Theo Angelopoulos (1935–2012). Kuva: Nikos Nikolopoulos

Antti Selkokari

1. päivä

”En ole havainnut työtehtäväänsä kadun laidalla liikennevalopylvään takana suorittavaa poliisia. Sillä hän oli päättänyt, että liikennettä ohjaa hän eivätkä liikennevalot.”

Eipä ole lentomatkustaminen paljon kolmessa vuodessa muuttunut, oli pakko todeta, kun lähdin ensimmäiselle ulkomaan festivaalimatkalleni sitten vuoden 2019. Sitä samaa fantasioiden mukaan minuttiaikataulutettua ihmisrahtausta kuin aina; matkustajia vain on enemmän, kuten myös suontaiskevillä hinnoilla tuotteitaan myyviä putiikkeja ja bistroja. Mitä enemmän lentokentille rakennetaan uusia terminaaleja tai niitä remontoidaan, sitä ahtaammiksi ne käyvät.

Thessalonikiin laskeuduttaessa voi nähdä Thermaikosin lahden redillä makailevat rahtilaivat ja tankkerit, kuten aina.

Saapumispäivän iltana toimittaja lähtee laahustamaan univelkaansa piilotellen hotellilta kohti festivaalialuetta ja heti ensimmäisessä kadunkulmassa Kreikka paiskaa hänet hereille.

* *

Yksinkertaisuuksissani olin uskonut, että suojatietä ylittäessä totellaan liikennevaloja, mutta ei: siinä sekunnin kymmenesosassa, joka kului vihreän valon vaihtumiseen punaiseksi, minut ärjäistään äkkiä pois suojatieltä.

Kreikkalainen poliisi on päättänyt käyttää työaikaansa jalkautumiseen. Saan poliisilta äkäiset kreikankieliset haukut siitä, etten ole havainnut työtehtäväänsä kadun laidalla liikennevalopylvään takana suorittavaa poliisia. Sillä hän oli päättänyt, että liikennettä ohjaa hän eivätkä liikennevalot. Onneksi olen saanut seurakseni paikallisen ystävän ja kollegan neiti C:n, joka pikaisesti selittää tilanteen poliisille niin, etten päädy lopuksi iltaa kreikkalaiseen putkaan.

Poliisiaktiviteettia on havaittavissa enemmänkin, sillä heti seuraavan suojatien kulmilla havaitsemme ulkoisestikin uskottavan valkohansikkaisen liikennepoliisin, joka pitää risteyksessä jöötä kimeästi viheltävän pillin ja ryhdikkäästi esitetyn koreografian tahtiin.

Ilmoittautumiseni jälkeen kuittaan festivaalin lehdistötoimistossa badgen ja katalogin sekä tervehdin tuttuja festivaalityöntekijöitä.

Vilkuilemalla netistä suomalaisen uutismedian sivustoja huomaan, että samaan aikaan kotimaassa kansalaiset, lähinnä journalistit, täyttävät median Pate Mustajärvellä, Mika Aaltolalla ja Sauli Niinistöllä. Mitään mainittavaa Suomessa ei siis tapahdu, kuten ei yleensäkään.

Elokuvatoimittaja vetäytyy yöpuulle harvinaisesti ennen iltayhdeksää.

Thessalonikin 63. elokuvajuhlien julisteen kohottavaa tunnelmaa.

* *

2. päivä

”Koko jutussa on karun, absurdin kansansadun piirteitä; on vauvoja suihinsa pisteleviä vuohia, susia, veljesvihaa ja syvälle haudattuja tunteita.”

Kaupunki ja kulttuuritoimittaja heräävät utuiseen, Theo Angelopoulosin elokuvilta näyttävään oudon vaimeaan keskiviikkoaamun sumuun. Thessalonikissa ja koko maassa on yleislakko. Bussit ja taksit seisovat tallilla ja koko maa käy päivän hitaammalla. Koko Euroopan ja maailman ostovoimaa syövä energian hintojen nousu heijastuu nousevana kehityksenä kaikkiin hintoihin ja etenkin asumiskuluihin, mutta Kreikassa kuukausipalkat pysyvät ennallaan keskimäärin 700 eurossa. Se ja kreikkalaisen sisäpolitiikan krooninen kriisi ovat kasanneet työssäkävijöiden tuntoihin tarpeeksi painetta, jotta se purkautuu yleislakkona.

Uusi Demokratia -puolueen Kyriakos Mitsotakisin johtama keskustaoikeistolainen hallitus luultavimmin jatkaa kaatumatta tähänkään töyssyyn. Edellisillan poliisien virkaintoilu selittynee varaslähtönä yleislakkopäivän varuillaanoloon.

* *

Pilvipoutaiseksi muuttuneen päivän parhaisiin anteihin kuuluu israelilais-saksalaisena yhteistuotantona syntynyt elokuva The Taste of Apples Is Red (Ta’am al Tufah, Ahmar), jonka on ohjannut Ehab Tarabieh.

Syyrian-puoleisilla Golanin kukkuloilla druusiyhteisössä kasvanut Tarabieh on Israelissa ohjaajaksi kouluttautunut elokuvantekijä. 

Harvoin näkee fiktiivistä elokuvaa, joka vie katsojan yhtä luontevasti useimmille eurooppalaisille vieraaseen druusikulttuuriin. Druusien kova osa on olla kansansirpale hajautuneena nykyisen Israelin, Syyrian, Libanonin ja Jordanian alueelle, mikä tarkoittaa, että heitä on helppo hallita ja sortaa uhkaamalla huonontaa toisen maan alueella elävien druusien oloja. Ohjaaja ei kuitenkaan pidä elokuvassaan mukana alueen israelilaismiehityksen brutaaleimpia realiteetteja.

Elokuva vie katsojat omalaatuiseen heimokulttuuriin, jonka sääntöjen mukaan tietyt ihmiset vain karkotetaan ja piste. Asia käy selväksi, kun nähdään paljon valkopartaisia ukkoja käymässä kauppaa omantuntonsa ja toistensa kanssa siitä keiden tapettavaksi karkotettavat jätetään, syyrialaisten vai israelilaisten.

Elokuvan pääjuoni koskettelee Kamel-nimisen sheikin (Makram Khoury) perhettä. Kamelin veli Mustafa (Tarik Kopty) on aikoinaan joutunut jättämään perheen ja heimon. Mustafan ilmaantuessa yön pimeydestä Kamelin ovelle kuolettavasti haavoittuneena Kamel saa kynnykselleen kimpun lojaliteettiongelmia. Valinta perheen ja heimon välillä vetää esiin vaiettua häpeää, salaisuuksia ja valheita.

Alkaa hahmottua suurempi tarina, jossa on ajattomuutta. Koko jutussa on karun, absurdin kansansadun piirteitä; on vauvoja suihinsa pisteleviä vuohia, susia, veljesvihaa ja syvälle haudattuja tunteita. Ohjaaja Tarabieh on läkähtyä selittäessään näytöksen jälkeisessä keskustelutilaisuudessa elokuvayleisölle, ettei hän tiedä Golanin kukkuloiden tilanteesta mitään, ja kuin varmemmaksi vakuudeksi hänen on lisättävä, ettei hänen elokuvansa ole dokumenttielokuva vaan fiktiota. Tarabiehin vaikuttava esikoiselokuva kiertää juuri nyt ahkerasti maailman elokuvafestivaaleja Torontosta Thessalonikiin ja Tallinnaan.

Kuolemaisillaan kotiin palaava Mustafa (Tarik Kopty) tuo mukanaan nipun eettisiä ongelmia veljelleen Kamelille (Makram Khoury) elokuvassa The Taste of Apples Is Red.

* *

3. päivä

”Kotiruokatyylistä, konstailematonta lounasruokaa tarjoileva ravintola on selvinnyt läpi maailman kulkutautien ja Kreikan talouskriisien.”

Thessalonikissa hyvinkin yli kymmenen kertaa käyneenä sen kaupunkikuva ja elämänrytmi ovat käyneet niin tutuiksi, että vuosien mittaan tapahtuneet muutokset havaitsee ehkä herkemmin kuin satunnaisesti käydessä.

Useiden kymmenien tuhansien opiskelijoiden kaupunkina Thessalonikissa on vilkas yö- ja ravintolaelämä. Ravintoloiden tarjonnan laajuus on tyrmännyt aina. Kaikkea löytyy katuruokakioskeista perinteisiin tavernoihin, ouzerioihin ja viimeisteltyyn fine diningiin.

Koronaepidemia lanasi kumoon monia paikkoja siinä missä kaikkialla muuallakin. Ydinkeskustassa tulee joka korttelissa vastaan tyhjää liiketilaa ruskeat voimapaperit ikkunoissaan. Suursuosikkeihini on kuulunut vähän sivussa olevalla Proxenou Koromila -pikkukadulla sijaitseva To Mikraki, kotiruokatyylistä, konstailematonta lounasruokaa tarjoileva ravintola, joka on selvinnyt läpi maailman kulkutautien ja Kreikan talouskriisien.

Kaikille ei ole käynyt yhtä hyvin. Etsiskellessäni erästä mahdollisesti Anatoliasta 1920-luvulla karkotettujen kreikkalaisten perustamaa kahvilaa, joka jo kymmenkunta vuotta sitten vaikutti ajan unohtamalta, sain huomata sen antaneen tilaa ylellisen kalliita teelaatuja ja mausteita myyvälle putiikille. Ehkä turkkilaistyylisen kahvilan pitäjä oli kuollut tai muuten väistynyt alalta tai asiakaskunta oli vain kadonnut.

Ostokahvista on helpointa tinkiä, jos oma taloustilanne heikkenee. Kahviloissa, ravintoloissa ja hotelleissa talouden heilahtelut näkyvät nopeimmin. Tällä kertaa käydessä havaitsin sentyyppistä gentrifikaatiota, missä reppumatkailijoiden budjetille sopivat kahden tai kolmen tähden hotellit katoavat tehdäkseen tilaa yhden tai kaksi yötä viipyvien liikematkailijoiden kovan rahan hotelleille.

Kaupunki on ottanut matkailumarkkinointinsa kärjeksi idean Thessalonikista energisyyden ja levottoman luovuuden keskuksena Kaakkois-Euroopassa. Sille haetaan katetta korostamalla kulinaaristen elämysten kaupittelussa perinnetietoista kokeilunhalua.

Pähein ravintola, jossa pääsin käymään, oli rantakatu Leoforos Nikisillä sijaitseva Olympos Naoussa, joka oli avattu uudestaan remontoinnin ja entisöinnin jälkeen.

Hotellin yhteydessä toimiva ravintola on häkellyttävän kaunis ja jää taatusti mieleen vesiputouspuutarhojensa ja tarjoilemansa ruoan takia. Kauniisti katetuissa annoksissa maistuvat raaka-aineet.

Ruokalistan kosmopoliittisuuden ja paikallisuuden yhdistely hipoo hetkittäin huvittavuuden rimaa, mutta lopputulos pysyy herkullisuuden puolella. Timjamisavustettu makrilli saganaki-juustokastikeessa oli loistavaa. Onneksemme osuimme ruokaseurani kanssa ravintolaan sen avajaissesonkina, jolloin hinnat olivat vielä suomalaisittain kohtuullisia.

* *

Ruumiin ravitsemisen jälkeen toimittaja suunnistaa kinoon, missä on tarjolla itäsaksalaissyntyisen, teatteri- ja oopperaohjaajana meritoituneen Albrecht Hirchen ohjaama Ioanna, tarina ikääntyneiden hippien kansoittamalta kreikkalaissaarelta poistuvasta naisesta, jota esittävä Ioanna Tsami tekee mustavalkoisesta elokuvasta oman puolitoistatuntisen soolonsa.

Monien kreikkalaiselokuvien ja -näytelmien pukusuunnittelijana työskennellyt Tsami näyttelee sydämensä kyllyydestä naista, jolla on rakkaudestaan vain muistoja ja haalistunut postikortti. Niiden ajamana hän lähtee mantereelle nuhjaantuneeseen Eurooppaan.

Viisikymppisen naisen odysseiassa päähenkilö kulkee liftaten, autolla ja junalla sekä myös hevoskärryjen kyydissä päätymättä muuhun kuin syvästi symboliseen tapaan menettää kaikki matkatavaransa ennen katoamistaan tyhjyyteen.

Kerrankos elokuvafestivaalilla sattuu käteen tyhjä arpa. Ioanna sattui olemaan sellainen, teennäinen, pitkästyttävä ja tarkoitukseton.

Ioanna Tsamin esittämä Ioanna-elokuvan päähenkilö hautoo lähtemistä, joka on tärkeintä.

* *

4. päivä

”Festivaalit jostain syystä rakastavat tällaisia hiljaisia tapahtumattomia elokuvia.”

Muutaman päivän pikaista festivaalivisiittiä on vaikea jakaa optimaalisesti. Jossain vaiheessa tulee pakko haalia katsottavaa, ettei reissu tuntuisi turhalta. Juuri silloin kriittisen katsojan suojaus saattaa laskea hitusen verran.

Katsottavaksi päätyy periaatteessa lupaavalta kuulostava tapaus, esikoisohjaaja Marian Mathiasin elokuva Runner. Se on palkittu San Sebastiánissa ja esitetty Chicagon ja Toronton elokuvafestivaaleilla. Hyvin independent-henkiseltä vaikuttava leffa kertoo keskilännen peräkylillä asuvasta 18-vuotiaasta Haas-tytöstä, jota esittää Hannah Schiller.

Haas ja hänen isänsä asuvat paikassa, jossa on määrättömästi taivasta ja maisemaa halkovia loputtomia junia sekä lehmien ääretöntä kärsivällisyyttä. Hiljaisen tapahtumattomuuden leimaaman elokuvan visuaalinen hahmo on risti: horisontin pitkää vaakasuoraa viivaa halkomaan nostettu pystysuora ihminen.

Tulee päivä, jolloin Haas pekonia paistaessaan kuulee kaukaisuudesta viheltävän junan äänitorven ja jättää kaiken siltä seisomalta. Sinne jäävät talo, velat, pekonit ja koko vanha elämä. Festivaalit jostain syystä rakastavat tällaisia hiljaisia tapahtumattomia elokuvia, jotka tulvivat luonnonvaloisia kuvia. Itse en liiankin tyypillisestä debyyttiteoksesta innostunut.

Hannah Schiller pyörän kyydissä elokuvassa Runner. Kuva: Killjoy Films

* *

5. päivä

”Katsellessani Nikolopoulosin kuvia en voi olla ajattelematta kaiken – taiteenkaan – katoavaisuutta.”

Koska elokuvafestivaalilla käymiselle on ominaista ajankäytön maksimointi, huomaan taikovani käyttööni enemmän aikaa kuin sitä olisikaan tinkimällä pieniä määriä kerrallaan unesta, ruoasta ja lepotauoista.

Saadun ajan käytän tutustuakseni kreikkalaisen elokuvan viime vuosikymmenien kansainvälisesti tunnustetuimpiin kuuluvan suuruuden Theo Angelopoulosin viimeiseksi jääneen elokuvan kuvauksista koottuun valokuvanäyttelyyn.

Thessalonikin elokuvafestivaali järjesti kaksi näyttelyä kymmenen vuotta sitten liikenneonnettomuudessa menehtyneen elokuvaohjaajan muistoksi. Näyttelyt käsittävät ohjaajan uran alun ja lopun.

Alku tapahtui esikoiselokuvalla Anaparastassi (1970). Se kertoi pitkään Länsi-Saksassa työskennelleestä kreikkalaistyöläisestä, joka palaa kotikyläänsä päätyäkseen vaimonsa ja tämän rakastajan murhaamaksi. Viranomaiset järjestävät tapausta selvitellessään sen rekonstruktion, josta elokuva varsinaisesti kertoo.

Näyttely Anaparastasi: Reconstruction, Reenactment, Reconstitution analysoi ja esitteli rekonstruktion eri puolia. Festivaali kutsui kaksitoista eri alojen taiteilijaa Kreikasta ja muualta maailmasta käsittelemään rekonstruktiota omilla tulkinnoillaan.

Angelopoulosin viimeinen, keskeneräiseksi jäänyt elokuva The Other Sea pääsee esille still-kuvina. Thessalonikin festivaalin oheistapahtumiin kuuluu elokuvan still-kuvaajana toimineen valokuvaaja Nikos Nikolopoulosin näyttely The Sea in the Port.

Näyttelyn kuvat saattavat jäädä ainoiksi kuviksi, joita The Other Sea -elokuvasta julkisuudessa nähdään – kuvausten aikana Angelopoulos kuoli.

* *

Angelopoulos tunnettiin pitkille ja hitaille kuville rakentuvista unenomaisista elokuvistaan. Niistä Usvainen maisema (1988) sai Venetsian elokuvafestivaalin hopeisen leijonan, Ikuisuus ja päivä (1998) puolestaan Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen palmun.

Angelopoulos oli kaikkea psykologisointia välttelevä modernisti. Monissa elokuvissaan hän toi antiikin Kreikan myytit meille ymmärrettäviksi sellaisina kuin ne voisivat olla nykypäivässä, eikä hän kaihtanut politiikkaakaan.

Odysseuksen katse -elokuvassa (1995) Harvey Keitelin esittämä elokuvaohjaaja A palaa Yhdysvalloista Balkanille etsimään historiaan kadonneita filmejä. Filmien etsintä vie ohjaajan omille Odysseuksen retkilleen pitkin Balkania ja rautaesiripun romahdettua myös Jugoslavian hajoamissotiin.

Angelopoulos oli suuri valon kuvaaja. Hänen elokuvissaan valolla on vähintään yhtä iso rooli kuin ihmisillä. Hän osasi valaista maiseman ja etenkin meren niin, ettei edes luonto itse aina kykene samaan.

Kauneimillaan hänen valonsa on Thessalonikissa kuvatussa Ikuisuus ja päivä -elokuvassa (1998), jossa Bruno Ganzin esittämä kirjailijapäähenkilö löytää lyriikasta katharsiksen.

Katsellessani Nikolopoulosin kuvia Angelopoulosin The Other Sea -elokuvasta en voi olla ajattelematta kaiken – taiteenkaan – katoavaisuutta. Miten vähän voimmekaan tietää siitä, millainen kesken jäävästä elokuva olisi tullut, kun siitä on jäljellä vain hajanaisia tietoja ja muutamia valokuvia.

* *

6. ja viimeinen päivä

”Huomaan toivovani, että lentoyhtiöt alkaisivat noudattaa matkatavaramääräyksiä ankarimman kautta.”

Kotiinpaluun koittaessa mietin miten summata kokemusta. Ensimmäinen ulkomaantyömatka kolmeen vuoteen todisti ainakin sen, että matkustamisesta voi selvitä ilman korona- tai muutakaan infektiota. Ehkä matkan aikana noudattamallani maski- ja hygieniakurilla oli vaikutusta asiaan. Koneessa, busseissa tai terminaaleissa pidin johdonmukaisesti kasvomaskia. Vasta vapaassa ulkoilmassa hotellin lähettyvillä hengitin vapaasti. Käsiäkin jaksoin muistaessani pestä.

Enimmäkseen ulkomaanvisiitti jäi myönteisen puolelle. Näin kiinnostaviakin elokuvia sekä ystäviäni ja kaunista kaupunkiakin.

* *

Paluumatkaa teen saman Münchenin kautta kuin mennessäkin. Samat ostoshelveteiksi muuttuneet terminaalit odottavat jälleen.

Toisinaan huomaan toivovani, että lentoyhtiöt alkaisivat noudattaa matkatavaramääräyksiä ankarimman kautta, etenkin silloin, kun alkoholi- ja hajuvesiostoksilla temmeltäneen suomalaismatkustajan saalista pursuava kassi heilahtaa sentin päästä kasvoistani hänen sulloessaan lastiaan entuudestaan umpitäydelle matkatavarahyllylle. Hillitsen kielelläni pyöriviä huomautuksia siitä, kuinka tarpeetonta on yrittääkään tuoda ihanaa ulkomaata kokonaan kotiin.

Tapahtumaköyhän paluumatkan päätteeksi Helsinki-Vantaalla vastassa olevat iltapäivälehtien otsikot karjahtelevat julkkisten verotietoja ja sähkökauhisteluita. Suomessa kaikki on siis hyvin, koska uutisia ei ole.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua