Chimamanda Ngozi Adichie. Kuva: Otava

Näinä monia ahdistavina aikoina joskus oikeasti parasta on, jos pitää viestintävälineet kiinni, menee ulos kävelemään ja tuijottaa liplattavaa rantaa. Tai sitten vähintään se, ettei mene katsomaan, mitä tyhmää Twitterissä on tänään sanottu. Pahimmillaan sosiaalisen median ja internetin eri alustat ovat kuin loputtomasti kuivaa räkäpalloa tuottava nenäontelo, joka ajatuksena tietenkin ällöttää, mutta sinne se sormenpää taas työntyy tuoden inhottavuudestaan huolimatta kuitenkin niin ihmeen paljon tyydytystä.

1

Itse olen etsinyt kulttuurista mielihyvää enimmäkseen luotettaviksi osoittautuneista lähteistä. Yksi sellainen on kirjasto. Heti koronaviruksen aiheuttamat rajoitukset sen sallivat, ryntäsin kirjastoon. Minulla ei ole sen kummempaa lukulistaa, ja tartun aina mihin kirjaan milloinkin. Tartuin kuitenkin ensimmäisenä Chimamanda Ngozi Adichien teokseen Kotiinpalaajat (alkuteos Americanah) vuodelta 2013. Hanna Tarkan laadukas, Otavan kustantama suomennos on ilmestynyt samana vuonna.

Himpun yli 500-sivuinen romaani on kiinnostava kuvaus siitä, millainen amerikkalainen ei-valkoinen identiteetti rakentuu, verraten sitä afrikkalaiseen rodullistettuun identiteettiin. Adichien romaanissa nigerialainen, itsekin musta päähenkilö Ifemelu havainnoi, miten kipeisiin ja ahtaisiin tiloihin amerikkalainen, kiihtyvän verkkoajan merkityskenttä ihmisten minuuksia puristaa.

Romaani toimiikin lukijalle kuin johdatuksena siihen, mistä tänä kesänä tapahtuneiden Black Lives Matter -liikkeen mielenosoituksissa on kyse. Syntyy ymmärrys, että jatkuvan sorron, yhteisöllisen surun ja yhteiskunnallisen taistelun aiheuttama stressi ja vimma etsivät ulospääsyään. Romaanissa Ifemelu palaakin kotiin Nigeriaan, vaikka sikäläinen elämä onkin aineellisesti paljon niukempaa ja yhteiskunnalliset olot omalla tavallaan ennustamattomat.

Kotiinpalaajia voi suositella niille, jotka pitävät ns. lukuromaaneista, sillä sen kerronnassa on imua ja havainnoissa emotionaalista tarkkuutta. Adichielta on ilmestynyt suomeksi viisi muutakin teosta (yhteensä neljä fiktiota ja kaksi esseeteosta), ja aionpa, perhana, etsiä nekin käsiini pian.

2

Newyorkilainen Spike Lee on taitavimpia elossa olevia elokuvaohjaajia. Siksi olikin ilo huomata, että hänen uusin ohjauksensa, Da 5 Bloods, ilmestyi keväällä Netflix-suoratoistopalveluun.

Da 5 Bloods on eräänlainen käänteisnostalginen Vietnam-sotaelokuva. Se kuvaa, millaisia tunteita Yhdysvaltojen kolonialistinen viidakkosota herätti mustissa sotimaan joutuneissa amerikkalaisissa. Se kuvaa myös sodan sosiaalisia seurauksia viidenkymmenen vuoden aikajaksolla.

On hyvä mainita saman tien, ettei Lee uutuusleffa ole kuitenkaan Parasta juuri nyt -kamaa. Se on romaanimainen, teatterillinen, ylipitkä ja pessimistisen kuivakka parodia vaikka-sun-mistä aineksista, mutta se näyttää Spike Leen omimmat ja tehokkaimmat keinot yhdessä paketissa. Samalla se on monimielinen kuvaus Amerikan mustien yhteisön sisällä vaikuttavista jännitteistä.

Spike Leen ura on ollut vaihteleva ja pitkä, ohilyöntejäkin on mahtunut, mutta sen valtavaa merkitystä ei millään voi sivuuttaa. Sillä mikäli kevään ja kesän rasisminvastaisten mielenosoitusten intensiteetti tulee jollekulle yllätyksenä, tilanteen voi tarkistaa vaikkapa Leen läpimurto-ohjauksesta Do the Right Thing – Kuuma päivä vuodelta 1989. Kolmessakymmenessä vuodessa tilanne ei juuri ole muuttunut. Leffaa voisi pitää vaikka profetiana, ellei se olisi ansioton lausuma, sillä kaikki on ollut esillä jo kauan. Sorto on Amerikan ytimessä, ja oudointa onkin se, että sitä kieltäydytään näkemästä, vaikka se väännettäisiin rautalangasta.

Do the Right Thing on myös loistava elokuva. Yhden päivän aikana tapahtuva juonimateriaali yhdistyy taitavasti muotoon muodostaen keitoksen, joka istuu elokuvataiteen historian keskeisimpien filmikelojen joukkoon.

3

Tsekkaamalla Netflixistä hienon Dear White People -sarjan ja samannimisen elokuvan voi miltei saada saman kuin edellisessä kohdassa. Justin Simienin luoma sarja on katsaus amerikkalaiseen etniseen dynamiikkaan aivan viime vuosina.

Sarjan kerronta on paljossa velkaa Spike Leelle (joka taas on velkaa Bertolt Brechtille ja ties kenelle), mutta tyyli on kepeämpi ja viihteellisempi. Pääosissa on enimmäkseen kauniita ihmisiä, kuten amerikkalaisessa sarjassa aina, mutta kerrankin suhteellisen suuressa tuotannossa annetaan ääni nuorille mustille naisille.

Sarja hakee vastakkainasetteluja avoimesti. Tämänvuotisten tapahtumien valossa ja esimerkiksi Spike Leen elokuvien kuvaamiin draamallisiin vääntöihin verrattuna sarja ei kuitenkaan ole erityisen konfliktihakuinen. Silti sitä on syytetty rasismista valkoisia kohtaan ja Netflixiä on jopa boikotoitu sarjan suorapuheisuuden vuoksi. Ehkäpä sekin käy oppitunnista – johdanto Amerikan rotujen väliseen jännitteeseen.

4

”Kun kukaan muu mua auta ei, jää Marvin Gaye”, lauloi Aki Sirkesalo, ja se voi pitää paikkansa.

Marvin Gayen hunajainen ääni voi todellakin karkottaa pahuuden. Toisaalta lämmintä nostalgiafiilistelyä voi piristää esimerkiksi kuuntelemalla todella, mitä Marvin Gaye biiseissään laulaa.

Marvin Gayen vuonna 1971 ilmestynyt What’s Going On on ehkä historian paras musiikkialbumi. Se on ihana ja pehmeä äänellinen trippi ja kokonaistaideteos, jonka soidessa sekä keho että mieli voivat levätä. Kannattaa silti katsoa, mistä teemoista levy ammentaa: nimikappale on saanut alkunsa Gayen muusikkoystävän todistamasta poliisiväkivallasta, muista biiseistä löytyy pohdintaa päihderiippuvuudesta, ympäristönsuojelusta ja ylisukupolvisesta köyhyydestä.

Gaye itse ajatteli albumistaan protestilevyä, mutta Motown-yhtiön johtaja Berry Gordy johdatteli tämän hakemaan laajempia merkityksiä. Itse tuottamallaan albumilla Marvin Gaye onnistui tuomaan popmusiikkiin uusia sävyjä jazzista ja elokuvamaisesta viihdemusiikista.

5

Kun teksti ei kulje, tulee käyttäneeksi liikaa lauseenvastikkeita ja sellaisia kliseisiä ilmaisuja kuten ”keitos”. Kun teksti ei kulje, kaivan levyhyllystä kokoelman Supremesia. Olen kirjoittanut esimerkiksi graduni pitkälti Supremesin kepeän musiikin soidessa ympärillä. Tämäkin palsta on laadittu Motown-kokoelman viileässä, mutta voimaa antavassa sylissä.

Supremes oli kaupallisesti mitattuna Motown-yhtiön suurin nimi ja yhtyeen parhaina aikoina se kilpaili suosiosta jopa The Beatlesin kanssa. Supremes on yhä Amerikan menestyneimpiä bändejä. Sen musiikillinen rekordi on 1960-luvulle ominaisen hengästyttävän levytystahdin ansiosta järkälemäinen.

En nyt mene Supremesin tarkempaan historiaan, mutta siihen voi perehtyä esimerkiksi bändin vaiheisiin perustuvan Dreamgirls-musikaalin kautta.

Aksu Piippo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua