Berlinale 2024: Berliinin elokuvafestivaali tarjosi musiikkia ja rajojenylityksiä Navalnyin kuoleman varjossa

Sebastian Stan, Renate Reinsve ja Adam Pearson elokuvassa A Different Man. Kuva: Faces Off LLC

Eija Niskanen, teksti

Berliinin elokuvafestivaali Berlinale perustettiin jaettuun kaupunkiin vuonna 1951. Se on kokenut muurin murtumisen ja sitä edeltävät pari vuotta, jolloin elokuvaesityksiä järjestettiin itäpuolenkin teattereissa.

Festivaali on aina yrittänyt pysyä poliittisesti valveutuneena. Tänä vuonna Aleksei Navalnyin kuolema osui keskelle festivaalia, ja festivaalin loppupuolella järjestettiin erityinen tilaisuus hänen muistolleen. Muuten maailmantapahtumat näkyivät parin päätösseremoniassa palkitun palestiinalaisissa keffiyeh-huiveissa.

Berlinalen viime vuosien ohjelmistoa on arvioitu heikommaksi kuin Cannesin ja Venetsian festivaalien, mutta tämänvuotinen kansainvälinen pääkilpailusarja oli varsin hyvää tasoa ja monella tapaa kantaaottavakin. Jokainen kilpasarjan elokuva voi voittaa ainoastaan yhden palkinnon, mikä tarkoittaa palkintojen jakautumista laajemmalle elokuvamäärälle ja tiettyjen tuomareiden suosikkien nostamista jollekin palkinnolle. Systeemiä voisi suositella muihinkin palkintogaaloihin, joissa saman elokuvan tekijäkaarti usein ramppaa lavalla pitämässä kolmatta palkinnon vastaanottopuhettaan.

Rajanylityksiä monessa mielessä

Festivaalin pääkilpailusarjan Kultaisen karhun voitti ranskalais-senegalilainen elokuvantekijä ja näyttelijä Mati Diop dokumenttielokuvallaan Dahomey. Elokuva oli toinen kilpailusarjan dokumenttielokuvista – toinen oli venäläissyntyisen Victor Kossakovskyn dokumentti Architecton ihmiskunnan rakennushistoriasta ja viime vuosikymmenien lyhytnäköisestä sementin käytöstä.

Dahomey oli vain 69-minuuttinen, ja vaikka sen aihe ranskalaismuseosta kotimaahansa Beniniin eli entiseen Dahomeyhin palaavasta patsaasta on mitä tärkein, olisi elokuva soveltunut paremmin kokeellisempaan Forum-sarjaan. Lupita Nyong’on’n johtama jury kuitenkin katsoi elokuvan pääpystin arvoiseksi.

Hong Sang-soo ja Isabelle Huppert. Kuva: Eija Niskanen

Toisella tapaa rajoja yritettiin ylittää Juryn erikoispalkinnon pokanneen korealaisen festarisuosikkiohjaajan Hong Sang-soon elokuvassa A Traveller’s Needs, jossa pääosaa esittää Isabelle Huppert. Hän näyttelee Koreaan rantautunutta ranskanopettajaa, joka kohtaa joukon korealaisia. Jokainen kohtaaminen muodostuu ohjaajalle ominaiseen deadpan-dialogiin pohjautuen humoristiseksi törmäykseksi korealaisen ja ranskalaisen kulttuurin välillä. Hong Sang-soota voisi kutsua ”Korean Kaurismäeksi”, sillä hän tekee samantapaisista ihmisistä pienimuotoisia, omalaatuisella huumorilla sävytettyjä elokuvia.

Jonkinlainen raja ihmisyydessä ja ulkonäössä ylitetään myös Aaron Schimbergin elokuvassa A Different Man, jossa kasvoiltaan epämuodostunut mies onnistuu tienaamaan elantonsa av-alan pikkuroolien näyttelijänä. Hän saa kuulla uudesta lääkityksestä, joka muuttaa kasvot perusnormikasvoiksi, mutta muutokset eivät tuo mukanaan aivan sellaista elämää kuin päähenkilö oli toivonut. Roolista pokkasi parhaan näyttelijän pystin Sebastian Stam, mutta erikoisen näköistä miestä näyttelevä Adam Pearson näytteli roolin omilla erikoisilla kasvoillaan.

A Different Manissa oli myös toinen rajanylitys, kun norjalaiselokuvalla Maailman huonoin ihminen maailman tietoisuuteen hypännyt Renate Reinsve näytteli miehen naapuria ja kiinnostuksenkohdetta. Reinsve näytteli myös toisessa kilpailusarjan elokuvassa, Piero Messinan hyytävässä tulevaisuuskuvauksessa Another End, jonka miespääosassa on Gael Garcìa Bernal.

Yhtä onnistuneesti ei rajoja ylitellyt Abderrahmane Sissako elokuvallaan Black Tea, vaikka Afrikasta Kiinaan töihin rantautuneen naisen tarinassa olisi ollut saumaa pohtia siirtolaisuutta ja ennakkoluuloja. Sen sijaan teekauppaan sijoittuva tarina tuntui olevan jotakin köyhän miehen In the Mood for Lovea visuaalisen hyvännäköisyyden ja hitaan tarinankehittelyn peittäessä kaiken elämänmakuisuuden.

Juryn erikoispalkinto myönnettiin ranskalaisen Bruno Dumontin scifi-elokuvalle L’Empire. Elokuva on sijoitettu tylsännäköiseen nykypäivän uudisrakennuslähiöön, ei siis matkaesitteiden pittoreskiin ranskalaiskylään. Yhtäkkiä elokuvan henkilökaarti, enimmäkseen nuoria aikuisia, alkaa käyttäytyä kuin he olisivat tipahtaneet kylään Star Wars -elokuvista. Siinäpä lasermiekat heiluvat pellon laidalla .

Musiikkia ja elämäniloa

Omaan makuuni osuneista elokuvista palkinnotta jäi Margherita Vicarion ohjaama Gloria!, mielenkiintoinen tarina nuorista kodittomista naisista 1800-luvun Italiassa, jotka asuivat kirkon ylläpitämässä oppilaitoksessa. Musikaalisesti lahjakkaat neitoset harjoittelevat soittoa ja laulua Paavin vierailua varten. Neitosten improvisoima musiikki on musiikinjohtajalle liikaa, mutta yleisö hullaantuu.

Elokuvan musiikki on ohjaajan itsensä sekä Davide Pavanellon säveltämää. Klassisista kirkollisista sävellyksistä siirrytään yllättäen nykypäivän sävelmiin ja rytmeihin. Nuorten naisten esittämä musiikki on klassisilla soittimilla ja heille tuodulla, syntiseksi mielletyllä pianolla esitettyä teknopopjn, Thelonious Monk -tyylisen jazzin ja modernin konserttimusiikin sekoitusta – ja heitetäänpä Paaville lopulta karibialaisia rytmejäkin. Yllättävä musiikki historiallisessa epookissa riemastuttaa ja kuvastaa naisten girl power -asennetta.

Toisella tavalla mutta yhtä riemastuttavasti musiikista nautittiin iraniklaiselokuvassa My Favorite Cake. Ohjaajat Maryam Moghaddam ja Behtash Sanaeeha olivat lehdistötilaisuudessa läsnä vain kuvina, sillä he eivät olleet saaneet poistumisviisumia Iranista. Charmikkaat päätähdet Lily Farhadpour ja Esmail Mehrabi edustivat elokuvaa festivaalilla.

Elokuvassa ikääntynyt leskinainen asuu yksin tyttären muutettua ulkomaille. Ystäviensä tapaamisessa hän saa idean iskeä mies ja pianpa sellainen löytyykin iäkkäämmästä sinkkumiehestä. Kahdella yksinäisellä synkkaa heti ja he päätyvät naisen asuntoon tanssahtelemaan takavuosien iranilaishittien tahdissa – kunnes yllättävä tapahtuma kääntää ilonpidon kitkeräksi.

Lehdistötilaisuudessa näyttelijä Lily Farhadpour kertoi elokuvan kuvaavan naisten elämää Iranissa realistisemmin kuin siellä televisiossa esitetyt elokuvat ja draamat.

– Nauramme aina naisten kanssa, kun draamassa nainen pesee pyykkiä ja menee nukkumaan hijab päällä. Emme me oikeasti niin pukeudu kotonamme.

Muuta ilahduttavaa

Kilpailusarjasta voisi nostaa esille myös saksalaisen Mathias Glasnerin ohjaaman perhedraaman Sterben (Dying). Andreas Doerenin ohjaus In Hilde, Eure Liebe kertoi puolestaan natsihallintoa vastustavasta nuoresta naisesta, joka joutuu Gestapon vangiksi. Pääosaa näyttelee Babylon Berlinin Charlottan roolista tuttu Liv Lisa Frie.

Andreas Dresen ja Liv Lisa Fries. Kuva: Eija Niskanen

Nuoremmalle elokuvayleisölle tarkoitetusta Generation-sarjasta nousi esille pari mielenkiintoista aasialaiselokuvaa. Phạm Ngọc Lânin ohjaama Ci Li Never Cries kuvasi ulkomailta Vietnamiin kotiseudulleen palaavaa naista, joka sukulaisensa häähulinan keskellä ystävystyy nuoren klubi-isännän kanssa.

Kiinalaisen Wang Xiaoshuain ohjaama Wo Tu kuvaa puolestaan poikaa, jonka suurin toive on saada samanlainen vesipistooli kuin kavereilla on. Sellaisen hänelle antaa kuollut isoisä, joka ilmestyy vuorelle. Fantasiaa ja realismia sekoittava kasvutarina johdattaa lopulta perheen syrjäisestä kylästä suurkaupunkiin. Olin elokuvan koululaisesityksessä, jossa lapset saivat kysyä ohjaajalta kysymyksiä ja ohjaaja saikin vastata muun muassa kysymykseen siitä miksi poika halusi vesipistoolin.

– Oletko itse koskaan halunnut kovasti jotakin, kysyi ohjaaja tyttölapselta.

– Joo, droonin, tämä vastasi.

Panorama-sarjassa oli myös jo Suomeen levitykseen ostettu Crossings. Georgialaistaustaisen ruotsalaisohjaajan Levan Akimin elokuva on lämmin ja kauniisti kuvattu transyhteisö- ja perhekuvaus.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua