Vahtikoirat. Kuva: SVT

1

Olen yksi niistä, joka on koukuttunut brittiläiseen tv-sarjaan Outlander – Matkantekijä. Se perustuu amerikkalaiskirjailija Diana Gabaldonin suosittuun kirjasarjaan, ja tapahtumat sijoittuvat paljolti Skotlantiin ja siirtolaisuuteen Amerikassa. Tv-sarja käsittää kahdeksan tuotantokautta. Yle TV1 ja Yle Areena näyttävät kevään aikana tuon viimeiseksi jäävän kauden.

Sarja yhdistää kiehtovasti historiallisia teemoja, mutta sisältää romantiikkaa ja seikkailua. Aikamatkat kahden aikakauden välillä tuovat kokonaisuuteen scifi-meininkiä. Pääosissa ovat irlantilaisnäyttelijä Caitriona Balfe ja skotti Sam Heughan.

Sarjan tunnusmusiikki The Skye Boat Song on mieleenpainuva. Sen on säveltänyt Bear McCreary, joka vastaa ylipäätään Outlanderin musiikkiääniraidasta. Kuuden ensimmäisen kauden alussa tunnuslaulun esittää monipuolinen laulaja-laulunkirjoittaja Raya Yarbrough. Kappaleen sovitus vaihtelee hieman kaudesta toiseen edettäessä.

Tunnuskappaleen sanoitukset perustuvat perinteiseen skotlantilaiseen kansanlauluun The Skye Boat Song, jonka on kirjoittanut 1800-luvun skotlantilainen kirjailija ja runoilija Robert Louis Stevenson. Hänen runonsa Sing Me a Song of a Lad That Is Gone on tv-sarjan sanoituksen pohjana. Bear McCreary sovitti Stevensonin runotekstiä vähäsen ja muutti tekstin sanan ”lad” (poika) sanaksi ”lass” (tyttö), jotta se sopisi tarinaan.

Tunnelman luomiseksi Outlanderin musiikissa käytetään skotlantilaisia soittimia, kuten säkkipillejä, viulua ja harmonikkoja. Näin sarjalle on saatu luotua tunnusomainen äänimaailma, joka sopii teemoihin.

The Skye Boat Song on ollut ensin pääasiassa Raya Yarbroughin esittämä. Kuudennella kaudella hän esitti laulun duettona kumppaninaan Griogair Labhruidh, ja sanoituksessa palattiin takaisin sanaan ”lad”. Seitsemännen kauden tunnuslaulun esittää Sinéad O’Connor, ja viimeisen kauden jaksoissa kuullaan Annie Lennoxin tulkinta.

Outlander – Matkantekijä Yle Areenassa.

Sam Heughan ja Caitriona Balfe. Kuva: Sony Pictures Television Inc.

2

Vahtikoirat on tuore ruotsalainen asianajajadraama. Näin sen tuoreeltaan SVT:n kanavalla. Yle Teemalla ja Areenassa se on nähtävissä 12.4.2026 alkaen.

Asianajajista on nähty ja tehty tv-sarjoja pilvin pimein, ja yleensä totuutta etsivien voitokkaiden näkökulmasta. Tällä kertaa tilanne on toinen; tulos on raadollista katsottavaa. Sen päähenkilöt ovat juristeja, jotka toimivat mitä paatuneimpien rikollisten puolustusasianajajina. Asianajajat eivät välitä totuudesta tippaakaan. Heidän tehtävänsä on puolustaa rikollista, riippumatta siitä, mitä tämä on tehnyt. Ongelmilta ei vältytä, kun tilanteet kärjistyvät.

Ensimmäisessä jaksossa selitetään, miksi sarjan nimi on Hundarna (koirat). Jotkut kutsuvat asianajajia koiriksi, koska he uskollisesti ja väsymättä ”vartioivat niitä, joita kukaan muu ei halua vartioida”. Niinpä Jens Lapidusin ideaan pohjautuva ja Lisa Linnertorpin ohjaama Vahtikoirat on osuva suomalainen otsikko ohjelmalle. Pääosissa nähdään muun muassa Arvin Kananian, Björn Bengtsson, Tiril Wishman ja Kit Walker Johansson.

Onko sarja realistinen? Sitä voi kysyä. Sarjan juonikuvioihin on kuitenkin sisällytetty ruotsalaisen yhteiskunnan ongelmia mitä suurimmassa määrin. Päähenkilöiden moraalikäsityksiä ja lojaalisuutta koetellaan. Ovatko yksityisyys ja yrityselämä turvassa?

Oli miten oli, sarja koukuttaa, vaikka vähän inhottaakin.

Kuinka paljon sarjassa on totta ja paljonko fiktiota selviää ohjelmassa Hundarna – verkligheten bakom dramat. Ohjelmaan on saatavilla ruotsinkielinen tekstitys, jos riikinruotsia on vaikea ymmärtää.

Vahtikoirat Yle Areenassa 12.4.2026 alkaen.

Jussi Mäkelä saa Betoni-Jussin. Kuva: Marita Nyrhinen

3

Suomalaisen elokuvateollisuuden symboli on Jussi-patsas. Se on palkinto, joka annetaan vuosittain parhaista elokuva-alan saavutuksista. Jussit jaettiin jälleen maaliskuussa ja juhlaa on perinteisesti voinut seurata suorassa tv-lähetyksessä.

Jussi syntyi vuonna 1944, ja se nimettiin Artturi Järviluoman näytelmään perustuvan Pohjalaisia-elokuvan hahmon mukaan. Tuolloin jo kaksi kertaa (1925 ja 1936) selluloidille päätyneen aiheen päähenkilöä Jussia luonnehdittiin tosimieheksi ja aikamoiseksi sankariksi, joka oli kohonnut lähes kansalliseksi symboliksi ja kulttihahmoksi.

Taiteilija Ben Renvallin suunnittelema, nykyään hänen poikansa Seppo Renvallin valmistama kipsinen Jussi-patsas on ulkoiselta olemukseltaan kuin pohjalainen mies itse: jämäkkä, määrätietoinen, tulevaisuuteen luotsaava isäntä, joka tuntee arvonsa.

Tämä Elokuvajournalistit ry:n perustama palkinto jaettiin ensimmäisen kerran parisen kuukautta jatkosodan päättymisen jälkeen. Patsaan isänä pidetään lavastaja Tapio Vilposta. Hän saikin yhden ensimmäisistä Jusseista. Synnytykseen tarvittiin koko joukko naisia: toimittajat Paula Talaskivi, Salama Simonen, Toini Aaltonen, Aino Aurela ja Annikki Arni saivat kunniatehtävän olla palkinnon äitejä. Nimeksi ehdotettiinkin ensin Ainoa.

Aluksi Jusseja jaettiin vain seitsemässä sarjassa. Nykyään kategorioita on seitsemäntoista.

Lisäksi gaalassa voidaan jakaa erikoispalkintoja, kuten yleisön suosikkielokuva ja elämäntyöpalkinto.

Jussien jakamisesta huolehtii tänä päivänä elokuva-alan ammattilaisista koostuva yhdistys Filmiaura ry, joka syntyi Elokuvajournalistit ry:ssä syntyneiden linjaerimielisyyksien tuloksena 1960-luvun alkupuolella. Parina vuonna pysti jäi jakamattakin.

Kaikki Jussi-palkitut löydät täältä.

Tom Hiddleston on Chuck. Kuva: Scanbox

4

Yhdysvaltalainen kirjailija Stephen King tunnetaan parhaiten kauhuromaaneistaan. Hänen tuotantoaan on myös filmatisoitu yli 100 elokuvan verran, ja hän on käsikirjoittanut niistä useita. Kukapa ei muistaisi sellaisia kassamagneetteja kuin Carrie (1976), Hohto (1980), Uini, uinu lemmikkini (1989) ja Rita Hayworth – avain pakoon (1994).

Chuckin ihmeellinen elämän (2024) King on käsikirjoittanut ohjaaja Mike Flanaganin kanssa. Elokuva on poikkeuksellinen kolminäytöksinen teos, jossa edetään nykyisyydestä menneisyyteen.

Chuckin ihmeellinen elämä keskittyy Chuck Krantz -nimiseen kirjanpitäjään. Kuvia Chuckista (Tom Hiddleston) alkaa ilmestyä kaikkialle. Hän esiintyy oudoissa mainostauluissa, joiden mukaan kaikkien pitäisi kiittää häntä 39 ihanasta vuodesta. Kuka tämä mies on? Mitä tämä tarkoittaa? Samanaikaisesti luonnonkatastrofit romahduttavat maailman. Sivilisaatio näyttää hajoavan alkaen internetin toimimattomuudesta ja siitä seuranneesta sähkövoiman katkeamisesta. Ihmiset joutuvat pohtimaan elettyä elämää ja kohtaloaan.

Kun tarinassa edetään – eli mennään ajassa taaksepäin – nähdään upeita tanssikohtauksia. Yhdessä niistä virkapukuinen Chuck kohtaa kadulla yksinäisen katurumpalin (Taylor Gordon), sooloilemassa. Chuck lumoutuu ja innostuu spontaanisti tanssimaan. Hän nappaa kaverikseen Janicen (Annalise Basso). Hurraa, mikä pari, mikä tanssi! Mitä siitä syntyy?

Viimeinen näytös kattaa Chuckin lapsuuden ja nuoruuden, ajan jolloin hän kasvoi isovanhempiensa kanssa. Rooleissa ovat loistavat Benjamin Pajak lapsena ja Jacob Tremblay nuorukaisena. Chuckin ja Janicen tanssi saa merkityksen viimeisessä näytöksessä, kun pikku Chuck tanssii rakastavan isoäitinsä (Mia Sara) kanssa ja saa opin tanssin saloihin. Isoisä (Mark Hamill) puolestaan varjelee lukitun yläkerran huoneen salaisuutta, jonne pääsyä Chuck himoitsee.

Chuckin ihmeellinen elämä on elokuva elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja perheestä sekä unelmista. Aihe on aika tavallinen, mutta se on kerrottu epätavallisin keinoin. Jokainen näyttelijä tekee upean roolityön, myös ne, jotka näyttelevät vain yhdessä kohtauksessa.

Elokuva sopii hyvin sellaisille katsojille, joita Kingin kauhufilmatisoinnit eivät kiinnosta, joskin metaforan kaltainen kummituselementti, lukittu huone, luo elokuvaan salamyhkäistä tunnelmaa. Elokuvaa voisi luonnehtia myös mystiseksi musiikkidraamaksi. Siinä on nimittäin musikaalin piirteitä, mutta ei liikaa. Kuvaus on hienovaraista, jopa taiteellista, ja se pääsee erityisesti oikeuksiinsa herkullisissa tanssikohtauksissa.

Chuckin ihmeellinen elämä on katsottavissa monissa suoratoistopalveluissa.

Conlave. Kuva: Focus Features

5

Poliittinenkin jännitysdraama Conclave ilmestyi aikana, jolloin valittiin uutta paavia. Myös elokuvassa paavi kuolee ja uuttaa valitaan. Eri puolilta maailmaa katoliset kardinaalit kohtaavat konklaavissa, joka valitsee paaville seuraajan. Kokoontuminen on eristäytymisen ja salaisuuksien aikaa.

Elokuva alkaa pahaenteisesti lähikuvalla kardinaali Lawrencen (Ralph Fiennes) kaulasta hänen kävellessä raskain mutta päättäväisin askelin Vatikaanin käytävillä. Paavi on kuollut, ja nyt on valittava seuraaja. Lawrence vastaa käytännön järjestelyistä ja johtaa äänestykseen kutsuttujen kardinaalien joukkoa. Tilannetta ei helpota se, että moni kardinaali haluaisi paaviksi paavin paikalle.

Ennakkosuosikeista ei ole pulaa. On mielipide-eroja sopivimmasta mutta huoli kirkon tulevaisuudesta uuden paavin valtakaudella painaa monia. Paaviksi halajavat kovan linjan italialainen Tedesco (Sergio Castelitto), konservatiivinen afrikkalaiskardinaali Adayemi (Lucian Msamati), liberaali Bellini (Stanely Tucci) ja amerikkalainen Tremblay (John Lithgow). Salaisuuksia paljastuu toinen toisensa perään. Kuinka lopulta käy? Millä linjalla Vatikaani jatkaa?

Saksalais-itävaltalainen Edward Berger on ohjannut Robert Harrisin romaaniin perustuvan vaikuttavan draaman, jonka pohjalta käsikirjoituksen laatinut Peter Straughan voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin. Elokuva on osittain kuvattu Rooman sydämessä, joskaan ei Vatikaanissa, jonne ei noin vain pääse kuvaamaan.

Elokuva on sekä tiheä trilleri että vaikuttava draama uskosta ja omasta tahdosta mutta myös skandaaleista ja vehkeilyistä. Älykäs tarina on kuin parasta jännäriä, joka yllättää ja myös koskettaa katsojaa. Päähenkilöiden väliset jännitteet kiristyvät samalla kun näytetään, miten paavin salaperäinen valinta tapahtuu konklaavin sulkeutuessa kuuluisan Sikstuksen kappelin historialliseen tilaan.

Elokuvan juoni pitää otteessaan koko kahden tunnin ajan. Se on kuitenkin enemmän filosofinen kuin tunteellinen. Elokuvan rakenne ei ehkä ole täysin ainutlaatuinen, pikemminkin normaalin draaman kaaren kautta etenevä. Se tekee siitä helpon seurattavan ja otteessaan pitävän.

Mukana on kova kaarti loistavia näyttelijöitä. Etenkin Ralph Fiennes introverttina Lawrencen hahmona luo mystisen tunnelman samalla kun hän joutuu paljastamaan salaisten keskustelujen tuloksia.

Elokuvasta tuli ilmestyessään puheenaihe, eikä vähiten sen takia, että sitä on esitetty aikana, jolloin paavi Franciscus kärsi terveysongelmista ja menehtyi lopulta.

Elokuvasta voi oppia jonkin verran vaikkapa katolisen kirkon kätketystä maailmasta, salaperäisistä rituaaleista ja skandaaleista visuaalisesti nautittavassa paketissa.

Mutta tämäkin elokuva, kuten nykyään kovin monet muut: miksi englanninkielinen nimi? Tietenkin ”Konklaavi” olisi käypä. Ruotsiksi Conclave on Konklaven, ja siitä voimme olla vain kateellisia. Näitä viheliäisiä englanninkielisiä nimiä alkaa olla kyllästymiseen asti. Oppikaa jo!

Conclave on katsottavissa monissa suoratoistopalveluissa. Lue Antti Selkokarn Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio täältä.

Marita Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua