Kuin kuvastimessa #22: Karnevaaliyö (1956)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa -artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

Карнавальная ночь. Neuvostoliitto, 1956. Ohjaus: Eldar Rjazanov. Käsikirjoitus: Boris Laskin ja Vladimir Poljakov. Pääosissa: Igor Iljinski, Ljudmila Gurtshenko, Juri Belov, Georgi Kulikov, Sergei Filippov.

Suojasäällä tarkoitetaan Neuvostoliiton ja siihen kuuluneiden maiden historiassa ajanjaksoa stalisnimin päättymisen jälkeen ja ennen Brezhnevin aikakauden pysähtyneisyyttä. Aikakaudella ei ole tarkkoja rajauksia, mutta useimmiten sen katsotaan alkaneen Hrustsevin vuoden 1956 puheesta, jossa hän tuomitsi Stalinin teot, ja kestäneen historioitsijasta riippuen neljästä kymmeneen vuotta.

1980-luvun Glasnost ei siis ollut ensimmäinen kerta Neuvostoliiton historiassa, kun peukaloruuvia löysättiin eikä vain kiristetty. Ilma oli täynnä toivoa ja odotusta, erityisesti taiteellisen intelligentsian puolelta. Kun aiempina vuosina elokuvantekijöitä oli sensuroitu olan takaa, avautuivat nyt tulvaportit. Tänä aikana syntyi monia neuvostoelokuvan edelleen hartaasti muistettuja klassikkoja: Kurjet lentävät (1957), Balladi sotilaasta (1959), Olen 20-vuotias (1965), Andrei Rublev (1966) ja niin edelleen.

Eldar Rjazanovin ohjaama Karnevaaliyö (1956) syntyi suojasään kauden alussa, mikä lyö leimansa koko teokseen. Elokuva on vähemmän tunnettu tapaus, vaikka se oli uuden ajan eturintamassa. Kenties se johtuu teoksen keveydestä. Lännessä tunnetaan neuvostoliittolainen viihde-elokuva huonosti, koska olemme keskittyneet, kuten tapana on, vakaviin taiteilijoihin, eisensteineihin, tarkovskeihin, shepitkoihin sun muihin. Tiedetäänhän Suomestakin Aki Kaurismäki, ei kuka ikinä Kyllä isä osaa -elokuvan (2024) on ohjannutkin. Julmetun ankara Tule ja katso (1985) on mielessämme ”tyypillinen neuvostoelokuva”, vaikka se ei sitä olekaan.

* *

Kaikki kansat janoavat naurua, iloa ja väriä. Karnevaaliyö on räjähdys kaikkia kolmea. Musikaalikertomus kuvaa nuoria kulttuuritalon työntekijöitä. Ollaan järjestämässä uuden vuoden juhlia, joissa soi jazz, tanssitaan, ryypiskellään ja suudellaan. Kaikkien kauhistukseksi juhlien kynnyksellä paikalle porhaltaa vasta nimitetty puljun johtaja Ogurtsov (ajan suosittu koomikko Igor Iljinski).

Jäykkäniskainen ja hassunkurista nasaalia vääntävä ukkeli ei salli mitään kevytmielistä ja poikkeavaa. Balettitanssijat eivät saa paljastaa reittä, klovnien on oltava opettavaisia. Paikalle tulee kutsua luennoitsija pitämään lyhyt puhe Marsin asuttamisesta (vain 45 minuuttia), jonka jälkeen kuunnellaan kirjastotädin aariaa.

Kulttuuritalon toimikunnan on laitettava hösseliksi pelastaakseen juhlansa. Juhlapäivänä johtaja lukitaan milloin minnekin, jotta tämä saadaan pois tieltä ja suunnitellut ohjelmanumerot alta pois. Välissä pääsemme näkemään monenlaisia varietee-esityksiä, ensisijassa musiikkia, josta Junnu Vainion laulun Janatuinenkin voisi innostua. Kamera liukuu ympäri Technicolorin sävyin hehkuvaa juhlasalia, jossa sadat ihmiset nauravat, bailaavat ja kittaavat samppanjaa.

* *

Suureellisuus oli sen arvoista, vaikka esikoisohjaajan budjetti paukkui ylitse ja tuotanto uhattiin lopettaa kesken kaiken. Karnevaaliyö kuuluu Jacques Tatin Playtimen (1967) ja Jonathan Demmen Stop Making Sensen (1984) tavoin niihin elokuviin, joiden jälkeen tekee mieli lähteä kaupungin yöhön humaltumaan ja rakastamaan. Jos elokuvaa on moitittava jostain, se on sen nuorien päähenkilöiden yksituumaisuus ja unohdettavuus. Tämäkin palvelee silti elokuvan perimmäistä eetosta, juhlan yhteisöllisyydestä syntyvää riemua.

Karnevaaliyöstä tuli hetkessä aikalaisyleisön suosikki, ja se myi melkein 50 miljoonaa lippua Neuvostoliitossa. Nykyisin teos on entisissä neuvostomaissa uuden vuoden elokuvaklassikko.

Moni meistä on istunut pikkujouluissa, seminaarissa tai vastaavassa muodollisen ja epämuodollisen välissä olevassa tapahtumassa, jossa todellisuudesta erkaantunut johto on päättänyt ”viihdyttää” janoon kuolevia ja vapaasta seurustelusta haaveilevia alaisiaan loputtomalla papatuksellaan. Siksi Karnevaaliyö on kovin lähestyttävä pyyntö inhimillisyyden puolesta. Syvempi kerros löytyy tietysti siitä, että Ogurtsov on parodia doktriineihin rakastuneesta stalinistista, joka rakastaa siveellisyyttä ilon kustannuksella.

* *

Vaikka Karnevaaliyö kritisoi menneiden sukupolvien jähmeyttä, yleissävy on sovinnollinen. Jazzin ja tanssin ohessa kirjastotäti saa laulaa romanssinsa, mitä oppilaat kuuntelevat arvostaen. Runoniekka kirjanpitäjä laskettelee hassunkurista loruilua, jolle taputetaan innokkaasti. Mars-luennoitsija paljastuu ihan mukavaksi tyypiksi, kunhan on ensin juotettu känniin. Alati raivokkaammaksi käyvä Ogurtsovkin on melkein antaa periksi, kun koneistoaan voidellaan vodkalla, mutta uppiniskaisuus ottaa silti voiton.

Esikoistekijä on kaatanut kevyeen viihdefilmiin toiveensa kuin vaivihkaa. Karnevaaliyö lupaa toivoa paremmasta. Diktaattorit eivät toiveistaan huolimatta elä ikuisesti vaan kuolevat ja kipataan historian jätetynnyriin niin kuin kaikki muukin. Ehkä vielä jonain päivänä Venäjällä voidaan taas tehdä pilaa jäykistä autokraateista. Sitä odotellessa.

Erittäin hyvää uutta vuotta kaikille Kuin kuvastimessa -palstan lukijoille ja laajemmin Kulttuuritoimituksen ystäville!

Mikko Lamberg

Elokuva on katsottavissa englanninkielisillä teksteillä Mosfilmin YouTube-sivuilta.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua