Kuin kuvastimessa #9: Happy Hour (2015)

Kuvat ovat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa -artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

ハッピーアワー. Japani, 2015. Ohjaus: Ryûsuke Hamaguchi. Käsikirjoitus: Ryûsuke Hamaguchi, Tadashi Nohara ja Tomoyuki Takahashi. Pääosissa: Hazuki Kikuchi, Sachie Tanaka, Rira Kawamura, Maiko Mihara, Yoshio Shin, Hiroyuki Miura, Yoshitaka Zahana, Shuhei Shibata, Hiromi Demura, Reina Shiihashi.

Neljä pian nelikymppistä ystävätärtä tapaa toisiaan säännöllisin väliajoin. Sakurako (Hazuki Kikuchi) ja Jun (Rira Kawamura) ovat kotirouvia ja olleet läheisiä kouluiästä asti. Tunnollinen Sakurako on omistanut japanilaiseen tapaan koko elämänsä kodinhoitoon. Arjesta puuttuu kuitenkin romantiikkaa. Kaikki pyörii toimistossa hommia paiskivan miehen, teini-ikäisen pojan ja anopin ympärillä. Suorapuheisen ja lasta kaipaavan Junin puoliso taas on tunnekylmältä vaikuttava biologi.

Hiljainen Fumi (Maiko Mihara) järjestää erilaisia taidetapahtumia ja elää vakaalta tuntuvassa liitossa kustannustoimittajan kanssa. Nelikon täydentää sairaanhoitajana työskentelevä Akari (Sachie Tanaka), joka on porukan äänekkäin ja räiskyvin. Hän on avioeron lävitse käynyt sinkku. Fumi ja Akari ovat tutustuneet kahteen muuhun naiseen vasta kolmekymppisinä.

Jo elokuvan alussa on selvää, että naiset tapaavat toisiaan saadakseen jotain, mitä heidän elämästään puuttuu. Kenties se jokin on vahvistusta omille elämänvalinnoille tai kehuja, joita ei arjessa kuule. Henkilöiden toveruus tuntuu tärkeältä mutta samalla erikoisen pinnalliselta, yhdessäolo rajoittuu pieniin kohteliaisuuksiin.

Eräänä päivänä Jun paljastaa ystävilleen, että aikoo erota miehestään. Prosessi on johtanut katkeraan oikeustaisteluun. Puoliso ei halua myöntää eroa, joten Jun katoaa jäljettömiin. Ystävyyden dynamiikka muuttuu, ja kolmen muun naisen elämä järkkyy Junin päätösten seurauksena. Sakurako ja Fumi alkavat katsoa puolisoitaan uusin silmin. Akari kokee luottamuksensa tulleen petetyksi, mutta samalla hänessä sysäytyy jokin uudelle kiertoradalle.

* *

Yli viisi tuntia pitkä Happy Hour (2015) teki ohjaaja Ryûsuke Hamaguchista kerralla maailmankuulun. Hamaguchi voitti myöhemmin parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin teoksellaan Drive My Car (2021; lue Eija Niskasen Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio).

Vaikka elokuva on rakenteensa ja monien dialogien osalta tiukasti käsikirjoitettu, siinä on monia niin luonnollisia jaksoja että ne tuntuvat tyystin improvisoiduilta. Happy Hourin näyttelijät ovat amatööreja, ja teos onkin syntynyt Hamaguchin aloittelijoille vetämän kokeellisen työpajan myötä. Kaikki kurssille osallistuneet 17 näyttelijää ovat teoksessa mukana.

Hamaguchi hyödyntää flat read -tekniikkaa, jossa näyttelijät käyvät teoksen tekstin läpi ilman tunteellisia äänenpainoja niin, että dialogi tulee täysin osaksi hahmojen psykologiaa. Tekniikan vuoksi Happy Hour tuntuu yhdistävän suunnitellun dramaturgian ja spontaanisti syntyvän tunneilmaisun kokonaisuudeksi, joka virtaa eteenpäin orgaanisesti.

Visuaalisesti teos ei ole esimerkki ”slow cinemasta”, jossa aika itse on elokuvan pääosassa ja katsoja tuntee sekunnit joka solullaan. Hamaguchi ei irrottele tietoisen pitkillä ja tyylitellyillä otoksilla. Lähikuvat kasvoista riittävät draamaan. Tämä on näyttelijöiden elokuvaa. Dialogia on paljon. Kuvat ovat naturalistisesti valaistuja, leikkaus on rauhallista mutta ei epätyypillisen hidasta. Musiikki on vähäistä.

Happy Hour ottaa aikansa siksi, että se kuvaa monia naisten tärkeitä elämäntapahtumia pitkissä kohtauksissa, joiden välillä on lyhyempiä transitioita. Teoksessa piisaa käänteitä, vaikka kyse ei ole melodraamasta. Monet pitkät jaksot ovat niin vahvoja ja intensiivisiä, että satunnaiset heikkoudet eivät haittaa.

Yksi hienoimmista jaksoista on elokuvan alkupuolella ennen Junin avioeroaikeiden paljastumista muille naisille. Fumi on palkannut tilataiteilija Ukain (Shuhei Shibata) vetämään erilaisia luottamusharjoituksia sisältävää työpajaa. Työpaja perustuu ohjaaja Hamaguchin omaan kurssiin. Joviaalilta vaikuttava taiteilija keskustelee osallistujien kanssa avoimesti pajan teemoista. Harjoitukset ja niiden jälkeiset keskustelut antavat vihjeitä elokuvan tulevista juonenkäänteistä, jotka koskevat niin taiteilijaa kuin kurssille osallistujia, joihin kuuluu päähenkilöiden lisäksi tärkeitä sivuhahmoja.

* *

Vaikka Happy Hour on pitkä elokuva, sen (kuten monen kaltaisensa) todellinen syvyys aukeaa vasta toisella katselukerralla. Teoksen edetessä kaikista sen hahmoista paljastuu jatkuvasti uusia puolia. Ikään kuin kierrämme heidän ympärillään tilassa, jonka valaistus muuttuu hitaasti, jolloin ennen piilossa olleet yksityiskohdat ja varjostumat nousevat esiin. Näkemys jokaisesta pienestä sivuhahmostakin saa nyansseja.

Elokuvan muuttuessa alati monisyisemmäksi päähenkilöiden ulkoinen tunneilmaisu vähenee ja mitätöityy. Näennäiset kohteliaisuudet haipuvat, totuus on vereslihalla. Keskustelut muuttuvat jäykiksi ja jäisiksi mitä enemmän hahmojen tunteet ja ajatukset pääsevät pintaan.

Hamaguchi on haastatteluissa kertonut, ettei usko elokuvissa esitettyihin liioiteltuihin tunteisiin. Hänen mukaansa monet todelliset tunteet ovat niin syvällä ihmisen sisimmässä, ettei niitä voi sanoittaa. Tässä mielessä hänen metodinsa muistuttaa hieman ohjaajalegenda Robert Bressonin (1901–99) vastaavaa.

Bressonista poiketen Hamaguchi ei halua näyttelijöidensä tukahduttavan tunneilmaisuaan kokonaan vaan etsii eräänlaista mystistä realismia. Hän ei teoksiaan suunnitellessa ajattele hahmojen sukupuolia tai ulkoisia ominaisuuksia vaan rakentaa kokonaisuuden näyttelijöiden kanssa sisäisistä konflikteista käsin.

* *

Happy Hour liikkuu Drive My Carin tapaan maailmassa, jossa toinen ihminen on ikuisesti arvoitus. Asetelma on sukupuolittunut: Miehet peittävät tunteensa velvollisuudesta ja verhoavat sen kylmyyteen. Naiset reagoivat maailmaan voimakkaammin. Kumpikaan sukupuoli ei sanoita oikeita tarpeitaan. Ristiriidoista syntyy katkoksia, jotka tuhoavat parisuhteita ja ajavat perheitä ahdinkoon. Toisaalta ratketessaan kiistat salvaavat elämän viiltämiä haavoja.

Lopulta viisi tuntia tuntuu neljälle päähenkilölle ja useille sivuhahmoille jaettavaksi jopa vähäiseltä. Arvoituksellinen Jun on tietysti pyörteen keskellä, hänen kauttaan avautuu teoksen teema ihmisen myrskyävästä tahdosta tyynen pinnan alla. Ovatko ystävät tunteneet Junia lainkaan ennen hänen katoamistaan? Onko kukaan?

Teoksen sydän on silti kotirouvan asemassaan rimpuileva Sakurako, jonka sisin haavoittuu parhaan ystävän katoamisen myötä. Sakurakon vaatimattomuus ja alisteinen asema japanilaisessa patriarkaatissa purkautuu viimein radikaalin teon kautta, oman jalansijan löytämisenä ja anteeksipyytelemättömyytenä. Hazuki Kikuchi on roolissaan loistava.

Eikä vähäiseltä tunnu sekään, että keski-ikäisistä, tavallisista naisista tehdään tällaista intiimiä eeposta edes jossain. Hollywood on unohtanut ajat sitten tällaisten teosten luomistaidon ja jopa olemassaolon.

Mikko Lamberg

Happy Hourin voi katsoa Prime Videosta. Elokuvasta on olemassa Kimstimin julkaisemat ja loppuun myydyt yhdysvaltalainen DVD ja Blu-ray, jotka voi ostaa Amazonista. Hinta on erityisesti Blu-raylla suolainen.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua