Giovanni Bucchieri ja 100 Seasons. Kuva: Axel Pettersson
ELOKUVA | Antti Selkokari vietti intensiivisen viiden päivän rupeaman Brysselin kansainvälisillä elokuvajuhlilla.
“100 Seasons saa miettimään mitä oikein katsomme: dokumenttielokuvaa vai vieraan ihmisen päässä pyörivää muistojen teatteria.”
Antti Selkokari
Brysselin kuudennet kansainväliset elokuvajuhlat (BRIFF) vietettiin Belgian pääkaupungissa kesä-heinäkuun vaihteen vaihtelevan aurinkoisissa, silti hellelukemia hipovissa lämpötiloissa.
Pääasiassa pitkien fiktioiden täyttämää festivaaliohjelmistoa oli maustettu muutamilla dokumenttielokuvilla, joista aihevalinnaltaan epätavallisimmasta päästä oli belgialaisohjaaja Julien Henryn 65-minuuttinen Se crasher pour exister. Siinä kuvataan romuralleihin erikoistuneen perheen antaumuksellista suhdetta ekstreemiurheiluna pidettävään harrastukseensa, joka on autojen kolaroimista betoniseinäisellä speedway-radalla. Lajin pointti on ajaa kärry romuksi ja selvitä itse hengissä.
Elokuva keskittyy Alizée Rousseau’hon ja hänen perheeseensä, jonka sunnuntaiharrastusta kolarointi on ollut kauan. Elokuvan ihmisistä yksi tiivistääkin harrastamisen syyn seuraavasti: “Pelon ja adrenaliinin yhdistelmä on äärimmäisen koukuttava.”
Seurantadokumentin tyyliin tehdyssä elokuvassa on paljon eri vuosina kuvattua aineistoa, selviä kotielokuviakin. Kontekstia Henry ei kuvaamilleen ihmisille ja ilmiölle paljon anna. Elokuva jääkin valitettavasti erikoisuuden esittelyksi.
* *
Suomalaisyleisön kannalta kiinnostavimpiin festivaali elokuviin kuului Tia Kouvon esikoisohjaus Mummola. Siinä kahden aikuisen tyttären ja heidän lastensa vierailu mummolan joulupöytään osoittautuu ikumuistoiseksi. Vaikka kaikki sujuu vaarin juopottelua myöten samoin kuin joka ainoa vuosi niin jotain muuttuukin: perheen nuoriso eli lastenlapset eivät enää siedä vaarin ryypiskelyä ja karkottavat hänet joulupöydästä. Kaikki löytävät vielä edestään protestin joka muistetaan.
Mummola kasvaa joulukuvioista erilleen taitavasti kirjoitetuksi muotokuvaksi yhden perheen pitkään kestäneestä elämänvalheesta.
* *
Hätkähdyttävimpiä näkemiäni elokuvia oli ruotsalaisen Giovanni Bucchierin outo autofiktiivinen elokuva 100 Seasons. Se on elokuvallinen muotokuva entisestä Ruotsin kuninkaallisen baletin tanssijasta, Giovanni Bucchierista, joka on menettänyt työnsä mielenterveysongelmien takia.
Elokuvasta tekee poikkeuksellisen sen syntyhistoria: Bucchierilla on ollut kerättynä tallenteita eli kotielokuvia noin 30 vuoden ajalta omasta elämästään ja pyörremyrskymäisen voimakkaasta, jo teini-iässä alkaneesta rakkaussuhteesta Louise Peterhoffin kanssa. Yhdistelemällä arkistokuvaa ja uutta aineistoa Bucchieri luo pyörteenomaiseen imuun vetävän teoksen täynnä dokumentoituja muistoja, kuvitelmia, esityksiä ja tositapahtumia. Ohjaaja ei todellakaan arkaile tehdä katsojiensa oloa epämukavaksi.
100 Seasons saa miettimään mitä oikein katsomme: dokumenttielokuvaa vai vieraan ihmisen päässä pyörivää muistojen teatteria. Hullu juttu, kaikkiaan.
* *
Näkemieni elokuvien kauneimmasta päästä oli Sergio Guataquira Sarmienton ohjaama puolitoistatuntinen belgialainen dokumenttielokuva Adieu Sauvage. Siinä ohjaaja lähtee kuvausmatkalle Etelä-Amerikkaan tutustumaan omien juuriensa ohella siihen, miksi Amazonin alueen tiettyjen intiaaniheimojen keskuudessa tehdään niin paljon itsemurhia.
Alkuperäinen tutkimusmotiivi tipahtaa jonnekin matkan varrelle, kun elokuvan valtaavat sykähdyttävän kauniilla mustavalkoisilla kuvilla kerrotut tarinat sydänsuruista, ystävyydestä ja rakkaudesta.
Amazonin alueen intiaaneja iltapesulla Sergio Guataquira Sarmienton upean mustavalkoisessa dokumenttielokuvassa Adieu Sauvage. Kuva: BRIFF 2023
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Hyvän tahdon lähettiläs oppi, ettei auttaja saa itkeä autettavan kurjuutta – arviossa Laula minulle Arja
ELOKUVA | Marko Tallin ohjaama dokumenttielokuva kertoo laulaja Arja Saijonmaasta, joka ottaa ihmiset huomioon ja rakastaa matkustamista ja musiikin esittämistä.
Tragikomedia muistuttaa siitä mihin parisuhteessa ei pidä jämähtää – arviossa The Invite
ELOKUVA | Olivia Wilden ohjaaman elokuvan teemana on Oscar Wilden ajatus: ”Ihmisen pitäisi aina olla rakastunut, siksi ei koskaan pitäisi mennä naimisiin”.
Kuin kuvastimessa #54: A Visit to the Underground Cities of Mars (1977)
ELOKUVA | Pieni ufo-kultti päätti tuottaa 1970-luvulla sarjan elokuvia, joita levittivät yhdysvaltalaisilla public access -tv-kanavilla. Tämä on yksi niistä.
Teiniseksiä ja kauhua leirikeskuksessa – arviossa Teenage Sex and Death at Camp Miasma
ELOKUVA | Sekoitus 1980-lukuista teinislasherleffaa ja nykypäivän seksuaali-identiteettiä pohtivaa aikuiselokuvaa vangitsee hypnoottisuudellaan, kun sille antaa aikaa.
