Kissanpiiskaajankuja (Kattpiskargränden) Kristiinankaupungissa. Kuva: Marita Wahlroos

Minusta paras pakoreitti pois syksynalun tavanomaisuudesta oli tällä erää karauttaa pitkin Pohjanmaata pohjoiseen. Vakuutan, että reitille sattuu monenlaista kiinnostavaa, josta osaa voi kuvata myös tässä julkaisussa. Itse lähdin matkaan Porin torin liepeiltä, mutta yhtä hyvä lähtöruutu on vaikkapa Tammelan tori. Kukin asuinsijansa mukaan.

* *

1

Porilaisena minulla oli alussa kaksi vaihtoehtoa: rannikkoa pitkin Vaasaan tahi sisämaareittiä noudatellen Seinäjoelle. Päätin, että katsastan molemmat.

Seinäjoella vierailin Taidehallilla, joka löytyy kulttuurikeskus Kalevan navetasta. Tavoitteeni oli varsinaisesti nähdä tanskalaisen Jakob Juhlin näyttely Kuvittele puu – Imagine a Tree, mutta vähintään yhtä mielenkiintoiseksi osoittautui kerrosta alempaa löytynyt toisen pohjoismaalaisen, eli Tove Kjellmarkin Hevonen, robotti & mittaamaton -näyttely.

Juhl on rakentanut Vintille oman metsänsä, jota voinee luonnehtia luontodystopiaksi, kuvaukseksi ajasta, jolloin luontokato ja ilmastonmuutos ovat muuttaneet elinympäristöämme niin paljon, että ihmiset eivät enää täysin tunnista sitä mitä me tarkoitamme luonnonmetsällä.

Kysyä tietysti pitää, eikö tuo aika jo ole täällä? Eikö jo nyt varsin harva meistä tiedä millaista on samota edes lähimain koskemattomassa metsässä?

Hevonen, robotti & mittaamaton -näyttely Seinäjoen taidehallissa. Kuva: Krista Luoma

Pohjimmiltaan näyttely pohtii, mitä tai mikä ”luonto” on. Onko luonto paikka, jossa voimme käydä kävelyllä ja palata sitten kotiin, pois luonnosta? Vai onko luonto kaikkea sitä, mikä on elossa? Mitä ’luonnolla’ oikein tarkoitetaan, mihin sillä viitataan?

Niin Juhlin kuin Kjellmarkin näyttelyssä on mukana vahva ympäristöfilosofinen, ihmisen, muiden lajien ja koko elonkehän suhdeverkostoa setvivä juonne. Erityisesti Kjellmarkin teoksissa on myös vahva eettinen lataus, kun hän herättelee meitä pohtimaan suhdettamme eläimiin ja koneisiin sekä koko antroposentriseen maailmankuvaamme.

Jakob Juhl: Kuvittele puu – Imagine a Tree on esillä Seinäjoen taidehallilla 16.11.2024 ja Tove Kljellmark: Hevonen, robotti & mittaamaton 4.1.2025 asti. Lue Kirsi Haapamatin arvio Kjellmarkin näyttelystä täältä.

2

Vaasassa edessäni oli taas (ainakin) kaksi vaihtoehtoa: Kuntsin modernin taiteen museo ja Tikanojan taidekoti. Valitsin tällä kertaa Kuntsin, joka sijaitsee komeassa, taiten renoveeratussa vanhassa Tullipakkahuoneessa. Sieltä löytyi näyttely nimeltä Hetkiä ja kehoja – kolme näkökulmaa Kuntsin Säätiön kokoelmaan. Kuulostaa ehkä tylsältä paremman puutteessa kyhätyltä kokoelmanäyttelyltä, mutta hui–hai. Näyttelyllä on kolme eri kuratoijaa, yhtenä heistä Teemu Mäki, taiteilija, kirjailija, ohjaaja (teatteri/elokuva/ooppera), tutkija ja kuvataiteen tohtori (Kuvataideakatemia, 2005). Muun muassa.

Teemu Mäki: Mummat kaiken keskellä (Hei, lapsuuteni opettajat, kuinkas täs näin kävi?), 2023. Kuva: Marita Wahlroos

Mäen osuus jakautuu neljään osaan nimiltään Arjen ylistys – paratiisi on tässä ja nyt, Groteski keho (on elävä keho), Taide on vasara – Yhteiskunnallisia kannanottoja ja Enemmän kuin ihminen. Taattua Mäkeä siis, tutut kysymyksenasettelut taiteen yhteiskunnallisuudesta ja kantaaottavuudesta sekä arjen ensisijaisuudesta.

Ihmisen elämä on tässä ja nyt. Juuri ja vain nyt voit tavoitella jotain, onneakin, elämän hauraudesta ja epävarmuudesta huolimatta. Nouse ylös. Vaikutu ja vaikuta. Elä.

Hetkiä ja kehoja on esillä Kuntsin modernin taiteen museossa  6.10.2024 asti ja Idän henkisyys Tikanojan taidekodissa 27.10. asti.

3

Seuraavaksi aioin noin vain Ouluun, mutta Pohjanmaan rannikon rattoisanmaalaukselliset pikkukaupungit hidastivat kulkuani. Hidastavat aina. En vain pääse niistä ohi.

Itse asiassa jo ennen Vaasaa tunsin tarvetta kääntyä Kristiinankaupunkiin ja hortoilla sen kujilla ja kränneillä, mutta vielä sillä kohtaa onnistuin pysymään lujana.

Enkä retkahtanut vielä Uudenkaarlepyynkään tienhaarassa, mutta Pietarsaaren houkutuksille olin jo helppo saalis. Skatan taas kerran tutkittuani köröttelin syömään Raaheen ja tietenkin myös patsastelemaan sen vanhaan puukaupunginosaan.

Lopulta jouduin aikataulusyistä ohittamaan koko Oulun runsaan kulttuuriannin.

Lukuvinkki! Hannu Rinne: Perinnemestarin matkaopas rannikon puukaupunkeihin (WSOY, 2012).

4

Torniossa olin jo melkein perillä, Meänmaalla. Koska kyse on kulttuurista, kielestä ja ilmapiiristä, eikä hallinnollisesta yksiköstä, Meänmaalle saapuminen ratkeaa kunkin mielessä. Silti voidaan sanoa, että kyse on lähinnä Tornion- ja Muonionjokilaaksoista sekä Ruotsin Norrbottenin pohjoisosasta. Ydinaluettaan lienee Pajalan ja Övertorneån alueet sekä niiden kohdille sattuva Tornionjokilaakso molemminkin puolin rajaa.

Vaikka ei olekaan valtio tai valtakunta, ei Meänmaa pelkkää nostalgiaakaan ole. Sillä on oma kieli (tai ehkä oikeastaan neljä kieltä) kielioppeineen ja sanastoineen kuin myös sanakirjoineen, teatteri, lippu ja taustaorganisaationsa. Ja sitten vielä Meänraatio. Ensimmäinen meänkielinen elokuvakin on valmistumassa.

Ylitin rajajoen vasta Kolarista. Oli rauhallinen sunnuntaipäivä, ja poikkesin ennen Pentäsjärvellä asuvan tuttavani luo ajamista Pajalan kirkossa ja sen kupeella sijaitsevan Laestadius-museon pihamaalla. Meänmaalaisuutta ei – tietenkään, sanoisi moni – voi ymmärtää tietämättä jotain lestadiolaisuudesta ennen ja nyt. Niin iso oli ja on sen vaikutus.

Lars Levi Laestadius (1800–1861) kunniapaikalla keskellä Pajalaa. Kuva: Kari Heino

Kuin asian manifestaationa isäntäni Bertil Isaksson saa lisäkseni sunnuntaivieraakseen nuoren miehen muutaman kilometrin päästä Sattajärveltä. Ja kohta minä saan kutsun rukouskokoukseen. Nuorukaisen nimi on Emanuel Kero, ikää 20 ja vähän päälle, käy töissä kaivoskaupunki Kiirunassa ja on uskossa. Hän selvittää, että uskonsa mukaan hänen on kerrottava meille Raamatusta, Jumalasta ja pelastumisesta. Ikään kuin annettava kohtaamilleen ihmisille mahdollisuus.

Emanuel kertoo myös, että hänellä on tuttavia Pietarsaaren alueella Suomessa ja että hän on vieraillut siellä ja pietarsaarelaiset Pajalassa. Lestadiolaisuus elää (ja voi hyvin?).

Emanuel Kero ja Bertil Isaksson, kaksi meänmaalaista miestä. Kuva: Kari Heino

Bertiliin tutustuin, kun elin itse Tornionlaaksossa vuosikausia kauan sitten 1990-luvulla. Bertil teki töitä Meänraatiolle, minä edesmenneelle Pohjolan Sanomille. Nyt met olema pansuunilla molemat, mutta Bertil tekee edelleen raatiolle kielenhuoltoa, ja hänen jättämäänsä tilaa paikallisessa radiotyössä paikkaa osin tyär, Elina Isaksson Kruukka.

Kuuntele Meänraatiota täältä ja lue meänmaalaisesta (tornionlaaksolaisesta) identiteetistä täältä.

5

Nautiskeltuani pari päivää tuntureilla tarpomisesta suuntasin takaisin etelään Kuusamon kautta. Loisiessani pari päivää tuttavan nurkissa löysin itselleni aiemmin oudon Kuusamotalon ja sen valtavasta aulalabyrintista useita luontoaiheisia valokuvanäyttelyitä.

Muiden esillepanojen joukossa on myös kokonaisuus vuoden 2023 luontokuvakilpailun otoksista.

Kuvia arvioitiin kisassa yhdeksässä eri sarjassa, ja siihen lähetettiin kaikkiaan 11 089 kuvaa 690 eri kuvaajalta.

Otokset ovat luonnollisesti teknisesti korkeatasoisia ja näyttäviä. Osin myös puhuttelevia, jopa kantaaottavia. Jo Seinäjoella merkillepanemani nykytaiteeseen uinut luonto- ja ympäristöyhteyttämme kommentoiva säie näkyy siis tuollakin. Se voi tuntua ilmeiseltä, mutta ei sitä ole. Luontokuvia voi ottaa ja otetaankin paljon myös aivan muin motiivein ja painopistein, silkkaa tunnereaktiota hakien, trofee-ajattelun ajamana, kaupalliseen käyttöön, you name it.

Uutta joka tapauksessa pukkaa. Vuoden Luontokuva 2024 -kilpailuun ladattiin 12 116 kuvaa yhteensä 774 kuvaajalta. Tuomaristo on jo valinnut jatkoon 1 242 semifinalistikuvaa 452 kuvaajalta.

Vuoden Luontokuva 2024 ja muut palkitut kuvat julkistetaan 19.10.2024 Lasipalatsin Bio Rexissä Helsingissä.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua