Kuin kuvastimessa #10: Françoise Durocher, Waitress (1972)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa -artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

Françoise Durocher, Waitress. Kanada, 1972. Ohjaus: André Brassard. Käsikirjoitus: Michel Tremblay. Pääosissa: 24 quebeciläistä elokuva- ja teatterinäyttelijätärtä.

Kanadalainen elokuva ei ole suoranaisesti marginaalista: moni kanadalainen ohjaaja ja erityisesti koominen näyttelijä on siirtynyt pian suosion sytyttyä Yhdysvaltoihin. Luultavasti tunnetuin kanadalainen ohjaaja on kehokauhun mestari David Cronenberg. Vaahteramaan kuuluisia koomikoita ovat muun muassa Jim Carrey, John Candy, Tom Green ja Mae Martin. Kanadassa myös kuvataan paljon yhdysvaltalaisia elokuvia, mikä on sapettanut, tietenkin, Donald Trumpia. Toronto on esittänyt yhdysvaltalaisia suurkaupunkeja huomattavasti useammassa elokuvassa kuin monet tietävät.

Kanadassa tuotettuja elokuvia ei kuitenkaan tunneta hyvin, vaikka kyseessä on erityisesti dokumenttien ja animaatioiden suhteen rikas elokuvamaa. National Film Board of Canada on merkittävällä tavalla maan elokuvateollisuutta tukenut ja sen merkityksen nähnyt, tärkeä instituutio.

Kansainväliseen elokuvakaanoniin on nostettu lähinnä Cronenbergin varhaistyöt. Luultavasti tunnetuin Kanadassa edelleen työskentelevä elokuvaohjaaja taas on eksentrisiä taidefilmejä tekevä Guy Maddin. Mutta kuten usein, maan sisällä suosituimpia filmejä työstävät henkilöt ovat aivan muuta sakkia kuin ulkomaisilla filmifestivaaleilla juhlitut arthouse-maakarit.

Jos kanadalainen elokuva on maailmanelokuvan mittapuulla hiukan sivuroolissa, mitä voi sanoa quebeciläisestä elokuvasta? Quebec on vajaan 10 miljoonan asukkaan provinssi, jossa on ranskan kielen vuoksi ainutlaatuinen kulttuuri, joka ei käy juurikaan dialogia muun Kanadan kulttuurin kanssa. Alueella on toiminut eri separatistiliikkeitä. Viimeisimmässä kansanäänestyksessä vuonna 1995 Kanadassa pysyminen voitti erittäin niukasti, prosenttiyksikön erolla. Äänestyksen jälkeen jännittynyttä tilannetta on lievitetty antamalla Quebecille laajoja itsehallinto-oikeuksia.

Ironista kyllä, juuri Donald Trumpin jingoistinen uho on yhdistänyt quebeciläisiä ja muuta Kanadaa enemmän kuin mikään muu asia aikoihin.

* *

Vaikka Ranskalla on kielen, talouden ja maantieteellisen aseman vuoksi intressejä toivoa Quebecin kulttuurille kaikkea hyvää, ei provinssin kulttuuri, elokuva mukaan lukien, juurikaan näy Ranskassa, tärkeimmässä elokuvamaassa, johon Quebecilla on luontaiset kytkökset. Näin ollen Quebecin elokuvateollisuudesta tiedetään aika vähän cinefiilienkään toimesta.

Françoise Durocher, Waitress (1972) on kuitenkin esimerkki alueen elokuvan kiinnostavuudesta ja ainutlaatuisuudesta. Se on televisiolle tehty kokeellinen lyhytelokuva, jossa 24 merkittävää quebeciläistä näyttelijärtä (mm. Monique Mercure ja Angèle Coutu) esittää yhtä ja samaa hahmoa, kahvilassa työskentelevää Françoise Durocheria.

Elokuva on ensimmäinen yhteistyö ohjaaja André Brassardin (1946–2022) ja Quebecin tunnetuimpiin kuuluvan teatterikirjailijan, Michel Tremblayn (s. 1942) kanssa. Tremblayn teoksissa marginalisoidut saavat äänen, vaikka hänen näytelmissään on myös liberaalinationalistinen eetos. Tremblay vastustaa Quebecin kaksikielisyyttä ja kannattaa separatismia. Hänen tekstinsä kuvaavat englanninkielisen valtakulttuurin ja ranskankielisen eliitin ikeessä kamppailevaa quebeciläistä työväenluokkaa hyödyntäen näiden omaa slangia, joka tunnetaan joualina.

Tremblayn teoksissa homoseksuaalit ja naiset ovat tärkeässä roolissa. Häntä kiinnostaa ennen kaikkea naisten rooli Quebecin kulttuurin kehityksessä.

Françoise Durocher, Waitress ei ole poikkeus Tremblayn tuotannossa, mutta se on miellyttävän epänäytelmällinen ollakseen tekijän ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus. Teos perustuu käytännössä monologin ja dialogin hybridiin, mutta tapa esittää teksti on dynaaminen ja katkelmallinen, sirpaleiksi pirstottu.

Françoise Durocher on milloin tarjoilija, ”waitress”, milloin kassaneiti tai esihenkilö. Katsoja ymmärtää pian, että kyseessä on paitsi läpileikkaus tavallisista naisista epäkiitollisen työnkuvan takana, myös kuvaus yhden naiskuvan sisällä piilevistä ristiriitaisuuksista. Durocher on vuoronperään Floridassa rusketuksen hakemassa käynyt pyrkyri, etikalla ruokapöydät putsaava nyrpeä vanhus ja kovaan ääneen käkättävä ylimeikannut ritu, joka vihaa työtään. Sekä 21 muuta versiota, jotka kaikki saavat lyhyesti oman hetkensä, dialoginpätkän, merkitsevän katseen kameraan.

Teksti ja sen esitys ovat taitavia, sillä tunnistamme hahmot ja arkkityypit välittömästi pienistä eleistä. Arjessamme huomaamattomat kasvot saavat tarinan. Durocherit riitelevät, tuskailevat rakkaudessa, kärsivät rahapulasta. Filmi esittää lyhyessä ajassa palvelualan perverssiyden: suru pitää peittää alati asiakkaalle väläytettävään hymyyn.

Elokuva on oleellisesti työväenluokkainen. Se kuvaa ammattiryhmää, jota ei haluta edelleenkään aina laskea ”oikeiden” duunareiden joukkoon, koska kyse on naisvaltaisesta palvelualasta, miesvaltaisessa ja sairaassa ravintolakulttuurissa mitätöidyimmästä, elokuvan toteutuksen aikaan vailla ammattiliittoa olleesta.

* *

Tremblayn teksti hyödyntää kreikkalaista kuoroa. Teoksen taustalla pauhaa kaikkien Françoisien konekiväärinopeudella papattama kahvilan ruokalista, jossa ranska sekoittuu invaasiota tekevään englannin kieleen. Tässä lumivyöryssä sämpylät, ranskikset, kokikset ja muut menettävät merkityksensä ja muuttuvat sanahelinäksi. Ratkaisu implikoi, että yhden naisen arkinen elämä voi lähemmin katsottuna olla eeppistä tragediaa. Françoiset itse saavat esittää niin pääroolin kuin olla omana kuoronaan, sillä kukaan muu ei tee sitä heidän puolestaan.

Elokuva on tarkka ja kunnioituksella nähty läpileikkaus vähätellystä ammattikunnasta. Durocherit kommunikoivat toisilleen vittuilemalla ja rosoja silottelematta, mutta taustalta kuultaa vaistomaisesti myös naisten keskinäinen solidaarisuus. Ironinen huumori tekee räiskyvistä hahmoista yhtä aikaa karikatyyreja ja todellisia ihmisiä.

Teos voitti tärkeitä kanadalaisia elokuvapalkintoja ja teki ohjaajastaan kertaheitolla merkittävän äänen. Nykysilmin filmi tuntuu yllättävän tärkeältä, erityisesti tällaisena aikana, jona työväenluokan oikeudet ovat jatkuvasti uhattuina ja yhä useampaa muka-radikaalia miestä houkuttelee naisten mitätöinti ja maskuliininen katkeruus.

Mikko Lamberg

Elokuva on katsottavissa National Film Board of Canadan YouTube-sivulla. Käsikirjoittajan periaatteita mukaillen teoksessa ei ole englanninkielistä tekstitystä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua