Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Kimmo Ylösen lista on korjattu talteen Tohmajärven ja Ylöjärven välillä polkiessa.
Kulutin kesän ja pyörästä renkaat, ketjut ja rattaat ajamalla laajakaarisen kahdeksikon navan alisessa Suomessa. Minulla lienee epävirallinen ennätys kesänäyttelyiden ja kesäteatterien ja festivaalien ja oopperajuhlien ohittamisessa. Se ei ole mikään kehuskelun paikka, mutta pitkää matkaa tekevän, pyöräilyhousuihin pukeutuneen, hikisen honkkelin pysäyttää paljon varmemmin uimaranta tai levähdyspaikalla luukut pariksi kesäkuukaudeksi ikkunan edestä poistanut kahvila, kuin pienintäkään poikkeamista, pukeutumista tai paneutumista edellyttävä kulttuuritapahtuma.
Seuraava parhauksien lista on korjattu talteen kahden järviloppuisen paikan välillä polkiessa. Näitä erottaa ainakin se seikka, että Tohmajärvellä on samanniminen vesiallas, Ylöjärvellä ei ole.
1
Suomalainen tontinomistaja näyttää uskovan, että luonto talon liepeillä on suoristamista ja koristamista vailla. Tärkeintä on nurmikonleikkuu. Polkujen ja ajotien kattamiseen tarvitaan karkeampaa ja hienompaa sepeliä. Istutusten juurelle levitetään koristekiveä. Luiskiin järjestellään murkuloita. Tarvitaan useita istuinryhmiä ja niiden alle laattoja. Sijoitetaan pieniä pöytiä, joille laskea kahvikuppi ja puutarhalehti. Vesiaihe on hyvä olla, vaikka sillan voi yhtä hyvin laittaa kaartumaan kuivan maan ylle. Jos on lapsia tai lapsenlapsia tulee hankkia myös leikkimökki, kiipeilyteline ja liukumäki. Trampoliini kaikilla jo onkin.
Pihan laittamisessa, kuten kaikessa ihmistoimessa, on koko joukko kirjoittamattomia sääntöjä. Tärkeintä on ostaa kaikki kaupasta. Tontinomistajan tulee olla myös kelpo kuluttaja. Kaupasta ostettu on hyvä. Sisälle ostetaan sisustuskaupasta, ulos ostetaan… Itse tekevä on vaarassa suistua taiteellisen kylähullun maineeseen.
Omissa irtonaisissa maailmoissaan liihottavan kulkurin silmään tämä näyttää järjettömältä. Tarvitaanko iltatähden katseluun tosiaan sohvaryhmä kestopuulattialla?
Toisaalta, ymmärrän minä sen tekemisen vimman ja sormien syyhyn. Kerran oli minullakin vuokralla punainen mökki ja perunamaa. Enkös vaan latonutkin kiviaitaa talon nurkalle. Se on ihanaa työtä. Enkö kasannut halkokasan Hagia Sofian muotoon. Nurmikonleikkuuta sentään kartoin. Avasin vihreään pöheikköön vain sulkapallokentän kokoisen alan. Kesän mittaan tuuli viskoi sulat heinänpeittoon, ikuiseen kadotukseen.
Kenties vain jokapäiväinen touhu kuvataiteen parissa estää minua kaakeloimasta edessä avautuvan merenlahden ja rakentamasta sinne johtavaa, parilla kaarisillalla kuorrutettua laattapolkua.
Kenties kammoankin ylenmääräistä kulutusta ja kaupallisuutta. Se ainakin on varmaa, että ihastun ikihyvikseni, kun mennään kunnolla yli rajojen. Tohmajärvellä, aivan kylän keskustassa on matalan tiilitalon omistaja päättänyt parantaa näköalaa rakentamalla oman näkötornin. Esimerkillisen huolellisesti parturoidun, huomattavan laajan viherkentän takana, tontin rajalla seisoo kymmenmetrinen puutorni. Siinä on neljä tukevaa kulmatolppaa. Portaat kiertävät ulkoreunalla. Tornissa on vain yksi taso sen huipulla. Sinne on kurkihirteen ripustettu kolmen istuttava kiikku. Kaiteista ei ole tietoakaan. Yksityinen takapihan näkötorni herätti monia kysymyksiä, kenties kuumimpana, kuinka monta iltakaljaa uskaltaa keinussa kumota.
Kohti Kiteetä polkiessa kävin mielessäni keskusteluja rakentajan ja lupaviranomaisen välillä sekä toisia keskusteluja rakentajan ja naapurien välillä.
2
Myöskään postilaatikon ostajan ei enään tarvitse tyytyä muoviseen, punaiseen tai vihreään. Tähänkin tuoteryhmään tarjoaa kauppa tuhannen tuhatta vaihtoehtoa. Löytyy peltisiä ja amerikkalaistyyliin liputtavia ja löytyy lukittavia kassakaappeja, joista outo naapuri ei pysty pihistämään postin mainoksia. Useimmat mallit ovat ensisijaisesti käytännöllisiä. Varmaan on olemassa myös kokoelma sääntöjä koskien postilaatikon muotoa ja kokoa. Aidosti persoonallisen postilaatikon saa kuitenkin vain itse koristelemalla. Laatikon teline tarjoaa taiteilijalle laveamman kankaan.
Kautta maan ja monen monta kertaa olen kohdannut kaikkien tuntemat klassikot, kampiakselin ja jäykäksi hitsatun ketjun laatikon telineenä. Postilaatikko voi olla pihan laittajan käyntikortti risteyksessä. Se voi kertoa jotakin kiinteistön omistajasta. Esimerkiksi meidän pikkuisella saarella on pitkään Afrikassa asunut rouva maalannut laatikkoon leijonan. Se voi olla myös se pieni ala, jolla irrotellaan. Suomen satavuotisjuhla oli Pyhännällä, muuten ankaran asiallisen pihan pielessä, sytyttänyt isännän rintaan riehuvan luovuuden liekin. Tänäkin päivänä vahtii siellä uljas vaakunaleijona saapuvia laskuja.
Postilaatikko tai sen ripustus saattaa olla omistajan yksilöllisyyden ja riippumattomuuden julkinen julistus. Toisaalta näyttävä ripustus voi olla kylän yhtenäisyydestä ja talkoohengestä kertova voimannäyte.
Omien, varsin laajojen ja perusteellisten tutkimusmatkojen perusteella rohkenen esittää väitteen, Postilaatikkojen koristelu ja näyttävien telineiden rakentaminen on suositumpaa lännessä kuin idässä. Kaikkein eniten tätä kansantaiteen haaraa harjoitetaan Pohjanmaan ruotsinkielisellä rannikolla. Tottakai maan onnellisimman Pietarsaaren asukas maalaa postilaatikkoon vähintään ainakin auringon. Tällä kahden järvilopuisen paikan välisellä taipaleella hienoin installaatio löytyi Asikkalasta.
3
Kolmoskohdan alkuperäinen nimi oli ”Paras kaupunki ohittaa”. Siitähän taatusti syntyy lukijan mieleen väärä kuva, kaupunki joka on parasta ohittaa. Tarkkaan harkittuani vaihdoin määritteen pidempään ja täsmällisempään muotoon ”kaupunki, jonka ohittamiseen polkupyörällä liikkuvalle matkailijalle on tarjolla parhaat väylät”.
Moinen kummallinen parhauskohta pälkähti päähän Savonlinnan ohi polkiessa. Siellähän on se linna ja linnassa ne oopperajuhlat ja varmaan paljon muutakin, mutta ohi menin, viuh vaan vauhdikkaasti. Hyvät pyörätiet alkavat jo kaukaa kaupungin rajoilta. Viitoitus on selkeä ja hyvä ja ennen kaikkea johdonmukainen. Pyörätie seuraa pitkät pätkät järven rantaa. Kahdesti se nousee korkealle sillalle, joilta kelpaa tähytä Saimaan maisemia.
Satoja kilometrejä luulin, että tässä on ylittämätön parhaus tähän kategoriaan. Sitten eräänä elokuisena iltana poljin Kangasalta, Kaukajärven kautta, keskustaa sivuten, Lielahden ohi Ylöjärvelle. Erinomaista, hyvin merkittyä pyörätietä kaiken matkaa. Kaupin kallioiden varjosta tulin Näsijärven rantaan, upouudelle pyörätien pätkälle rantatunnelin katolle. Laskeva aurinko valoi aalloille kultaa ja punaa. Voittaja oli sittenkin Tampere.
4
Pyöräretkellä kuuluu syödä aamulla puuroa. Illalla, kun leiri on löydetty ja pystyyn laitettu, keitetään pastaa tai jos on myöhä ja kulkija ihan poikki haukataan jotain vaan. Päivän pääateria on lounas. Kotimaan teillä voi olla melko varma, että myös seuraavasta kylästä löytyy pizza ja kebab saman katon alta. Koko kesänä oli Kivijärvi ainoa kuntakeskus, josta näitä ei saanut. Ilomantsissa on peräti Intialainen-pizza-kebab-ravintola. Kulkija voi siis huoletta alkaa haaveilla muhkeasta fetarullasta heti, kun nälkä alkaa korventaa.
Sääntömääräisesti tämä tapahtuu viimeistään puolitoista tuntia kaurapuuron nauttimisen jälkeen ja minä kun olen hidas liikkeelle lähtijä, usein siis jo ensimmäisen kymmenen kilometrin aikana.
Monesti jää rulla unelmaksi. Vastaan tulee mitä kaunein ja makoisin yhdyssana, kotiruokalounas. Samassa sanaryppäässä esiintyy usein myös suloinen vierasperäinen sana buffet. Tai sitten vaan kotoisasti noutopöytä. Tai ”Lounas seisovasta pöydästä”.
Pakatulla matkapyörällä ei paljon liirata, mutta juuri niin voisin mielikuvassa saapua, täysiä jarruttaen ja pyörän perää sivulle heittäen. (Edeltävä suoritustekninen tarkennus on ehkä tarpeen. Kulttuuritoimituksen seuraajamäärä kasvaa kohisten kautta maan ja tälle manööverille saattaa Pirkanmaan ulkopuolella olla joku muu nimi. Kannattaa kuitenkin muunkin paikkaisen sanoa se ääneen oikein muhkealla Tampereen ärrällä. Liirata. Siinä on sivuluisun sihinää ja soran roisketta.)
Paras lounaspöytä, ilman vähääkään saaristolaista kotiinpäin vetämistä, löytyy Iniön Norrbystä. Lolas Service kattaa pöydän seurakuntatalolle jokaisena maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Ovet ovat avoinna kahdestatoista kahteen. Kattaus on kuin laivanvarustajasuvun mahtihäissä. Lisäksi voi herkutellessaan ihastella rakastettavan kömpelöä, kankaalle maalattua kopiota, tai sanotaanko versiota, Fra Angelicon freskosta Marian ilmestys.
Tämä taivaallinen lounas on kuitenkin vähintään kahden lautan takana ja avoinna niin harvoin ja vähän aikaa, ettei sitä voi vakavissaan suositella, kuin onnekkaille, oikea-aikaisille Saariston Rengastien kiertäjille. Itse olen viimeksi täyttänyt nuo ehdot kesällä 2013. Lolan lounas onkin enemmän myytti tai legenda, harvinainen kuin näille vesille eksynyt pyöriäinen.
Tulinkin oikein onnelliseksi, kun etsiessäni reittiä Porin laidalta Luvialle, löysin uuden parhaan lounaspöydän. Se on katettu matalaan rakennukseen osoitteessa Korpraalintie 1. Ravintolan nimi on Länsihovi.
Siinä missä monesta kesän mittaan maistetusta kattauksesta voi perustellusti käyttää sanaa perus, nousi Länsihovi lähes kaikessa tavanomaisen yläpuolelle. Rapeaa leipää, tattikeittoa, maukasta muusia, taiten paistettuja silakoita, itse pyöriteltyjä isoja lihapullia ja jopa minun mielestäni ihan liikaa kaikkea muuta. Kaikista tarjoiluastioista tuntui löytyvän ruokalajeja, jotka missä tahansa kunnon ravintolassa olisi voinut tarjota omana annoksena a’la carte.
Erityismaininnan arvoinen on myös Padasjoen SEO. Ruoka oli juurikin tuo perus. Kenties se oli jopa vähän tavallista raskaampaa. Paikasta tekee erityisen sen etelä-eurooppalaisen kyläbaarin tunnelma. Ihmisiä tulee ja menee. Kaikki tuntevat toisensa. Kaikille moikataan ja kaikille riittää tiskin takaa pari kaskua tai kompaa. Myös ohikulkija otetaan mukaan juttuun. Kiirettä ei ole kellään.
Huomautuksia edelliseen: Yksi. Raskaasti ahmineen on aiheellista ottaa kaikessa rauhassa parikin santsikuppia kahvia. Ruokaperäsiä on vaarallista vedellä satulassa. Kaksi. On aina kohteliasta kysyä saavatko myös sähkölaitteet syödäkseen, ennen kuin tuuppaa töpselit seinään. Kolme: Minkään verran kasvissyöjä ei näissä pöydissä välttämättä saa rahalle vastinetta. Kasvispääruoat ovat erittäin harvinaisia.
5
Lounaspaikan ehtii hyvin havaita auton ikkunasta ja autolla liikkuva on varmasti maantien varren ravintolan kohdeasiakas numero yksi. Paras tapa kolmen muun kohdan havaitsemiseen on liikkua hitaasti.
Hitaasti, kävellen tai pyöräillen liikkuva ehtii huomata tässäkin listatut laitetut pihat. Hän kerkiää arvostaa ja arvostella yksityiskohdat. Eräät huikeimmista pihasaavutuksista näin kajakista Kokemäenjokea pitkin meloessa, keskinopeus noin viisi kilometriä tunnissa. (Mökkipihan pitäisi ehkä olla ihan oma osastonsa. Vapaa-ajanasunnolla saattaa kaava-alueella kangistunut luova mieli virkistyä ja lomallahan sitä vasta todella ehtii rakennella.) Hidastelija malttaa mennessään ihailla postilaatikoita ja katsastaa eläinveistokset. Hitaan etenijän silmä ehtii etsiä lehvästön sekaan kätkeytyvät puihin rakennetut majat. Hidas huomaa uimarannat sekä löytää laavut ja kodat. Polkupyörän eduksi lasken sen, etteivät paarmat pysy perässä.
Toisin kuin auton ilmastoituun sisätilaan tai vauhdikkaampien välineiden vaatimaan kypärän kupuun kammitsoitu, hitaasti liikkuva myös haistaa maiseman. Silloin saa taikuri tuoksumuisti tehdä ylitöitä. Hän kuljettaa hitaan matkan teon herkistämän mielen lapsuuden maisemiin. Taikasauvan heilautuksella käydään läpi kaikkien edellisten matkojen tunnelmia. Minun varalleni taikurilla on muutama vakiokohde. Kuivan mäntymetsän tuoksu vie aina Portugalin rannikolle. Roskien polton käry kuljettaa Ecuadoriin. Maatalouden hajut siirtävät Pohjois-Saksaan. Tähän liittyy myös kesän kenties yllättävin huomio. Suomessa vähemmän kuin esimerkiksi Keski-Euroopassa, Tanskasta nyt puhumattakaan, haistaa karjan tuoksua.
Hitaasti, ilman moottorin jylyä liikkuva kuulee linnut ja hyönteiset ja tuulen ja pystykorvan haukun kaukana sinertäviltä vaaroilta. Myös vesakosta tielle ryskivän hirven ehtii hyvin kuulla ja väistää.
Minulla on jo vuosien ajan ollut pyörää polkiessa ja patikoidessa hassu oheisharrastus. Lähestyn hitaasti kylää. Kirkontorni tulee näkyviin. Sitä sihtaan ja sommittelen kameran näytölle. Täsmälleen oikeassa kohdassa painan laukaisinta. Ja siinä se nököttää aivan väärään rakennukseen liitettynä, kohoaa ladon harjalla tai kasvaa kasvihuoneen lasikatosta. Näin hienovireiseen asetteluun ja kuvakulman hakemiseen ei vauhdilla kiitävä milloinkaan kykene Ohi paahtava autoilija viilättää jo seuraavassa liittymässä kylän tuolla puolen, kun minä saan kirkontornin istumaan tarkalleen savupiipun nokkaan.
(Shhh. Lopussa kuiskaa syyllisyyden tuntoisen kulttuuritapahtumien ohittajan omatunto. ”Kenties tuo ohi kiitävä autoilija pysähtyy mökin huolella tasaiseksi haravoidulle pihamaalle, vaihtaa puhtaan paidan ja ehtii illaksi kesäteatterin näytäntöön.”)
Kimmo Ylönen
