Elokuvaohjaaja Andrei Kontšalovski mietteliäänä. Kuva: Wiki Commons / E. Lapina
ELOKUVA | Espoo Ciné -festivaalin esittelemällä veteraaniohjaajalla on taustaa ja historiaa, joiden myötä hän on kyennyt tekemään ainutlaatuisia elokuvia neuvostoelämästä, taiteesta ja venäläisestä ihmisestä.
Antti Selkokari
Ainakin kaksi uraa tehneen venäläissyntyisen elokuvaohjaajan Andrei Kontšalovskin (s. 1937) elämään on mahtunut vaihe juhlittuna neuvostoelokuvan tekijänä, minkä jälkeen hän muutti Yhdysvaltoihin, sopeutui ja teki mitä milloinkin. Nykyisellään hän tekee elokuvia Euroopassa, milloin ranskalaisten, italialaisten tai venäläistenkin laskuun.
Andrei Kontšalovskin työura on ollut syheröisempi kuin siperialaisen jokiuoman. Hän kirjoitti kaksi Andrei Tarkovskin elokuvaa: Ei paluuta (1962) ja Andrei Rublev (1966).
Yksi Kontšalovskin tunnetuimmista elokuvista on liki viisituntinen Neuvostoliiton historian vyörytys Siperiada (1979). Yhtä lailla hän on tehnyt yhden kaavamaisimmista 1980-luvun amerikkalaisista toimintaelokuvista, Tango & Cashin (1989), pääosissaan Kurt Russell ja Sylvester Stallone.
Suhteellisen harvojen näkemä Kontšalovskin toimintaelokuva Pakojuna (1985) perustui Akira Kurosawalta käyttämättä jääneeseen käsikirjoitukseen. Jon Voightin ja Eric Robertsin esittämien vankikarkureiden sekä Rebecca DeMornayn resuaminen ratapihalta pöllityssä, halki Alaskan holtittomasti kiitävässä veturissa oli herkkä kuin paalujuntta.
* *
Kontšalovskilla on taustaa ja historiaa, joiden myötä hän on kyennyt tekemään ainutlaatuisia elokuvia neuvostoelämästä, taiteesta ja venäläisestä ihmisestä. Kontšalovski on syntynyt taiteilijasukuun ja hän on elänyt kauan Kremlin vaikutuspiirissä. Hänen pikkuveljensä Nikita Mihalkov on myös elokuvaohjaaja ja tätä nykyä tunnetuin vankkumattomana nationalistina ja putinistina.
Veljesten isä oli neuvostodiktaattori Josif Stalinin rakastama runoilija ja lastenkirjailija Sergei Mihalkov, jolta isä Aurinkoinen halusi sanat Neuvostoliiton kansallislauluun, siihen, jossa lauletaan suuresta ja mahtavasta.
* *
Stalin tiettävästi rakasti elokuvia, etenkin Tarzan-leffoja ja amerikkalaisia westernejä. Aikanaan Andrei Kontšalovski tutustui Stalinin yksityisen elokuvateatterin koneenkäyttäjänä työskennelleeseen Aleksandr Ganshiniin, kuunteli tämän juttuja ja pohdiskeli miten hienon elokuvan niistä voisi saada.
Kontšalovskin piti odottaa 1990-luvulle ennen kuin hän sai tehtyä tuon elokuvan, Sisäpiirin (1991). Raportissaan Berliinin elokuvajuhlilta elokuvakriitikko Helena Ylänen kirjoitti:
”Kontshalovski on halunnut kuvata Stalinin valtaa tavallisen ihmisen sydämessä, kuvata yksinkertaista homo sovieticusta. Hän sanoo, että kaikki Neuvostoliitossa Stalinin kuoleman jälkeen tapahtuneet poliittiset riuhtaisut ovat olleet tempoilemista Stalinin vaikutuksen siteissä.” (HS 14.2.1992)
* *
Yläsen sanat sopivat aavemaisen tarkasti Kontšalovskin viimeisimpään Dear Comrades! –elokuvaan ja sen päähenkilöön Ludmila Seminaan, jolle rakas neuvostovaltio merkitsi parasta ja kauneinta maailmassa, kuten koko sodan läpi eläneelle sukupolvelle. Siihen idealismiin Novotšerkasskin verilöyly peittelyineen iski parantumattoman haavan.
Dear Comrades! esitetään Espoo Ciné -festivaalilla, jotka jatkuvat 29.8.2021 asti. Lue Antti Selkokarin artikkeli elokuvasta täältä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Eteläpohjalaiselta Saku Taittoselta sujuvat porilaismurre ja Neumannin lavaelkeet Dingo-elokuvassa Levoton Tuhkimo
ELOKUVA | Dingosta kertova Levoton Tuhkimo saa pohtimaan toden ja keksityn suhdetta. Yksi Mari Rantasilan elokuvan tärkeistä teemoista on nähdyksi tulemisen ja hyväksynnän tarve.
Conclave-elokuva tuo esiin, miten uuden paavin valintaa juonitellaan Vatikaanin suljettujen ovien takana
ELOKUVA | Jos Conclave on jotakin, niin visuaalista herkkua askeettisuuteen tottuneille pohjoismaalaisille, sikäli paljon siinä korostuvat katolisen kirkon suosima prameus ja väriloisto.
