Kuvat: S&S / Enostone

1

Anu Kaajan matkakirjaa on nimitetty kollaasiromaaniksi. Rusetissa (S&S, 2023) oleillaan museoissa ja kahviloissa. Matkakirjan keskus on taideteoksissa, mutta sitä saartaa symbolinen motiivi rusetista. Keskeisiksi nousevat myös viittaukset lävistyksiin kohdistuneisiin rakkauksiin ja kontaktihakuisuuden synnyttämät keskustelut esineiden kanssa.

Teos heijastaa sekä länsimaista yksinään vetäytymistä että koronan aiheuttamaa vetäytymistä toisten ihmisten seurasta. Tavallaan kertoja välttää eettiset ongelmat, koska ne ovat yhteisiä ja rakenteellisia. Hän pakenee estetiikkaan. Kirjassa uppoudutaan lukuisiin taideteoksiin hyvin aistillisesti ja sisäistyneesti. Tämä toteutuu yksityiskohtien monipuolisena kohtaamisena ja analysoinnilla.

Asetelmista löytyy seksuaalisia viittauksia tai eroottisia muotoja. Elämyksiä hakeva kertoja lumoutuu ja haltioituu syvästi ja pystyy kirjoittamalla aukaisemaan kokemustaan. Erityisen voimakas vaikutus kuvataan tapahtuvan Leonardo da Vincin maalauksen Johannes Kastaja äärellä.

Radiohaastattelussa Kaaja sanoo tarkoituksellisesti päätyneensä eskapismiin, koska ilmastokriisiin, sotiin ja muihin pahoihin asioihin ei voi vaikuttaa.

Esineiden kanssa keskustelu kahviloissa on sulkeutuneisuuden parodista kehittelyä. Kertoja haastattelee kahvikuppia, kahvia, lusikkaa ja sokeria: se on sivullisen kuvittelua ja seuran elävöittämistä itselleen.

Esineet ovat menettäneet tärkeytensä samaan tapaan kuin kuvat. Estetiikka on rappeutunut ja hedonismi vallannut tilaa kiireineen, syventymättömyyteen ajatuneiden ihmisten psyykessä.

Rusettien historia on kirjan nimikeskusta edustava jakso. Se on estetiikka ja erotiikkaa – yhtymistä kirjan motiivien kokoavaksi näkökuvaksi. Rusetti ei ole välttämätön, vaan koristeellinen, vaurauden ilmaisu, jopa seksin.

Naisen tekemiä kulttuuriturneita ei ole juuri aiemmin. Tässä mielessä teos on feminiininen valloitus miesten alueelle. Kertoja listaa hemaisivimmat renessanssipojat tauluista kuin ironiaksi miesten esineellistämälle naissukupuolelle. 

Marie Antoinetten symbolisoima aateliston dekandenssi on nykyaikana levinnyt kaikkiin ihmisiin. Ihmislajin itselleen kehittämä joutilaisuus on kirjoittajan mielessä länsimaissa ahdistavan ongelmakentän päätylauta.

Näin kirja on sekä rikas esteettinen kokemus että satiirinen kuvaus ihmisluonnon itsekkyydestä lajina.

2

Arto Lapin uusi teos sisältää trilogian vuosilta 2018–2023 ja uuden sarjan Korallimieli (Enostone, 2023). Tämä tekee kirjasta yhtä paksun kuin Lapin koko edeltävästä tuotannnosta poimittu runokokoelma, joka julkaistiin 2018 nimellä Taivaanpohjassa laulavat valaat.

Sen esipuheessa Mietiskelijä palaa yksinkertaiseen on Tero Tähtinen käsitellyt Lapin runouden oleellisia ominaisuuksia varsin kattavasti. Esseessä erittyvät keskeisiksi piirteiksi ainakin huolettomuus, keveys, luontokeskeisyys, itämaisen runouden vaikitukset, huumori ja uskonnollinen mielenlaatu.

Kaikki nuo piirteet voi havaita jo Lapin kymmenen ensimmäisen runokirjan ninmistä, kuten Kukko puussa, Oravan portaat, Harakan paja ja Kärpäshäiriö. Piirteet myös lomittuvat toisiinsa, niin että on löydettävissä lyhyitä runoja, joissa ne kaikki näkyvät.

”Minäkuorinen
pinnan alla värehtii
korallimieli.”

Yllä oleva poikkeaa jonkin verran Arto Lapin keskuslyriikasta, joka sijoittuu selkeästi arkeen. Niinpä runoissa on kotiseutuaiheistoa:  Ateljee Palander, Johanneksen kirkko, Milavida, Kaivanto…

Otsikointi runojen lopuissa ja lukuisat omistukset, osa in memoriam, ovat uutta. Vaikutteita on nähtävissä, muun muassa Aronpurolta, Tagorelta ja Viidalta, ja ne istuvat kevyen huolettomasti Lapin lyyriseen tyyliin, joka on runsaine vaikutteineen omanlaatuistaan. Lukijan on mukava helpohkosti oivaltaa lyhyiden sanajonojen uudistavia merkityksiä ja yhdistää niitä omaan arkeensa. Jos joku voi palauttaa runon lukemisen suosiota Suomessa, niin juuri Arto Lappi.

3

Ville Hytösen uutta runoelmaa tekee mieli nimittää neobeat-teokseksi.

Vaivanaika (Enostone, 2023) on pitkä monologi ja huuto, joka sijoittuu isän automatkaan pojan kanssa Luoteis-Virossa, kylpylästä kotiin. Samalla matka kulkee läpi historian, maantieteellisten muistojen, filosofian ja maailmankaikkeuden.

Teksti on rytmisesti rönsyilevää ja kaartaa aihepiiristä toiseen pitäen liukumisen taitavasti hallinnassa. Historialliset loikat nostavat esiin neuvostoajan kovaa syrjäyttämispolitiikkaa ja pakkovaltaa.

Pojalle kuski kertoo maailmasta, mutta ei painosta mihinkään. ”Me olemme viimeiset romantikot”, hän luennoi. Filosofiasta tuodaan esille saksalaista romantiikkaa: Schellingin panteistisia näkemyksiä ja Hegeliltä muutoksen ymmärtämisen oppia.

Vapauden viesti on kirjan pääteema, kuten Hytösellä ennenkin: ”Rajat ovat pelkkää utopiaa, rajattomuus todellisutta”. Kerro se Putinille!

Ideaali häämöttää, vaikkakin etäisesti: jos hän (ihminen) ”oli hyvä ja rakastettava eikä häntä muista/ kukaan, silloin elämässä on virhe, aivan/ perustavanlaatuinen/ ja synkkä painovirhe, jota on käytävä läpi/ proosalliseen uloskäyntiin saakka”.

Vuorovaikutuksen ja erilaisuuden hyväksymisen ensijaisuus on Ville Hytösen kestävä humanistinen pääteema. Nautittava rytmi ja viittaukset tarunhohtoisiin aiheisiin rikastavat lukukokemusta, jossa on jatkuva liike, matkailun himo: ”runoilija ei opi vain lukenmalla, vaan/ lukemalla ja seikkailemalla maailman hulluimpien/ ihmisten seurassa”.

Ja: ”henki on/ aina spontaani/ se voi muuttua itselleen/ toiseksi, kaikki virtaa, LSD, kerosiini/ logiikan tieteen pukuun puettu/ hegeliläis-atmanilainen hindu”.

4

Tampereen Laukontorilla ravintola Kaijakan naapurina majaileva Tukkatatteri on tehnyt paljon pienimuotoisia, omaperäistä näyttämösovituksia. Viime syksynä aloitettiin Eeva-Liisa Mannerin novellikokoelmalla Kävelymusiikia pienille virtahevoille. Syyskuussa tuli näyttämölle sarja 7Mannerta, joka toteutettiin runoilijan satavuotisyntymäpäivän kunniaksi.

Nyt novellit on käytetty loppuun, kun esityksessä 5Mannerta on valmistunut. Novelleja lukiessa ja niitä esityksiin vertaillessa huomaa dramaturgisten ratkaisujen kiinnostavuuden. Useat Mannerin tekstit liikkuvat maisemista toiseen ja näyttämölle sovitettaessa on täytynyt yhdistää ympäristöjä. Pääsääntöisesti ratkaisut ovat onnistuneita, jopa nerokkaan kekseliäitä.

Antiikin filosofin Pythagoraan maailmaan kirjoitettu Kulhollinen papuja on hyvin mannermainen pohdiskelu. Sen tuominen näyttämölle on onnistunut erityisen hyvin. Pääskyset lentelevät ja filosofi pohtii olemassaolon perusteita. Uskollisuus alkutekstille on hämmästyttävän osuva. Ohjaus on Juho Laitisen.

Novellin Samuel sovitus tekee myös vaikutuksen. Aiheiltaan raamatulliset Kalastaja ja Veden pitää olla niin syvää ottavat enemmän vapauksia alkuperäistekstiin, mutta Mannerin hengen säilyttäen. Taivaantuijottaja on hyvä aloitus sarjassa, sillä se on kaikkein eniten Mannerin hengessä tehty.

Kokonaisuus korostaa ihmisten erillisyyttä ja yksinäisyyttä, osittain satiirisesti. Näyttämöllisesti kodikas tila saa syvyyttä monitorin ja ylimääräisten äänimaailmojen käytöllä.

Parhaan kokemuksen katsoja saa, jos tutustuu etukäteen Kävelymusiikin teksteihin. Kiinnostavinta on huomioida, miten tekstit on siirretty näyttämölle.

5Mannerta Tukkateatterissa. Esityksiä 11.3.2023 asti.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua