Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Marja-Liisa Torniainen katsoo Berliiniä kuvataiteilijan näkökulmasta ja suosittelee muun muassa James Turrelin valoteosta.
1
Olen tänä vuonna käynyt kaksi kertaa Berliinissä. Sitä ennen en koskaan, en Saksassa, en. Keskikesällä viivyin kaksi viikkoa residenssissä valvoen omaa näyttelyäni. Ensimmäisellä kerralla toukokuussa levähdin vain hetken matkallani Chemnitzistä kotiin. Kuljeskelin kiireettä pitkin Prenzlauer Bergiä, minne olin tulossa pian uudelleen. Jo kotona olin päättänyt tutustua alueella sijaitsevaan 1827 perustettuun juutalaisten hautausmaahan. Sinne oli vaikea löytää, sillä se on kolmelta ilmansuunnalta korkeiden rakennusten kätkemä eikä näytä itseään mistään. Kotvan kierreltyäni kysellen Käthe Kollwitz -aukion ympärillä löysin portin. Sisään pääsee vain Schönhauser Alleen puolelta. Muuri oli graffiittien peitossa.
Kyseessä on eittämättä kaunein hautausmaa, jolla olen käynyt. Toukokuun vehreydessä ja lintujen laulaessa muratit nousevat lehtipuita pitkin köynnöstäen ahnaasti kohti valoa, maa on kasvien peitossa eikä kukkia ole missään; juutalaisten haudoille asetetaan kiviä. Tapa juontuu kaukaa historiasta, erämaavaellukselta, josta olemme lukeneet raamatusta. Silloin haudat peitettiin kivin. Tämän rauhallisempaa paikkaa et Berliinin keskustasta löydä.
Hautausmaa suljettiin liian pienenä vuonna 1880. Vain suuriin perhehautoihin siunattiin vainajia sen jälkeen, viimeisen kerran 1970-luvulla. Täällä on leposija 1800-luvun merkkihenkilöillä, taiteilijoilla, liikemiehillä, pankkiireilla ja poliitikoilla, mutta myös tavallisilla juutalaisyhteisön jäsenillä. Hepreaksi hautausmaita kutsutaan ikuisuuden taloiksi – tai vain hautojen paikoiksi.
Toisen maailmansodan pommituksissa alueen rakennukset tuhoutuivat ja niin osa hautausmaastakin. Kansallissosialistit ryöstivät haudoilta kaiken arvokkaan. Vandaalit kaatoivat 1988 yli sata hautakiveä ja 1997 melkein kolmekymmentä. Näin ollen hautoja on rikottu ja kaadettu, kasattu ja runneltu, niistä puuttuvat metalliset kirjaimet, monet niistä tuijottavat mykkinä kulkijaa.
Lapidarium, jonne on siirretty 60 korjattua ja koditonta hautakiveä, valmistui vuonna 2005. Se sijaitsee entisten rakennusten paikalla heti portin vasemmalla puolella ja sieltä löytyy tietoa juutalaisesta hautausmaakulttuurista rituaaleineen.
2
Näyttelytilaan rekonstruoitu maalausgalleria siten, kuin se oli 1941-42 talvella. Maalaukset ovat kopioita.
Tuttuun kaupunginosaan oli hyvä palata heinäkuussa näyttelyä rakentamaan. Viitenä päivänä viikossa olin työllistetty kolmesta iltapäivällä seitsemään illalla, joten niissä puitteissa piti kaupunkiin tutustua. Ensisijalla olivat tietenkin museot, joiden anti on ylenpalttinen ja ylellinen.
Se tarkoittaa, että aihetta riittää moneen matkaan myös tulevaisuudessa.
Emil Nolde on ollut yksi minun ja monen muun suosikkimaalareista – kuten Angela Merkelin.
Poliittisen kulttuurin aikakauslehti Ciceron haastattelussa vuodelta 2006 hän esittelee Nolden mielitaiteilijanaan, ihaillen hänen maalaustensa dynamiikkaa, voimaa ja värejä.
Hamburger Bahnhof, nykytaiteen museo, jolla on huikaisevat tilat entisellä rautatieasemalla Schifffahrts-kanaalin varrella, esittelee näyttelyn saksalaisesta legendasta nimeltä Emil Nolde. Se on katkera pala kaikille tämän ihailijoille, myös hänen historiaansa monta vuotta penkoneille tutkijoille, joiden aherrukseen näyttely perustuu: meille on valehdeltu.
Nolde tuki Hitleriä viimeiseen asti ja hän oli natsipuolueen jäsen jo vuodesta 1920. Itseasiassa tämä on ollut tiedossa. Aiemmissa näyttelyissä hänen selkeästä antisemitismistään ja natsiaatteestaan on silti vaiettu.
Tappion tultua 1945 hän hävitti todistusaineistoa, mutta vaimolleen sairaalaan lähettämät kirjeet unohtuivat. Nyt esillä on tekstejä muun muassa näistä kirjeista. Ensimmäistä kertaa tutkijat ovat päässeet käsiksi Ada ja Emil Nolde -säätiön arkistoihin ja kokoelmiin, kiitos säätiön uuden johtajan Christian Ringin. Mittava aineisto pakotti muuttamaan perinteistä käsitystä tutkimuksen kohteesta. Ring on myös yksi kuraattoreista Bernhard Fuldan ja Aya Soikan ohella. Museokaupassa myydään heidän toimittamaansa paksua kirjaa monella kielellä. Se sisältää sata dokumenttia, esseitä ja kuvia.
Hämmentävää on, että Nolde puolueen jäsenkirjasta huolimatta oli ns. rappiotaiteilija, jolta kiellettiin työskentely kokonaan vuodesta 1941 ja jonka ei sallittu hankkivan edes taiteilijatarvikkeita. Myös hänen teoksiaan kannettiin ulos museoista 1 052 kappaletta, enemmän kuin keltään muulta. Hän asui kuitenkin kaukana maalla Tanskan rajalla eikä maalauskielto oikeastaan koskenut häntä samalla tavalla kuin kaupungeissa asuvia kollegoja. Paljon puhutut ”maalaamattomat” kuvatkin ovat paljastuneet luonnosakvarelleiksi, joita hän piirtoheittimen edeltäjän avulla suurensi kankaille muuttaen ne öljymaalauksiksi. Mitään salassa maalattuja teoksia ne eivät ole olleet, vaikka niin asia on suurelle yleisölle lanseerattu. Vuoteen 1941 Nolde oli yksi Saksan parhaiten myyvistä taiteilijoista.
Näyttelyyn säätiöltä lainaksi saatujen noin sadan maalauksen avulla yritetään valottaa sitä, miten historialliset olosuhteet ja aatteet näkyvät tekijän töissä. Näyttelytilan keskellä on huone, johon on rekonstruoitu Nolden galleria sellaisena kuin se oli talvella 1941–1942 Seebűllissä. Työt ovat kopioita. Maalausgalleria valmistui hänen 60-vuotispäiväkseen 1937 ja oli avoinna vain valituille vierailijoille.
Werner Haftmann kirjoitti Noldesta vuonna 1958 tutkielman ja vuonna 1963 kuvitetun kirjan Unpainted Pictures (”maalaamattomat kuvat”). Vuonna 1967 hänestä tuli Neue Nationalgalerien johtaja. Hänen teksteissään esitetään Nolde natsien uhrina, mitä tietysti helpotti edellä esitetyt faktat ja Nolden omaelämänkerta, josta maineen pesu oli alkanut. Haftmannin kirjoituksista vaikuttuneena Siegfried Lentz julkaisi kirjan Saksan tunti (Deutschstunde, 1968), jonka päähenkilön Nansenin esikuvana on Nolde (Emil Hansen alun perin). Kirja käännettiin yli 20 kielelle, siitä tehtiin elokuva 1971.
Angela Merkel antoi työhuoneestaan kaksi Nolden maalausta näyttelyyn. Yksi vain tarvittiin. Kumpaakaan hän ei ota takaisin.
3
Juutalaismuseon päänäyttelyt on ajateltu harvinaisen hienosti täydentämään toinen toistaan. Viimeisenä kävin kokemassa valonstallaation Ganzfeld ”Aural”. Maailmankuulun valotaiteilijan James Turrelin teos on osa laajempaa sarjaa Ganzfeld Pieces. Se on Dieter ja Si Rosenkranzin suurenmoinen lahja museolle ja ennenkaikkea meille, yleisölle.
Olin jo hyvin väsynyt tässä vaiheessa kierrostani. Odottelin puutarharakennuksen aulassa oman lippuni aikaa ja tutkin tiedotteita, joissa varoiteltiin epileptisten kohtausten mahdollisuudesta ja kiellettiin ehdottomasti valokuvaus. Kengät piti riisua ennen suureen huoneeseen astumista, eikä mitään laukkuja saanut ottaa sisään. Vain tietty määrä ihmisiä sai mennä kerrallaan tilaan. Lattia vietti melko voimakkaasti alaspäin ja edessäoleva seinä toimi valkokankaana, tai siis pikemminkin värikankaana. Tasainen, hieman sumuinen värivalo vaihtui hitaasti toiseen ja kolmanteen, edessä ja koko tilassa. Värien vaihtuessa tapahtuvat välähdykset olivat niin nopeita, ettei oikeastaan ollut varma, tapahtuiko mitään. Mitään teräviä rajoja ei ollut missään. Yllättävää oli, että värimassa tuntui lävistävän koko kehon ja irroittavan sen itsestäni, sulauttavan ympäristöön. Ei mitään muuta kuin väri. Siirryn hiljaa toiseen olomuotoon. Olin tilassa niin kauan kuin mahdollista. Jälkeenpäin tunsin oloni virkistyneeksi, vaikka seisoin koko ajan.
Olin hämmästynyt.
Loppupuolella huomasin, että paitsi ”kankaan” kulmat huoneenkin nurkat oli pyöristetty joka puolelta paitsi takaseinässä.
Kun nyt, vasta kirjoittaessani, luen ja tarkistan faktoja Juutalaismuseon julkaisusta (jonka teemana on valo), näen ettei mikään ole sattumaa. Kokemukseni oli juuri se, mihin oli pyritty.
Lyhyesti sanottuna kyse on Ganzfeld-kentästä, jossa aistiärsykkeet minimoidaan luomalla tila, missä niitä on mahdollisimman vähän. Se muuttaa aivosähkökäyrää ja samalla tietoisuuden tilaa. Tällaisen kokemuksen voi aiheuttaa myös erityinen pimeys taikka valoisuus arktisilla alueilla. Ganzfeld-efektiä on käytetty myös telepatiatesteissä.
Samoihin tuloksiin päästään meditoimalla, kun pyritään irrottautumaan aineellisen maailman objekteista ja ajatuksista kohoten korkeammalle tasolle. Tämä sanaton tila on Turrellin pyrkimys.
Näyttely on avoinna 30.9.2019 saakka.
4
Fazal Sheikhin teos This Place -näyttelyssä.
James Turrellin työ on positiivinen vastakohta Daniel Libeskindin suunnittelemalle uudisrakennukselle, mikä ei oikeastaan ole, ainakaan pääasiassa, talo, vaan tilateos, jossa on mahdollista kokea jotain siitä, mitä Holokaustin uhrit saattoivat tuntea elämän perustan murentuessa alta ja ympäriltä. Puolanjuutalaista syntyperää olevan arkkitehdin omaa selostusta työstään nauhalta kuuntelee mielellään. Juutalaismuseo kokonaisuudessaan on omistautunut esittelelemään Saksan juutalaisten elämää 2000 vuoden ajalta.
Vanhan osan yläkerrassa on komein valokuvanäyttely, minkä kaupungissa näin. Sekin sopii tarkalleen kokonaisuuteen. This Place (”tämä paikka”), sisältää lähes 200 valokuvaa tämän hetken huippukuvaajilta. Se luotaa nykyhetken Israelin ja Länsirannan monimutkaista tilannetta, asukkaita ja jokapäiväistä elämää persoonallisin äänenpainoin teemoinaan identiteetti, perhe, koti, ristiriidat ja ympäristö, kuten esitteessä kerrotaan.
Wendy Ewald, Martin Kollar, Josef Koudelka, Jungjin Lee, Gilles Peress, Fazal Sheikh, Stephen Shore, Rosalind Solomon, Thomas Struth, Jeff Wall ja Nick Waplington keskittyivät vuosikausia tähän projektiin. Kuvaajat haastavat katsojan uutisista tuttujen näkymien taakse. Näyttely muistuttaa taiteen mahdollisuuksista haettaessa ratkaisuja vaikeisiin kysymyksiin ja haastaa katsojat mukaan keskusteluun.
Valtavasta kuvamäärästä löytyi monta suosikkia, mutta Fazal Sheikh ja korealainen Jungjin Lee saivat korkeimmat pisteet minulta. Näyttelyn viimeinen aukiolopäivä on 5.1.2020.
5
Bronzinon muotokuva 17-vuotiaasta Ugo Ugolino Martellista, nerokkaasta aristokraattipojasta.
Kulturforumin usean museon kompleksissa sijaitsee Gemäldegalerie, jonne Prentzlauerbergistä on pitkä matka. Onneksi parin korttelin päästä kulkee bussi numero 200, jolla pääsee aivan lähelle.
Gemäldegalerie on taivas sille, joka rakastaa maalaustaidetta: neliömetrejä 7 000, päähuoneita 72, teoksia noin 1 000 kappaletta. Täydellisen reitin pituus kaksi kilometriä parasta eurooppalaista maalaustaidetta 1300-luvulta 1800-luvulle. Vuonna 1830 perustetun museon kokoelmia on kartutettu systemaattisesti ja asiantuntemuksella ja se ansaitsee maailmanmaineensa täysin. Sodassa tuhoutui 400 maalausta, kokoelma on ollut jakautuneena kahteen Saksaan ja ollut esillä monessa eri paikassa, alun perin Altes Museumissa (Berliinin vanhin museo), missä nyt on antiikin aarteita. Kulturforum avattiin 1998.
On melko turhaa luetella, mitä kaikkea kokoelmissa on, sillä kaikkea on. Ajanpuutteen takia kierroksen loppupuoli oli pakko viilettää kovaa vauhtia, ja moni ”must” jäi näkemättä. Keskityn aina etsimään niitä vähemmän julkisuudessa nähtyjä töitä. Täällä erityisen vangitseva oli Bronzinon muotokuva 17-vuotiaasta Ugo Ugolino Martellista, nerokkaasta aristokraattipojasta. Bronzinon oikea nimi oli Agnolo di Cosimo Allori. Maalaus on vuodelta 1536 tai 1537.
Toinen löytö oli Sofinisba Anguissolan muotokuva äidistään vuodelta 1557. Bianca Ponzoni Anguissola on tyylikäs ja hurmaava. Sofinisba Anguissola syntyi 1532 ja kuoli 1625. Hän työskenteli Filip II:n hovissa uransa alkuaikoina ja eli 93-vuotiaaksi. Hän oli ensimmäinen tunnettu naismaalari ja aikansa kansainvälinen kuuluisuus. Kirjassaan Naiset joita ajattelen öisin Mia Kankimäki kertoo hänestä enemmän.
Yhtä lailla sykähdyttää tunnettujen aarteiden näkeminen aitoina: jaksan aina ihailla Rembrandtin maalauksia, joissa mallina on ollut Hendrickje Stoffels, eikä Jeesuksen syntymää ole kukaan maalannut kauniimmin kuin Filippo Lippi. Teos on Medicien tilaustyö heidän kappeliinsa ja aikoinaan sen keskipiste. Maalaus oli erittäin suosittu jo aikoinaan ja siitä tehtiin lukuisia jäljennöksiä. Siksi taiteilija signeerasi teoksen, vaikka se ei silloin ollut tapana. Neitsyt Marian mallina arvellaan olleen karmeliittamunkki Lippin rakastajatar – joka oli nunna.
Viimeisenä jää jälkeeni katsomaan Rogier van der Weydenin nuori nainen 1440-luvulta, kun kiiruhdan takaisin bussille numero kaksisataa.
Marja-Liisa Torniainen, teksti ja kuvat
