Markka toimi maksuvälineenä 28.2.2002 saakka. Kuva: Sari Harsu

1

Luin kaksi vuotta sitten Tommi Liimatan Jeppiksen (2014). Se oli kunnon nostalgiatrippi 1980-luvulle: kirjassa mainittiin tuon ajan tapahtumien ja bändijuttujen lisäksi erilaisia syötäviä, televisio-ohjelmia ja kaikenlaisia kyseisen vuosikymmenen tarvekaluja, kuten keltainen muovinen ristipäämeisseli, jolla säädettiin televisiokanavia.

Tupladekkinauhurilla tietysti ääniteltiin kasetilta toiselle ja Suosikkia luettiin. Liimatan Tommilla oli sama englanninkirja (SIIE) kuin minullakin oli ala-asteella, ja Tommikin on leikkinyt ”rovee ja polee”.

1980-luvulla moni koululainen opiskeli englantia SIIE-kirjoista. Kuva: Sari Harsu

Hiljattain luin Tommi Liimatan uusimman, vuosiin 1996–2001 sijoittuvan teoksen Manse – markka-aika (2023). Kuten nimikin kertoo, useiden tapahtumien miljöönä toimii Tampere. Keikkamatkoja Absoluuttisen Nollapisteen kanssa tosin tehdään eri puolille Suomea. Yhtye vierailee useita kertoja myös vanhan kotikaupunkini Valkeakosken Treffi-baarissa, joka ei vaikuta kaikkein miellyttävimmältä keikkapaikalta:

”Takahuoneemme oli paljeovella erotettu kabinetti, jonne pyrki päihtynyt nuori nainen. Halusimme olla rauhassa, mutta nainen ei ymmärtänyt selkokieltä, joten poistimme hänet väkisin. Nainen piti meitä aggressiivisina ja ylimielisinä ja jankkasi tätä pöydässään kovaan ääneen. Kun keikan jälkeen palasimme kabinettiin, paljeovea raotti nuori mies ja varoitti: ’Mää kyllä tykkäsin keikasta, mutta älkää enää koskaan tulko Valkeakoskelle. Täällä on ihmisiä, jotka ei tykkää teistä eikä teidän musiikista.’”

Perus koskilaismeininkiä.

Itsekin muutin Tampereelle markka-ajan lopulla, maaliskuussa 2001. Tähän aikaan Liimatan kirjassa päästään sivulla 566. Heinäkuussa 2001 Liimatan Tommi pesi kertomansa mukaan mattoja Rauhaniemessä ja kun mäntysuopa loppui, hän polki silloisen kotikatuni kauppaan ostamaan lisää. Kirjassa mainitaan monta muutakin minulle tuttua paikkaa: minäkin muistan Hannibalin Armonkalliolla, Sputnikin Keskustorilla, Kukunorin ja Alkon rautatieasemaa vastapäätä sekä Vikkulan myymälät keskustassa.

2

Päiväkirjat ovat vähän kuin Pandoran lippaita: välttämättä ei kannata avata. Kuva: Sari Harsu

Liimatan muistelmateokset sisältävät välillä suoraakin sitaattia hänen päiväkirjoistaan. Tästä päästään aasinsiltaa omiin päiväkirjoihini. Niiden lukeminen on toisinaan hassunhauska tai suloisen nolo huviretki menneisyyteen mutta aika usein myös rankempi reissu menneiden vuosien ahdistukseen ja raskaisiin kokemuksiin.

Kirjoitin yli kymmenen vuotta päiväkirjaa niin, että kirjoitin muutaman lauseen joka päivältä. Niinpä voin helposti muistuttaa itseäni vaikkapa, mitä tein kesäkuun 7. päivänä eri vuosina. Vuosina 1986 ja 1987 olin Provinssirockissa Seinäjoella, 1989 ja 1990 Valkeakosken markkinoilla ja 1991 juurihoidossa.

Jyrock on Jyväskylässä vuodesta 1985 järjestetty vaihtoehtoiseen populaarimusiikkiin keskittynyt sisäfestivaali. Sen järjestää Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta. Kuva: Sari Harsu

Vuonna 1994 asuin Jyväskylässä ja huhtikuun 9. päivä jonotin puolisentoista tuntia koleassa kevätsäässä Ilokiveen Jyrock-tapahtumaan. Takanani jonossa seisoi kaksi nuortamiestä, jotka keskustelivat Nirvanan laulusolistin itsemurhasta. Jos joku kysyy, missä olin, kun kuulin Kurt Cobainin kuolemasta, tiedän kertoa, että Jyrock-jonossa.

Ilokivessä esiintyi myös Liimatan yhtye. Yksi Jyrockista 9.4.94 päiväkirjaani kirjoittamani virke on: ”Mm. CMX soitti ja sulonen Absoluuttinen nollapiste.”

Vuonna 1994 valokuvat otettiin filmille ja teetettiin paperikuviksi. Kuva: Sari Harsu

Kas näin päästiin aasinsiltaa myös takaisin Liimattaan, joka hänkin sai tuona samana päivänä tietää Cobainin kuolemasta. Tämä selviää hänen Rollo-kirjastaan (2020), jossa hän kertoo Jyrock-esiintymisestään: ”Puin ylleni naisten 70-luvun ribbipaidan, Aki kauluspaidan, jossa oli porkkananmuotoiset napit. Astuimme täpötäyden Ilokiven matalalle lavalle ja aloitimme keikan. Omaa suoritustani häiritsi se että laulumonitori oli huomattavan kovalla, mutta en tajunnut pyytää miksaajaa sitä hiljentämään.”

3

Sosiaalisessa mediassakin pääsee halutessaan lipumaan monenlaisten muistojen virrassa. Kuulun Facebook-ryhmiin ”Silloin lapsuudessa 70-luvulla ”, ”Olin teini 80-luvulla!” ja ”Nostalgiajuttuja”.

Ryhmissä muistellaan ja esitellään menneiden aikojen televisiomainoksia ja -ohjelmia, monenlaisia kauan aikaa sitten kaupoista kadonneita herkkuja, mieleenpainuneimpia elokuvia ja tietysti musiikkia. Sivustoilla vilahtelee myös leluja, pelejä, petivaatteita, verhoja, astioita, valaisimia ja huonekaluja, joista moni aiheuttaa huokauksen: tuollainen meilläkin oli!

Riippuu ennen kaikkea ihmisen iästä, mitkä muistot kenenkin nostalgiahermoon osuvat. Omassa mielessäni läikähtää lämpimästi esimerkiksi kuvat sellaisista 1970-luvun lastenohjelmista kuin Rosvo Rudolf ja Heikkopeikko.

Facebookissa on myös eri paikkakuntien valokuviin painottuvia muisteluryhmiä, kuten ”Tampere vanhoissa kuvissa” ja ”Vanhaa Valkeakoskea”. Kuvat usein kirvoittavat niiden katsojissa tarinoita, joita he jakavat kuvien yhteydessä. Ryhmän jäsenet kommentoivat ja täydentävät toistensa monesti aukkoisia tai epävarmoja muisteloita.

Yhdessä muisteleminen on mukavaa niin illanistunnassa vanhojen koulukavereiden kanssa kuin sosiaalisessa mediassa tuntemattomien seurassa. Vanha viisaus ”Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa” tarkoittaa, ettei kannata kantaa kaunaa tai murhetta ikävistä menneisyyden asioista. Sen sijaan mukavien muistelu on vain hyväksi. Mieli ry:n nettisivulta luin, että muistelu antaa mahdollisuuden tarkastella ja ymmärtää elettyä elämää ja itseä.

Sari Harsu

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua