Myanmar Diaries. Kuva: The Myanmar Film Collective
ELOKUVA | Eija Niskanen kirjoittaa Berliinin elokuvajuhlista, joilla laulettiin uskon katoamisesta, koeteltiin rakkautta, katseltiin rocktähteä keraamikkona ja päästiin Myanmarin mielenosoitusten keskelle.
Eija Niskanen
Berliinin elokuvajuhlat uhkasi typistyä kokonaan verkkofestivaaliksi, kun omikron lähti leviämään. Lopulta tapahtuman markettipuoli EFM eli European Film Market päädyttiin laittamaan onlineksi ja itse festivaali toteutettiin tiukoin koronaturvatoimin. Huhujen mukaan Berlinalella on suora puheyhteys päättäviin tahoihin.
Paikan päällä akkreditoitunut sai pressilätkänsä, kun esitteli rokotustodistuksensa. Tiukasti myös teattereissa tutkittiin, että kaikki kolme rokotusta on otettu.
Lehdistö- ja industry-näytöksiin ei entiseen tapaan jonoteltu tungoksessa teattereiden aulassa, vaan liput piti varata etukäteen netissä. Teatterit olivat käytössä 50 prosentin kapasiteetilla eli joka toinen tuoli oli käytössä, ja lipunvaraussysteemi antoi kullekin katsojalle numeroidun paikan. Saleissa oli maskipakko eikä mikään kangas- tai kirurginen maski kelvannut, vaan maskin piti olla FFP2.
Festivaalikeskuksena toimivan Berlinale Palastin kuvauspaikoille ja lehdistötilaisuuksiin pääsi vain käymällä päivittäin koronatestissä. Sitä varten oli pääpaikan kadunvarteen tuotu kaksi testibussia, joissa testaus sujui rivakasti; tuloksen sai sähköpostiin varttitunnissa.
Kun ottaa vielä huomioon, että julkisilla sukkuloidessa oli käytössä maskipakko eikä mikään loiva suomalainen suositus, voi vain todeta, että tähän jööhön verrattuna Tampereen elokuvajuhlat tulee olemaan koronalinko.
* *
Festivaalia oli pandemian takia lyhennetty; normaalisti kymmenen päivää kestävä festivaali päättyi jo keskiviikkona eikä vasta viikonloppuna. Sen jälkeen festivaalin elokuvia esitettiin ympäri kaupunkia kaikelle kansalle.
Koronan takia ainakin yksi tunnettu ihminen jäi jumiin: ranskalaisnäyttelijätähti Isabelle Hubbert sai festivaalin elämäntyöpalkinnon, mutta ei päässyt sitä noutamaan, koska sai juuri ennen matkaanlähtöä koronatartunnan.
* *
Sonne: Melina Benli, Maya Wopienka ja Law Wallner Kuva: Ulrich Seidl Filmproduktion
Suomalaista elokuvaa edusti kilpailusarjoissa Alli Haapasalon Tytöt tytöt tytöt, joka oli mukana Encounters-ohjelmistossa. Sundancen yleisöpalkinnon pokannut elokuva ei saanut palkintoa Berlinalessa.
Yksi sarjassa palkituista oli kuitenkin sekin kolmen tytön kuvaus: kurditaustaisen itävaltalaisohjaajan Kurdwin Ayubin ohjaama ja Ulrich Seidlin tuottama Sonne. Elokuva alkaa kolmen tytön pukiessa hijabeja ylleen ja kännykkäkuvailemassa toisiaan twerkkaamassa perinteisessä islamilaisessa asussa. Tyttöjen lauluesitys R.E.M.:n Losing My Religion -kappaleesta päätyy Youtubeen elokuvan päähenkilön Yesminin tietämättä ja nousee viraalihitiksi; tytöt halutaan esiintymään häihin ja kissanristiäisiin.
Se mikä alussa näyttää raikkaalta maahanmuuttajataustaisten nuorten kulttuurin uusimiselta, päätyy lopulta kulttuuriseksi omimiseksi, kun tyttötrion kaksi ei-muslimityttöä jatkavat kurditouhotusta Yesminin jäädessä sivustakatsojaksi.
* *
Berlinalen pääkilpailusarjan voitti katalonialainen Alcarràs, ohjaajanaan Carla Simón. Elokuva kuvaa maatilaltaan karkotettavaa perhettä ja sen kamppailua. Tuomaristossa oli mukana muun muassa neljän Oscarin ehdokkaan Drive My Carin ohjaaja Ryusuke Hamaguchi.
Kilpailusarjan elokuvista palkinnotta jäi juoneltaan miellyttävän yllättävä ja ennalta-arvaamaton itävaltalainen AEIOU Das Schnelle Alphabet des Liebes, jossa vanheneva näyttelijädiiva opettaa puhetaitoa epäsosiaaliselle teinipojalle ja päätyy tämän kanssa suhteeseen.
Rakkautta koeteltiin myös Claire Denis’n uutuudessa Avec Amour et Acharmament / Both Sides of the Blade, jossa Juliette Binochen näyttelemä nainen ei osaa päättää ollako nykyisen miehensä vaiko exänsä kanssa, varsinkin kun nykyinen ja ex päätyvät yhdessä bisneksiin. Se mikä alussa näyttää lupaavalta – miehet eivät ole tyypillisen ranskalaisen ihmissuhde-elokuvan intellektuelleja vaan hämäräbisneksen reunoilla käväiseviä urheilualan yrittäjiä ja elokuva sijoittuu reilusti pandemian keskelle, kun Binoche lampsii metroon maski naamalla – päätyy omituisen junnaavaksi jahkailuksi vailla sen kummempaa johtopäätöstä. Ei siis vahvinta Claire Denisiä.
* *
Nana Before, Now & Then: Happy Salmam ja Laura Basuki Kuva: Batara Goempar
Helsinki Cine Aasiassa elokuvallaan The Seen and Unseen vieraillut indonesialainen Kamila Andini pääsee elokuvassaan Nana – Before, Now & Then luotaamaan maansa traagista historiaa päähenkilö Nanan kautta. Takaumista ilmenee, että ilmeisesti vuosien 1965–1966 sotilasvallankaappauksen jälkeen Nana naitetaan vanhemmalle varakkaalle miehelle, jotta hän olisi turvassa aikana, jolloin miljoona indonesialaista menettää henkensä. Viisitoista vuotta myöhemmin Nana elää tasaisen rauhallista elämää, koskaan suvustaan puhumatta, kunnes menneisyys saavuttaa hänet mystisen naisen kautta.
Naista näyttelevä Laura Basuki sai parhaan sivuosaesittäjän palkinnon. Lehdistötilaisuudessa paljastui, että Nanan tarina on yhden elokuvan tuottajan, Jais Dargan äidin elämäntarina.
Rithy Panh käyttää pienoismalleja rakentaessaan menneisyyden Kambodzhaa. Kuva: CDP / Anuopheap Production
Rithy Panh jatkoi keskeisen aiheensa, Kambodzhan punakhmer-ajan kuvaamista elokuvassaan Everything Will Be OK, mutta nyt etäännytetysti, vallan filosofiaa punniten. Elokuvansa The Missing Picture tapaan hän rakentaa ison osan elokuvakerrontaa pienoismallien ja nukkien avulla.
Aasian maiden poliittiset konfliktit olivat myös aiheena dokumenttielokuvassa Myanmar Diaries, joka esitettiin Panorama-sarjassa. Tekijäkrediittejä elokuvassa on vain yksi: The Myanmar Film Collective. Turvallisuussyistä yhdenkään viime keväänä ja kesällä Myanmarin sotilasvallankaappauksen jälkeisiä mielenosoituksia ja niiden brutaalia tukahduttamista kuvanneen nimeä ei esiinny elokuvassa. Paikoin shokeeraavan elokuvamateriaalin Euroopassa vastaanottaneet ja editoineet henkilöt eivät hekään solidaarisuudesta laittaneet omia nimiään elokuvan loppuun. Festivaaliesityksessä lavalle nousi yksi elokuvan kuvaajista, nimettömänä, maski kasvoilla ja lippis päässä. ”Olen pahoillani, en voi kertoa teille nimeäni”, hän sanoi elokuvaa esitellessään.
Myanmar Diaries. Kuva: The Myanmar Film Collective
* *
Erityisesityksissä hyvän musiikkidokumentin ystäviä kiinnosti uusi Nick Cave -elokuva, Andrew Dominikin ohjaama This Much I Know To Be True. Suureksi osaksi kameraa varten rakennettu studiotilanne ei ala musiikilla, vaan esittelemällä Caven uuden aktiviteetin keraamikkona. Cave käytti hyväkseen valtion pandemia-aikana tarjoamaa mahdollisuutta uudelleenkouluttautumiseen ja kouluttautui keraamikoksi.
Elokuvan musiikkiosuus on lavastettu ympyränmuotoiseksi, jossa kamera kiertää muusikkoja. Dokumentissa tulee hyvin esille Warren Ellisin suuri rooli Caven musiikissa.
Nick Cave ja Warren Ellis.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Josh Margolin kunnianosoitus isoäidilleen yhdistää huumoria ja toimintaa – arviossa Thelma
ELOKUVA | Thelma ja Ben ajavat skootterilla Los Angelesiin hakemaan oikeutta menetettyään puhelinhuijarille 10 000 dollaria.
Amerikkalaista historiaa tontin, talon ja sen asukkaiden kuvittamana – arviossa Here
ELOKUVA | Robert Zemeckisin teknologiaan tukeutuva elokuva perustuu Richard McGuiren kirjaan, jossa kerrotaan amerikkalaisten historiaa yhden paikan kautta.
Eteläpohjalaiselta Saku Taittoselta sujuvat porilaismurre ja Neumannin lavaelkeet Dingo-elokuvassa Levoton Tuhkimo
ELOKUVA | Dingosta kertova Levoton Tuhkimo saa pohtimaan toden ja keksityn suhdetta. Yksi Mari Rantasilan elokuvan tärkeistä teemoista on nähdyksi tulemisen ja hyväksynnän tarve.
Conclave-elokuva tuo esiin, miten uuden paavin valintaa juonitellaan Vatikaanin suljettujen ovien takana
ELOKUVA | Jos Conclave on jotakin, niin visuaalista herkkua askeettisuuteen tottuneille pohjoismaalaisille, sikäli paljon siinä korostuvat katolisen kirkon suosima prameus ja väriloisto.
