Kuin kuvastimessa #12: Raportti hymyilevästä miehestä (1966)

Kuvat ovat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa -artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

Der lachende Mann: Bekenntnisse eines Mörders. Itä-Saksa, 1966. Ohjaus ja käsikirjoitus: Walter Heynowski ja Gerhard Scheumann.

Kannattaa joskus vilkaista listaa valtioista ja itsehallintoalueista, jotka katosivat 1900-luvulla. Luettelon pituus voi yllättää. Osa liitettiin muihin valtioihin, erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, osa hajosi mahdottomuuteensa, osa ehti pyristellä itsenäisinä vain vähän aikaa. Neuvostoliitto on tietysti tunnetuin esimerkki, mutta muitakin on, varsinkin kun huomioidaan kolonialismin perintö.

Läheskään kaikki kadonneet valtiot eivät onnistuneet saavuttamaan vaurautta, jota tarvitaan elokuvataiteen luomiseksi. Monimutkaisesta 1900-luvusta huolimatta Saksan eri inkarnaatiot kykenivät elokuvateollisuuteen. Alue oli vaeltanut lyhyessä ajassa kahden maailmansodan läpi, Weimarin tasavallasta natsismin kautta kahtia jakautuneeseen Saksaan, kapitalistiseen länteen ja sosialistiseen itään. Elokuvateollisuus eli valtion kaikissa muodoissa, niin kuin se tekee kaikissa maissa, jotka pyrkivät levittämään omaa sivistyskäsitystään.

Saksalaisen elokuvan tekijöillä oli vaikeuksia Kolmannen valtakunnan romahdettua. Ohjaaja Werner Herzog on kuvannut uusia ohjaajatekijöitä ”isättömiksi”. Länsisaksalaisilla elokuvantekijöillä ei ollut edellistä sukupolvea, jolta ottaa oppia, sillä vanhempien sukupolvi oli fasisteja. Saksalainen elokuvanteko oli jämähtänyt 1930- ja 1940-luvuilla hengettömäksi propagandaksi. Aikakaudesta oli vaikea löytää inspiraatiota, eikä siitä haluttu sodan jälkeen edes puhua. Niinpä Saksan uuden aallon elokuvantekijät kurottivat isoisien sukupolveen, siis mykkäelokuvan perinteisiin, ja kansainvälisiin vaikutteisiin.

Sosialistisessa Itä-Saksassa käytettiin toista lähestymistapaa. Diskurssi oli neuvostovaikutuksen myötä antifasistinen. Käsitys menneeseen pesäeron tehneestä uuden ajan sosialistisesta Saksasta oli selvä. Lännessä opeteltiin vaikenemaan, idässä syyttämään.

Ironisesti itäsaksalainen elokuva oli propagandassaan enemmän velkaa natsien elokuvateollisuudelle kuin Länsi-Saksan vastaava. Yksi auktoriteetti oli vain korvattu toisella. Sosialistista valaistumista ei saavutettu. Autoritäärisen perinnön huomaa nyky-Saksan itäisten alueiden korostuneesta kiinnostuksesta äärioikeistolaisuutta kohtaan.

* *

Tämänkertainen Kuin kuvastimessa -elokuva on Itä-Saksasta. Sekin on propagandaa, tarkoituksena näyttää läntisen yhteiskunnan tekopyhyys ja piilevä fasismi. Niin tuolloin kuin nyt Venäjän vaikutuspiirin alla olevissa maissa hellittiin ajatusta fasismin päihittämisestä suuressa isänmaallisessa sodassa, joka oli suuri etappi matkalla kohti loistavaa tulevaisuutta. Fasismi rinnastettiin kaikkeen läntiseen tekopyhyyteen, ja lännen omat ponnistelut fasismia vastaan sivuutettiin. Olihan monista entisistä natseista tullut taas kunnioitettuja teollisuusmiehiä ja poliitikkoja.

Tämänkin elokuvan ohjaajat olivat entisiä natseja, eikä se Itä-Saksaa häirinnyt. Kyse on käsittelytavasta. Lännessä unohdettiin helpommin ja annettiin anteeksi kaikessa hiljaisuudessa, idässä ei. On makuasia, että kumpaa myrkkyä haluaa mieluummin niellä.

Kaikki taide on propagandaa ja pyrkii jonkinlaisen maailmankuvan edistämiseen, joskus aktiivisesti, joskus passiivisesti. Kaikkea propagandaa ei oteta vastaan toivotulla tavalla. Raporttia hymyilevästä miehestä (1966) näytettiin itäsaksalaisilla koulutunneilla esimerkkinä läntisestä rappiosta. Teho oli päinvastainen, niin kuin se aina on, kun nuorille näytetään jotain kiellettyä. Monien nuorukaisten mielestä ”Kongo-Müller”, dokumentin nimihenkilö, oli cool. Edustihan hän kansainvälistä seikkailijuutta ja henkilökohtaista vapautta, olkoon millainen ihmishirviö hyvänsä.

Raportti hymyilevästä miehestä on tunnin mittainen haastatteludokumentti. Siinä haastatellaan entistä Wehrmachtin upseeria, Siegfried Mülleria (1920–1983), joka kertoo edesottamuksistaan palkkasoturina Kongossa. Müller kuului 5 Commando -nimiseen yksikköön, jonka tehtävä oli taistella Kongon antikommunistisen hallituksen puolesta kapinallisia vastaan. Yksikön johtaja oli pahamaineinen irlantilainen, Thomas ”Mad Mike” Hoare (1919–2020). Ennen Kongoa Müller oli ehtinyt työskennellä muun muassa NATO-joukkojen kouluttajana Ranskassa ja miinanraivaajana Saharassa.

Länsisaksalaisina elokuvantekijöinä poseeranneet ohjaajat Walter Heynowski ja Gerhard Scheumann jujuttavat majuri Mülleria puhumaan elämästään ja osin ohi suunsa. Jos jujutusta edes tarvitsee. Vaikuttaa siltä, että Müller puhuu joviaalisti laverrellen näkemyksiään kenelle tahansa. Hän rakastaa peeärrää ja oli jo palkkasoturiaikoinaan innokas toimimaan yhteistyössä lehdistön kanssa. Siinä mielessä dokumentti on vähemmän paljastava kuin luulisi.

Elokuvan nimi johtuu Müllerin jatkuvasta virnuilusta kameran edessä. Teoksen tarkoitus on näyttää murhaajan paholaismaiset kasvot. Tämäkin on propagandaa, mutta ei itäsaksalaista vaan Müllerin omaa. Tuikkivat silmät ja sarkastinen hymynkare ovat osa tietoista brändiä. Toisaalta ne johtuvat dokumentaristien hänelle tarjoamista viinanaukuista.

Katsoja todistaa, kuinka ammattimainen palkkatappaja kertoo työstään niin totuuksia kuin valheita. Müller ei pidä itseään palkkasotilaana. Sen sijaan hän kuvaa rooliaan länsimaisen elämäntavan puolustajaksi ja modernista, vallankumouksellisesta sodankäynnistä kiinnostuneeksi. Silti hän myöntää, että hänen motivaationsa on aina antibolševismi, siis negatiivinen, jotain vastaan käyvä vakaumus. Ei myönteinen, jonkin puolesta oleva.

* *

Elokuvan ohjaajat nielevät Müllerin lööperiä vähän liian helposti sellaisenaan. He kuvaavat kolonialismin natsismin suorana jatkeena, samana paskana eri paketissa. Totuus lienee monimutkaisempi ja ehkä jopa kaameampi. Natsi voi päätyä mustan kongolaispoliitikon palkkalaiseksi, tällainen maailma joskus on. Brutaaleihin olosuhteisiin tottuneet sosiopaatit tekevät karmaisevia töitä mukisematta kaikkialla, kunhan hinnasta sovitaan. Ja jotta meidän muiden ei tarvitsisi liata käsiämme.

Kongo-Mülleria ei lakaistu lännessä maton alle, vaikka elokuvantekijät haluavat käyttää häntä mustamaalaamiseen. Erityisesti Länsi-Saksan nuoren sukupolven keskuudessa häntä pidettiin halveksuttavana sotarikollisena. Dokumentissa nähtyä Mülleria tämä ei liikuta. Iloisesti virnuillen hän vihjaa mustien olevan valkoihoisia heikompaa ainesta, valehtelee surevansa jokaista kuollutta ihmistä ideologiasta riippumatta ja sammaltaa unelmastaan tuottaa elämäkerrallinen elokuva Hollywoodissa.

Paljonko puhetulvassa on totuutta ja paljonko alkoholin ryydittämää tykittelyä, sitä on vaikea sanoa. On kuitenkin selvää, että Müller vähättelee omaa rooliaan tappo-orgioissa. Arvokkainta on itse haastattelumateriaali, välillä sitä alleviivataan turhankin innokkaasti kuvittamalla sanottua kuolleilla kongolaisilla tai Müllerin sotureilla univormuissaan.

Raporttia hymyilevästä miehestä pidetään edelleen pienenä dokumenttitaiteen klassikkona. Läntisen mädännäisyyden maamerkkinä elokuva ei aivan pidä vettä. Itä-Saksan oman valvontakoneiston tekopyhyys on liian elävästi katsojan mielessä. Sen sijaan tallenteena tappajina työskentelevien petomaisuudesta ja ideologioiden nokkapokasta elokuva on merkittävä.

Teoksen menestys Itä-Saksan valtiollisessa televisiossa toi tekijöilleen suhteellista vapautta ja kommunistijohtaja Erich Honekerin myötämieltä. Ohjaajat saivat perustaa tuleville teoksilleen oman tuotantoyhtiön, joka ei ollut riippuvainen valtion filmistudiosta, DEFA:sta.

Mikko Lamberg

Raportti hymyilevästä miehestä on katsottavissa englanninkielisillä teksteillä YouTubessa. Heynowskin ja Schaumannin teoksista on olemassa vuosia sitten loppuun myyty viiden DVD:n boksi: Studio H&S – Walter Heynowski und Gerhard Scheumann. Boksista löytyy tässä käsitelty elokuva ja lukuisia muita. Onnekkaimmat voivat yrittää metsästää käytettyä julkaisua Ebaysta tai saksalaisista verkkokaupoista.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua