Antti Selkokari
Cannesin 76. elokuvajuhlien palkinnot jaetaan lauantaina 27.5.2023.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Josh Margolin kunnianosoitus isoäidilleen yhdistää huumoria ja toimintaa – arviossa Thelma
ELOKUVA | Thelma ja Ben ajavat skootterilla Los Angelesiin hakemaan oikeutta menetettyään puhelinhuijarille 10 000 dollaria.
Amerikkalaista historiaa tontin, talon ja sen asukkaiden kuvittamana – arviossa Here
ELOKUVA | Robert Zemeckisin teknologiaan tukeutuva elokuva perustuu Richard McGuiren kirjaan, jossa kerrotaan amerikkalaisten historiaa yhden paikan kautta.
Eteläpohjalaiselta Saku Taittoselta sujuvat porilaismurre ja Neumannin lavaelkeet Dingo-elokuvassa Levoton Tuhkimo
ELOKUVA | Dingosta kertova Levoton Tuhkimo saa pohtimaan toden ja keksityn suhdetta. Yksi Mari Rantasilan elokuvan tärkeistä teemoista on nähdyksi tulemisen ja hyväksynnän tarve.
Conclave-elokuva tuo esiin, miten uuden paavin valintaa juonitellaan Vatikaanin suljettujen ovien takana
ELOKUVA | Jos Conclave on jotakin, niin visuaalista herkkua askeettisuuteen tottuneille pohjoismaalaisille, sikäli paljon siinä korostuvat katolisen kirkon suosima prameus ja väriloisto.