Ana Taylor-Joy elokuvassa The Witch (tai The VVitch).

Samuli Knuuti

Terve ihminen tarvitsee pakkomielteitä. Siksipä viimeisen viikon ajan olen viettänyt Anya Taylor-Joy -retrospektiiviä, koska niin vaikutuin näyttelijästä suositussa Musta kuningatar -sarjassa.

Ei ole ihme, että Mustaa kuningatarta ja Emmaa lukuun ottamatta Taylor-Joy on tehnyt kuuluisimmat roolinsa nimenomaan kauhu-genren parissa. Jokin hänen suorastaan luonnottoman suurissa silmissään ja eeppisessä amorinkaaressaan on juuri omiaan ilmentämään goottista melodraamaa, historiallista epiikkaa ja science fictionin keinoihmisiä. Ja hänen vaikeasti luettavissa kasvoissaan on aina suuri potentiaali lämpimään hyvyyteen ja toismaailmalliseen pahuuteen.

Nuorista naisnäyttelijöistä hän lienee tämän hetken suurin lahjakkuus.

* *

1

Taylor-Joyn läpimurtoelokuva oli Robert Eggersin vuoden 2015 esikoisohjaus The Witch (tai The VVitch), joka Eggersin toisen elokuvan The Lighthouse (2019) lailla on pienen mittakaavan historiallinen kauhuelokuva.

Eletään 1630-luvun Yhdysvalloissa, joissa uudisraivaajaperhe karkotetaan muusta yhteisöstä, koska heidän uskonnolliset tapansa ovat liian jyrkät jopa puritaaneille. Sukunimeä vailla oleva perhe rakentaa oman torppansa korpeen, jossa jo ensimmäiset kuvat läheisestä metsästä uhkuvat sanoiksi pukematonta kauhua. Ja koska kauhu on genre, pian alkaa kauheita tapahtua. Kohtaus, jossa perheen Sam-vauva katoaa Thomasinin (Taylor-Joy) leikkiessä hänen kanssaan piiloleikkiä, karmii jokaista, joka on joskus saanut vauvan vahtimisen vastuulleen.

Eikä yhtään mukavampaa ole tulossa. Perheen poika tulee hulluksi, lapset kommunikoivat mustan vuohen kanssa, joka on aina ollut paholaisen symboli, ja vuohi alkaa lypsää verta. Ja kuten niin usein historiassa, syntipukiksi löytyy nuori, juuri ensimmäiset kuukautensa saanut Thomasin, jota perhe luulee noidaksi. Ja joillain ennustuksilla on tapana ennustua.

Mitä ikinä teetkään, älä ikinä lähde uudisraivaajaksi.

* *

2

Jos VVitch on liki mestariteos, samaa ei voi sanoa Morganista (2015), joka on kyllä ihan käypä genre-elokuva. Ridley Scottin pojan Luke Scottin ohjaamassa elokuvassa Kate Maran esittämä spesialisti lähetetään salaiseen laboratorioon tutkimaan onko tekoälyprojekti riistäytymässä käsistä, kun Taylor-Joyn esittämä androidi alkaa esittää väkivaltaisia taipumuksia. Mitäs luulette, onko se?

Hyvien näyttelijöiden täyttämä (Paul Giamatti, Toby Jones, Michelle Yeah) elokuva ei aivan toimi, vaikka Taylor-Joyn esittää humanoidia taitavan lakonisesti, kuin psykoottinen Beth Harmon näkymättömän shakkilaudan äärellä.

* *

3

Marrowbone on sekin historiallinen draama, tällä kertaa 1940-luvulle sijoittuva, ja se on pienen kauhuklassikon Orpokodin kirjoittaneen Sergio G. Sánchezin esikoisohjaus. Pääosissa on perhe, joka äitinsä kuoltua päättää olla poistumatta kotitilaltaan, sillä muuten he menettävät talonsa ennen täysi-ikää.

Mutta mitä ovat nuo oudot äänet ullakolla? Ja mikä on se perheen kadonneen isän synkkä salaisuus, jonka vuoksi yhteisö karttaa perhettä. Taylor-Jay taas esittää maailmanhistorian hurmaavinta kirjastonhoitajaa, jota perheen vanhin poika alkaa liehitellä muiden perheenjäsenten estelystä huolimatta.

Marrowbone on kaikin puolin laatutyötä, mutta sen miinukseksi on laskettava se, että sen loppukäänne muistuttaa kovasti erästä toisen espanjalaisohjaajan elokuvaa vuodelta 2001.

* *

4

M. Night Shyamalan on loisteliaan debyyttinsä The Sixth Sensen jälkeen tarponut syvässä absurdin keskinkertaisuuden suossa, mutta vuoden Splitiä (2016) pidettiin eräänlaisena kunnianpalautuksena. Elokuvassa James McAvoy näyttelee psykopaattia, jolla on 21 eri persoonallisuutta, ja Anya Taylor-Joyn osaksi jää olla sisukkuudellaan selviytyvä ”final girl”.

Split on ehkä pulpia, mutta häpeilemätöntä sellaista, eikä siitä voi sellaisena olla pitämättä. Shyamalan toki tavoilleen ominaisesti pilasi comebackinsa tekemällä sille jatko-osan Glass, jonka katsominen on kuin lasia söisi.

* *

5

On tyhmä kysyä, tarvitseeko maailma enää yhtään Jane Austen -filmatisointia – sillä totta kai se tarvitsee! Etenkin jos siinä on Anya Taylor-Joy!

Autumn De Wilden ohjaus esittelee meille laskelmoivamman ja kovapintaiseksi hemmotellun nimihahmon kuin mihin olemme tottuneet – Taylor-Joyn Emma kun on enemmän 1990-luvun teinielokuvista tuttu ”ilkeä tyttö” kuin puhtoinen sankaritar. Vaikka toki myös De Wilden tulkinnassa rakkaus pehmentää hänetkin, kuten asianmukaista on.

De Wilde myös kiinnittää tavallisesta Austen-filmatisoinnista poiketen huomiota valkoiseen etuoikeuteen ja antaa sijaa myös palvelusväen kohtelulle.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua