Joan Crawford. Kuvakaappaus elokuvasta.
ELOKUVA | Aikanaan moitittu kuvaus uskonnollisesta tekopyhyydestä on nykysilmin katsottuna moderni ja täynnä tulta.
”Sadeaika tapahtuu hypertodellisuudessa, jossa ihmiset pelkistyvät arkkityypeiksi, jotka realismia kirkkaammin esittävät maailman sellaisena kuin se on.”
Kuin kuvastimessa -artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.
* *
Rain. Yhdysvallat, 1932. Ohjaus: Lewis Milestone. Käsikirjoitus: Maxwell Anderson, John Coltonin ja Clemence Randolphin näytelmän pohjalta, näytelmä perustuu W. Somerset Maughamin novelliin. Pääosissa: Joan Crawford, Walter Huston, William Gargan, Beulah Bondi, Guy Kibbee.
Sadeaika (Rain, 1932) on ensimmäinen näissä kirjoituksissa käsitelty remake eli uusintafilmatisointi. Uusintafilmatisoinnit ovat huonossa huudossa. Ne ovat viime vuosikymmeninä alkaneet symboloida Hollywoodin isojen studioiden halukkuutta pitää kiinni franchiseistaan ennen niiden oikeuksien raukeamista. Isoimmilla tuotemerkeillä on tahkottu helppoa rahaa uusien sukupolvien ja nostalgianhaluisten kääpien kustannuksella. Taiteellisista tai viihteellisistä arvoista viis.
Valkokankaalle on marssitettu vuorollaan muun muassa Ghostbusters (kahdesti), Conan, Robocop, Jumanji, Ben-Hur (aiheen kolmas filmatisointi!), Tähti on syntynyt (neljäs!) ja lukuisia Disneyn animaatioelokuvien uudelleenlämmittelyitä enemmän tai vähemmän unohdettavin lopputuloksin. Myös monet vähemmän tunnetut tavaramerkit ovat saaneet uusia versioita, jotka ovat useimmiten flopanneet.
Hulvattomin esimerkki pikaisesta uusinnasta on DC:n Suicide Squad -elokuva (2016), josta ilmestyi vain viisi vuotta ilmestymisensä jälkeen soft rebootin ja jatko-osan hybridi The Suicide Squad (2021), koska ensimmäinen elokuva oli kassamenestyksestään huolimatta kaikkien mielestä, akateemista ilmaisua käyttääkseni, täyttä paskaa. Ilmeisesti viisi vuotta riittää unohdukseen: karjalauma tulee teattereihin joka tapauksessa.

Kuvakaappaus elokuvasta.
* *
Vaan! Edellä kerrottu ei ole koko totuus uusintafilmatisoinneista. Merkittävä osa tärkeistä elokuvaohjaajista on tehnyt kiinnostavia versioita toisten elokuvista ja jopa omista teoksistaan.
Esimerkkinä voidaan mainita William Friedkinin Pelon palkka (1977), joka uusintaa Henri-Georges Clouzot’n samannimistä elokuvaa (1950). Kumpikin filmi on jännittävä ja tuntuu oleelliselta lisältä trillerielokuvien kaanoniin. Yasujirô Ozu teki uusiksi oman elokuvansa I Was Born But… (1932) nimellä Hyvää huomenta (1959). Jälkimmäinen on ohjaajan suurimpien luomusten asemaan nostettu. Ja niin edelleen.
Joskus ”remake” on vain markkinointiosaston luoma huijaus. Werner Herzogin ohjaama Paha poliisi – määräsatama New Orleans (2009) on mukamas uusintafilmatisointi Abel Ferraran vuonna 1992 ilmestyneestä roisista draamasta. Oikeasti leffoilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Kyse oli studion päätöksestä hyödyntää tuttua nimeä katsojien houkuttelemiseksi teattereihin. Elokuvansa perinnön tärvelystä suutahtanut Ferrara ystävystyi sittemmin Herzogin kanssa tajuttuaan, että kyse ei ollut saksalaisohjaajan omasta valinnasta.
Ja sitten on remakeja, joiden historia on monimutkainen, mutta ne ovat järkeviä ja perusteltuja. Sellainen on Sadeaika, vuodelta 1932. Teos on uusintafilmatisointi vuonna 1928 ilmestyneestä Sadie Thompsonista, joka on sovitus näytelmätekstistä, joka taas on sovitus W. Somerset Maughamin vuonna 1921 ilmestyneestä novellista.
Nyt remake on perusteltavissa sillä, että mykkäelokuvasta oli siirrytty äänielokuvan aikaan. Elokuvan taiteellinen ilmaisurekisteri oli muuttunut vain neljässä vuodessa merkittävästi. Silti aikalaiskatsojien suhtautuminen oli ynseä. Uusintafilmatisointiin suhtauduttiin lähtökohtaisesti epäillen, kuten nykyäänkin usein tehdään. Sadie Thompsonin tarina oli tehty tutuksi lyhyen ajan sisällä niin monta kertaa, että sitä parodioitiin varieteessa ja elokuvissa.

Kuvakaappaus elokuvasta.
* *
Puhutaan hetki sensuurista. Haysin koodilla tarkoitetaan vuosina 1934–1968 voimassa ollutta, presbyteerisaarnaaja Will H. Hayesin mukaan nimettyä Yhdysvaltain elokuva-alan itsesensuurin säännöstöä ja sen kattanutta ajanjaksoa. Suurien studioiden valvonnan alla pyrittiin estämään elokuvien joutuminen ongelmiin poliitikkojen ja uskonnollisten tahojen kanssa, mahdollistamaan laaja levikki sekä edesauttamaan lipunmyyntiä konservatiivisissa osavaltioissa.
Muutaman vuoden ajanjaksoa äänielokuvien ajan alun ja Haysin koodin välissä kutsutaan pre-code-ajaksi. Tuona aikana tuotetut Hollywoodin äänielokuvat käsittelivät tabuaiheita mykkäelokuvia ronskimmalla otteella. Ne eivät välttäneet alastomuutta eivätkä väkivallan tai sosiaalisten ongelmien kuvauksia. Erityisen tunnettuja pre-code-elokuvat ovat suoraviivaisesta suhtautumisesta seksuaalisuuteen.
Sadeaika on Hollywoodin pre-code-eksotiikkaa parhaimmillaan ja juurikin seksuaalisesta energiasta elävä elokuva. Tällä samalla energialla se perustelee olemassaoloaan. Valkokankaan suuri diiva ja tuolloinen supertähti, Joan Crawford (1904–1977), lainattiin MGM-studiolta United Artists -studiolle nimenomaan tätä elokuvaa varten. Huomio kertoo siitä, että elokuva oli tähdelle tietoinen irtiotto ja taiteellisesti tärkeä.
Rooli olikin kunnon tytön rooleistaan tunnetulle Crawfordille tuohon aikaan poikkeuksellinen. Hän esittää Sadie Thompsonia, prostituoitua, joka päätyy laivamatkan määränpäässä puhjenneen koleraepidemian vuoksi välipysäkille Amerikan Samoalle, jossa Yhdysvalloilla on sotilastukikohta. Sataa kaatamalla. Thompson viihdyttää paikallisia matruuseja rahaa ansaitakseen ja aikansa kuluksi paikallisessa kaupassa, josta on saanut yösijan.
Kaikille muille taloon hätämajoittuneille tämä käy, paitsi Walter Hustonin esittämälle tuimasilmäiselle lähetyssaarnaajalle Alfred Davidsonille ja hänen vaimolleen. Uskonmies käy Thompsonin kimppuun kuin yleinen syyttäjä ja hyödyntää retoriikassaan kauhukuvia helvetistä ja perisynnistä. Tapahtumia tarkkailevat matruusit, rationalistinen lääkäri ja Nietzscheä siteeraava kaupan omistaja.
Kertomuksesta muotoutuu kahden vastakkaisen voiman mittelö. Thompsonin huoleton elämänjano ja käytännöllisyys törmäävät Davidsonin periksiantamattomuuteen. Thompson ei ole valinnut olla prostituoitu, mutta hän yrittää pakon edessä löytää asemastaan hyviä puolia. Davidson ei kykene korusanoistaan huolimatta tarjoamaan kristillistä anteeksiantoa ja ymmärrystä. Hän ei näe Thompsonin kasvonaamion takana köyhyydestä noussutta selviytyjää vaan syntisistä pahimman: huonon naisen.

Kuvakaappaus elokuvasta.
* *
Elokuva ei niinkään puolusta prostituutiota kuin tuomitsee kaksinaismoralismin, joka ei suostu katsomaan tekojen taakse niiden syihin. Se kommentoi jazz-aikakautta seurannutta uuden uskonnollisuuden aaltoa. Thompson on eräänlainen hunningolle joutunut 1920-luvun flapper-tyttö. Davidson on pahimman laadun ideologi, jolla on poliittista vaikutusvaltaa. Hänelle ihmisten motiiveilla ei ole merkitystä. Syyt inhimillistävät liikaa. Siksi ne ovat kiellettyjä ajattelussa, joka perustuu ehdottomaan vallankäyttöön.
Aikalaiskriitikot eivät pitäneet Sadeajasta. Tarinaa ja Crawfordin suoritusta moitittiin niiden epärealistisuudesta. Viattomaan tähtikuvaan tottuneet eivät suhtautuneet positiivisesti Sadie Thompsonin roisiuteen. Näyttelijä masentui huonoista kritiikeistä ja vielä enemmän ihailijapostista, joka oli lyttäävää ja halveksuvaa. Hän puhui loppuelämänsä ajan roolistaan epäsuopeasti. Se on sääli, sillä Sadie Thompson saattaa olla Crawfordin uran parhaita ellei paras esitys.
Nykyhetkessä näkyy selkeämmin, että Sadeaika ei ole realistinen elokuva. Se tapahtuu hypertodellisuudessa, jossa ihmiset pelkistyvät arkkityypeiksi, jotka realismia kirkkaammin esittävät maailman sellaisena kuin se on. Vastakkain eivät tosiasiassa ole ilotyttö Thompson ja saarnaaja Davidson vaan kaksi ihmisen alkukantaista intohimoa: kaiken ahmiva sukupuolivietti ja halu alistaa.
Sadeaika on varhaiseksi äänielokuvaksi (joka kärsii usein jäykkyydestä) tavattoman moderni. Viidakkorumpujen pulp-kirjallisen pauhun ja jatkuvien rankkasateiden keskellä klaustrofobia ottaa vallan. Koska teos tapahtuu käytännössä yhdessä tilassa, kuvaaja Oliver T. Marshin kamera-ajot ovat pitkiä, otokset rajattuja puolikuviksi tai laajoiksi puolikuviksi. Kamera on jatkuvassa liikkeessä. Talon sisällä ja ympärillä pyörivä raidekamera muotoilee kaupasta linnakkeen, josta kukaan ei pääse pakoon.
Lähikuvat ovat harvassa ja keskittyvät Crawfordin ja Hustonin kasvoihin, ihmiset vettyneine ja hikisine vaatteineen näkyvät kaikessa resuisuudessaan. Vain Sadie Thompson ei hikoile, vaikka hänen sisimpänsä kihisee kuumemmin kuin viidakko monsuunikautena. Hänen valumaton meikkinsä on kuin kuolinnaamio.

Kuvakaappaus elokuvasta.
* *
Kultasydäminen prostituoitu on yksi elokuvataiteen suurista kliseistä. Poikkeuksellista on, että Sadie Thompson ei ole cocktail äitiä ja huoraa vaan karvoineen päivineen vain jälkimmäistä. Monista myöhemmistä Hollywood-elokuvista poiketen Sadeaika ei silottele päähenkilöään ryysyistä rikkauksiin nousevaksi ”Pretty Womaniksi”, vaikka on hänen puolellaan. Pre-code-vuodet olivatkin viimeinen kerta vuosikymmeniin, kun Hollywood-elokuvassa oli realistinen käsitys työväenluokasta.
Elokuvan tekopyhät puritaanit eivät ole seksiä vastaan. Nämä arvojensa taakse piiloutuvat nihilistit haluavat orjuuttaa seksiä myyvät palvelijoikseen teeskentelemällä hyveellisyyttä. Samalla he riistävät prostituoiduilta vapaan toimijuuden. Näin selkeää näkemystä seksin ja vallan kytköksestä toisiinsa ei löydy edes Anorasta (2024), jolle Sadeaika on sukua modernissa yhdysvaltalaisessa elokuvassa.
Tarinasta tehtiin sittemmin vielä kaksi remakea, kokonaan mustilla näyttelijöillä tähditetty Dirty Gertie from Harlem U.S.A. (1946) ja Rita Hayworthin pääosittama Intohimon sateessa (1953).
Mikko Lamberg
Sadeajan tekijänoikeudet ovat rauenneet, joten elokuvan voi katsoa esimerkiksi YouTubesta. Elokuvasta on ilmestynyt laadukas Blu-ray-julkaisu vuonna 2022.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kuin kuvastimessa #18: Home for Christmas (1978)
ELOKUVA | Kanadalaisessa huippudokumentissa matkustetaan lapsuudenkotiin kokemaan ohikiitävää onnea.
Kuin kuvastimessa #17: Little Malcolm and His Struggle Against the Eunuchs (1974)
ELOKUVA | Little Malcolm on synkän brittikomedian kulttiklassikko, jossa irvaillaan opiskelijaradikalismille, nuorten miesten seksuaalisille turhaumille ja fasistisille pienpuolueille.
Kuin kuvastimessa #16: Le 15/8 (1973)
ELOKUVA | Suomalaista Chris Myllykoskea kuvaava lyhyt dokumentti on vähemmän juhlittu osa Chantal Akermanin filmografiaa.
Kuin kuvastimessa #15: Under the Silver Lake (2018)
ELOKUVA | Jännityselokuvien modernissa mestariteoksessa nuori näyttelijä alkaa nähdä kaikkialla merkkejä salaliitoista. Mutta onko hän oikeassa vai sekoamassa?




