Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Kimmo Ylönen on porhaltanut polkupyörällään kotirappunsa pielestä, Turunmaan saaristosta ylös Kainuun vaaroille sekä edelleen Pohjois-Karjalaan.

1

Olen porhaltanut polkupyörällä – tai jos laitetaan todempi teon sana, veivannut, puskenut, laahannut, sillä täyteen lastattu retkipyörä harvoin rullaa kesäpäivän kepeästi – kotirapun pielestä, Turunmaan saaristosta ylös Kainuun vaaroille sekä edelleen Runon ja Rajan tietä alas Pohjois-Karjalaan. Paarpuurin puoleisessa takalaukussa kulkee teltta. Pyrin välttämään sen pystyttämistä. Maailmassa eniten inhoan märän teltan kokoon käärimistä. Siinä toimessa on kaikki väärin, vaikka kaikki on niin kuin olla pitää.

Teltta on suojannut minut ja ihanan ilmapatjani ja upean untuvapussini sateelta ja siinä luontevassa työssään asiaan kuuluvasti itse kastunut. Silti tuon taidokkaasti ommellun esineen rutistaminen vettä tihkuvana pakkauspussiin on inhaa, ja väärin. Koska sateista yötä ei aina seuraa paisteinen aamu jolloin kosteus somasti kohoaa varvikosta ja teltan katolta taivaan sineen, pahin tulee väistämättä tapahtumaan.

Onneksi omatoimimatkaajalle on tarjolla toinen toistaan viistompia kattoja pään päälle. Parasta juuri nyt ovat laavut ja kodat. Metsähallitus rakentaa niitä retkeilyreittien varsille. Niitä pystyttävät kyläyhdistykset ja metsästysseurat, jopa yksityiset ihmiset, yleiseen käyttöön. Asialle omistautunut verkkosivusto listaa niitä lähes 4 000 siroteltuna kattavasti kautta maamme kamaran. Puhelinsovellusten avulla ne löytyvät kaikki.

Monet majoitteet sijaitsevat syvällä metsässä, polkupyöräilijän ulottumattomissa, mutta riittää sellaisiakin joiden nurkalle pääsee tietä pitkin. Useat oivalliset laavut löytyvät uimarannan reunalta. Muutenkin on usein vettä lähellä. Löysin yhden, jonka pihassa kimalsi upouusi pumppukaivo. Varustukseen kuuluu aina myös tulisija, laavun edessä tai kodan keskellä. Hyvin varustetulla laavulla on polttopuita, saha, kirves ja lattiaharja. Monesti löytyy myös käyttäjien lahjoittamia kattiloita ja pannuja. Sen puolikkaan, ruttuun rutistetun sinapin voisi viedä kotiin. Kaunis ajatus, mutta tuskin sitä kukaan makkaralleen puristaa.

Yleensä ovat nämä yhteiskäytössä olevat rakenteet ihmeellisen siistissä kunnossa. Harvoin ne joutuvat kohtaamaan sitä sokeaa raivoa, joka monesti on pysäkin katoksen kova osa. Tietysti saattaa nuotiopohjaan olla sulatettu makkaran muovikääreitä, mutta palan painikkeeksi särvityt purkit päätyvät kiitettävästi kierrätykseen. Rikottua lasia ei tapaa juuri koskaan. Seinille on hiilellä kirjoitettu ihmisten nimiä. Jotkut niistä on sydämmellä toisiinsa yhdistetty. Onnekas retkeilijä voi löytää katosta eroottista kansantaidetta.

Autuasta on istua laavun aukolla tai kodan penkillä, tuleen tuijotellen, jalat raukeiksi venyteltynä, maha liian täynnä, uni kulmilla, kuikka lammella ja käki kuusen latvassa.

2

Sitten se sietämätön ininä alkaa. Mainiot majoitteet muuttuvat käyttökelvottomiksi jos hyttysiä on paljon. Nyt on, todella paljon. Eikä tässä tarvitse uskoa etelän eläjää. Rajaseudun korkein auktoriteetti, Ilomantsin rautakauppias sanoi, että on, hirveästi hyttysiä.

Sen vuoksi parasta juuri nyt on hyttysverkko. Semmoinen pieneen nyyttiin pakkautuva, katosta ripustettava, kulmistaan alustaan kiristettävä huppu. Suloisin tuutulaulu on turhautuneiden itikoiden ininä, kun ne suotta hakkaavat piikkinsä tylsäksi verkkoverhoon. Taustalta saattaa vielä erottua kuikan huikka ja käen kukku.

3

Kultaa ja timantteja kerätään holviin koska ne ovat harvinaisia. Yhtälailla kallisarvoinen ja vaikeasti löydettävä aarre on maisemapostikortti. Markettien telineistä, sieltä lehtihyllyn päästä, niitä on turha etsiä. Siellä pitävät valtaa suurten tuottajien onnittelu-ja huumorikortit. Samat kuva Paraisilta Paltamoon ja Tesomalta Tuupovaaraan. Maisemapostikortin löytäminen on kuin kääntäisi esiin jalokiven pelilaudalta.

Keltainen topaasi on tavallinen maisema, järvi tai näköala korkealta paikalta. Smaragdi on kortti, johon on kuvattu joku merkittävä rakennus. Kirkko mahtaa olla yleisin. Kotiseutumuseon aitta on aina hyvä valinta. Kirkkaimmin tämä jalokivi hohtaa, jos kuvaan on ikuistettu 1970-luvulla rakennettu kunnantalo tai 1980-luvulla punatiilestä laitettu uimahalli. Rubiinia vastaavassa kortissa on ihmisiä. Tyttöjä kirmaamassa saunasta järveen. Toisia tyttöjä näppäilemässä kanteletta siinä kotiseutumuseon aitan porraskivellä. Kaikilla kansallispuvut päällä.

Parhaassa, siinä maisemapostikorttimantereen Afrikan tähdessä on monta pientä kuvaa ja kirkkaat värit ja paikkakunnan nimi jollain aivan mahdottomalla kirjasintyypillä. Ja vaakuna. Ja ne värit ovat haalistuneet ostajaa telineessä odotellessa. Kuvassa vesitornin varjoon parkkeerattujen Volvojen mallista voi yrittää haarukoida kortin painatusvuoden.

Satulassa hierottujen pitkien tuntien aikana olen kaavaillut maisemakorttia synnyinpaikalleni. Siinä olisi joku istutus, koska Ylöjärvi on puutarhakaupunki. Siinä olisi Vikelän tuulimylly ja sen vieressä tantereella, kansallispukuinen pari pistelemässä sottiisia. Siinä olisi keskeiseltä sijaltaan Räikän takaiseen pusikkoon piilotettu rauhanpatsas, ”ETYK-linnut” ja Soppeenharjun typistetty masto. Ja vaakuna ja kaupungin nimi fontilla AR BERKLEY.

Haluaisin toteuttaa myös Kivijärven kortin. Siinä olisi uskomattoman kaunis järvimaisema, niitä tässä Keski-Suomalaisessa kunnassa riittää. Olisi vaakuna ja kunnan nimi. Ja keskellä korttia olisi kunnan täysin ylilyömäton tunnuslause, ”Täältä virtaavat vedet ja elinvoima”.

Joku voisi nyt luulla, että itseään parempana pitävä kulttuurimatkailija siellä itse kuvitellusta korkeasta asemastaan hihittelee alas nenänvartta vähemmän hienostuneille tollukoille. Ja on siinä sitäkin, pientä pilkkaa ja ilakointia. Mutta on muutakin. On yhdenlaisen estetiikan vilpitöntä ihailua. On kaipuuta toiseen aikaan. Kanssamatkustajan ja myötävanhenijan ikävää. Sellaisen ihmisen lämmintä iloa, joka muistaa äitinsä kirjoittamassa osoitteita kortteihin Taunuksen kojelautaa vasten.

Jos ovat harvinaisia postikortit niin ovat myös postikortin lähettäjät ja sitä myötä tietysti postikortin saajat. Senkin takia parasta juuri nyt ovat maisemapostikortit. Sellaisen laatikostaan löytävä repeää tonnin takuulla riemusta riekaleiksi.

4

On olemasa pelilaudan ruutu, josta maisemapostikortin voi kääntää esiin. Samasta paikasta saisi myös täytettä eväsreppuun maamme kuntakeskusten välissä usein lohduttoman pitkäksi venyvillä korpitaipaleilla. Tuurilla voisi saada munkkikahvit ja keltaisen sihijuoman. Vaan tuskin käy semmoinen munkki. Onneksi kyläkauppa on parasta juuri nyt silloinkin, kun se on jo ammoin suljettu.

Sen tunnistaa suurista ikkunoista. Keskellä seinää, niiden välissä on ovi. Kuvittele siihen kellon kilahdus ja ovipumpun nuhina. Sillä on jo sammaloituneet betonirappuset. Kuvittele siihen samat ihmiset vuodenkierron mukaan puettuna, toppatakeissa ja ulstereissa ja kesämekoissa. Samat ihmiset lapsena ja aikuisena. Sillä saattaa olla matalampi varastosiipi ja siinä lastauslaituri. Kuvittele siihen teryleenit tupakalle. Kuvittele pusikoituneeseen pihaan pyöreitä tai kulmikkaita autoja vuosikymmenen mallin mukaan. Mopoja ja polkupyöriä ja potkukelkkoja, tulossa ja menossa. Kuvittele avonainen traktori ja kuskille pellolla punaiseksi palanut niska ja rintataskuun vastaostettu norttitoppa. Joudut kuvittelemaan kylälle elämää.

Lukemattomat ovat ne muutaman talon taajamat, joissa ennen kilpaili kaksi kauppaa ja oli kioski ja pankki ja silläkin monesti kilpailija ja oli olemassa posti. Suljettu. Melkein kaikki. Esimerkiksi: Ylöjärveltä Viljakkalaan, tietä 2773, lapsuuden kotikylän läpi, ainakin seitsemän suljettua kauppaa vajaan kolmenkymmenen kilometrin matkalla. Tai tiellä Honkajoelta Kauhajärvelle. Ne kuusi kauppaa, joista turhaan haaveilin saavani sapuskaa, kun kesällä 2013 kävelin kohti pohjoista. Tai tällä pyörämatkalla, Loimaalta Punkalaitumelle oikoessa ohitetut neljä lopetettua kyläkauppaa.

Siinä voi sitten mennessään miettiä, että miksi. Miltä osin kaiken takana on yleinen muutos yhteiskunnnan rakenteissa, joku huomaamaton ja kasvoton? Onko kaiken takana iso aluepoliittinen ajatus, tapa säästää keskittämällä ihmiset ja palvelut pienelle alueelle kunnan keskukseen? Vai oliko vain pullassa päiväys mennyt ja lauantaimakkara aina hapanta? Onko meillä parempi auto ja muutenkin asiaa kirkolle? On siellä kuitenkin parempi valikoima, kaksi metriä kermaa ja kolme metriä meetvurstia. Onko sittenkin mukana muutoksessa hyvinkin tuttu naama?

Joskus kuitenkin onnistaa. Napsin Hyrynsalmella kuvia taas yhdestä pölyisestä näyteikkunasta ja ikivanhasta, värinsä säälle luovuttaneesta kaupan tunnuksesta. Sitten kerrottiin, että aukihan se on, joka arkipäivä. Ovessa tästä ei annettu mitään vinkkiä, mutta harmaan lasin läpi voi erottaa loisteputkien hehkun katossa.Valot päällä, valintamyymälä auki.

Tällä aikakoneella pääsin katsomaan mitä maksoivat ne alushousut, jotka pukki toi sinä jouluna, kun aloitin Takamaan ala-asteella. Täältä ostin Mister-juhlapaidan, samanlaisen hienon, jossa on leveät kaulukset, kuin se jonka kerran löysin kirpputorilta. Mutta tämä oli vielä avaamattomassa paketissa. Hinta, seitsemän markkaa ja kahdeksankymmentä penniä muuttui suoraan euroiksi. Kaupan päälle, kun rutistin sovitettua paitaa takaisin pussiin, aikakoneen ylipäällikkö, kauppias itse, kysyi eikö ole nuori mies käynyt armeijaa, kun ei osaa edes paitaa viikata.

5

Tällä toukokuun puolen välin jälkeen alkaneella kesätyöpyörämatkalla en ole kuunnellut tai edes kuullut juuri ollenkaan musiikkia. Radiosta olen kuullut yhden kappaleen. Se oli ihan hyvä, se house-biisi, jossa lauletaan ladadi ladida, enkä sen vuoksi alakaan käristä musiikin soittamisesta kanavalla, jonka nimi on Puhe. Lisäksi sain kuulla ja tarkemmin kuunnellen itsekin kuulin, että harmittoman oloinen lallatus pureutuu kodittomuuteen Amerikan kaduilla. Huoltoasemalla Kuhmossa soi Guns N’ Roses. Muuten olen kuunnellut jo mainittuja hyttysiä ja kuikkia ja käkiä. Laulaneet ovat rastaat ja satakielet. Vaaralla haukkui pystykorva. Olen kuullut ajoviimaa, haavan lehtien havinaa, kuusen latvoja tuulessa, virtaavaa ja rantaan loiskuvaa ja laavun katolle ropisevaa vettä.

Sitten ollaan lautalattialla, Mustarinda-talon vajassa, Hyrynsalmen Paljakassa. Rumpali polkaisee bassorummun pedaalia, joka juuri on koulukeskuksesta toimitettu matkasta unohtuneen tilalle. Ja basso alkaa jolkottaa ja muusikon jalkaterä kääntyy tahdissa vasempaan ja takaisin eteen. Ja sitten jyrähtää sähkökitara. Ja siinä on särö.

Tuntuu kuin olisin joku kesken kasken polton vaaran rinnoilta riistetty untuvikko. Tuohikontti lentää nurkkaan. Rohdinpaidan hihat vispaavat. Virsut syttyvät tuleen. Ja laulaja kiemurtaa lattialta kelopölkyn nokkaan riekkumaan ja huutaa ja vääntää ja huutaa. Huutaa niin ihanasti. ”Seksihullut tulee! Tulee! Tulee!” Parasta juuri nyt on elävä musiikki.

Kimmo Ylönen