Malkovich – Headey – Hopkins. Kuvat: Wikimedia Commons

1

Oletko koskaan nähnyt niin huonoa elokuvaa, että se on ollut pakko katsoa loppuun? Viimeksi torttua tarjoili vuonna 2002 valmistunut Ripley’s Game. DVD:n kannessa Aftonbladet hehkuttaa: ”jännittävä ja yllätyksellinen”, Plaza kehuu: ”Malkovich on loistava” ja HIT FM puolestaan: ”Pakko nähdä! Täydet pisteet!” Tätä nykyä Plaza ja HIT FM ovat tainneet mennä sinne missä Ripley’s Game on ollut niitä jo pitkään odottamassa.

Ripley’s Gamessa on näyttävä näyttelijäkaarti: John Malkovich, Lena Headey ja Ray Winstone. Heidän takiaan ylipäätään aloin katsoa elokuvaa.

Elokuvassa ei ole päähenkilöä, tai ainakaan päähenkilön näkökulmassa ei pysytä. John Malkovichin tuttu maneeri – kädet selän takana pää vinossa seisoskelu – ärsyttää jo alkukuvasta saakka. Malkovich menee aina elokuvan mukana, ja jos tarina on hyvä, myös hän on hyvä. Mutta jos tarina on huono, sitä ei pelasta edes Malkovichin karisma.

Erään kerran ohjaaja Liliana Cavani on yrittänyt keksiä kuvan uudelleen: vaalea pylväs on kyllä kultaisessa leikkauksessa, mutta kuvan halkaisee keskeltä tumma lasioven karmi. Ei se vain toimi. Oli tämä kuitenkin pakko katsoa, on se vain niin huono.

2

Anthony Hopkinsilla asiat ovat toisin kuin Malkovichilla. Hänen näyttelijäntyönsä ja poraava katseensa voivat pelastaa huononkin elokuvan, ja mitä enemmän äijällä ikä karttuu, sitä tasaisempia rooleja hän suorittaa.

Hopkins on nyt 85-vuotias. Florian Zellerin ohjaamassa elokuvassa Isä (2020) Hopkins esittää muistisairaudesta kärsivää vanhaa miestä, joka ei ymmärrä omaa tilaansa.

Elokuva kuljettaa erinomaisesti muistisairaan elämään. Kohtaukset looppaavat, ja näyttelijät ja ympäristö vaihtuvat yllättäen. Mihinkään ei voi luottaa, kun muisti pettää ja mielialat heittelehtivät. Tarina kiertyy kauhuelokuvan elkein kadonneen rannekellon ja kana-aterian ympärille.

Isä HBO Maxilla. Lue Anne Välinoron elokuvasta Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio täältä.

3

In the Court of the Crimson King (2022) on Toby Amiesin kirjoittama ja ohjaama pömpöösi ja kaupallisuudelle alistettu musiikkidokkari legendaarisesta King Crimson -yhtyeestä sekä sen diktaattorimaisesta keulamiehestä Robert Frippistä. Silti dokkari tavoittaa oivallisia hetkiä iäkkäiden muusikoiden elämästä ja tavasta luoda äärimmäisellä pieteetillä soitettua musiikkia.

Dokumentin parasta antia ovat Frippin älylliset analyysit bändistä ja sen musiikista. Miehen kanssa voisi olla mukava istua iltaa. Kurinalaisuus on koko bändin ohjenuora, ja se näkyy Frippin olemuksessa ja persoonassa. Hän pukeutuu huolitellusti ja puhuu tarkasti artikuloiden.

Eräässä kohtauksessa Fripp kertoo tapaamisestaan gurunsa kanssa, kunnes yhtäkkiä vaipuu liikkumattomaan hiljaisuuteen. Kohtaus on pitkä kuin Speden rautakauppavitsi, ja se alkaa jo naurattaa, kunnes huomaa, että kyyneleet valuvat Frippin poskille. En tiedä oliko tunne todellinen, vai höynäyttikö vanha tosikko piilevillä näyttelijänlahjoillaan.

Fripp myös esittelee muusikon seitsemän askelta menestykseen. Koti-vaiheessa (domestic) menestys saavutetaan, kun oma perhe pitää taiteilijan tuotoksista. Sitä seuraavat paikallinen (local), alueellinen (regional), kansallinen (national), kansainvälinen (international) ja maailmanlaajuinen (global) vaihe. Beatles on maailmanlaajuinen, King Crimson on kansainvälinen. Lopuksi on planeettojenvälinen (interplanetary) vaihe, koska nykyajan kustannussopimukset kattavat myös muut planeetat sekä kulkuvälineet niille. Koko universumin siis.

Tästä lähdin pohtimaan, että maailmassa taitaa olla vain yksi maailmanlaajuinen sarjakuvantekijä: Carl Barks.

In the Court of the Crimson King Yle Areenassa.

4

Voi jösses mitä törppöjä! White House Plumbers (2023) oli todellinen nimi Valkoisen talon salaiselle erikoistutkintayksikölle, joka päätti murtautua Watergate-rakennukseen vuonna 1972. Tämä pässinpäälauma yritti murtoa kolmesti, kunnes vihdoin neljännellä kerralla pääsi sisään – ja jäi kiinni.

Woody Harrelsonin, Justin Theroux’n ja Lena Headeyn tähdittämän minisarjan tyylilajiksi on valittu musta satiiri, koska eihän tästä idioottilaumasta voi muunkaanlaista sarjaa tehdä. Putkareiden toilailut ovat yliampuvia, mutta kun porukan tekosista lukee tarkemmin, käsikirjoittajat eivät edes liioittele. Minisarja tekee enemmän vihaiseksi kuin naurattaa, eikä sitä voi suositella muille kuin pöhködokumenttien ja -realityjen ystäville.

Lena Headey tulee mainituksi jo toisen kerran tässä jutussa. White House Plumbersissa hän tekee takuuvarmaa työtä Dorothy Huntin roolissa, joka yrittää ajatella järkevästi kun äijät kaahottavat kuin päättömät kanat. Enpä ole muuten törmännyt lehtijuttuun, jossa Lena Headey olisi bongattu Tampereella Svalta-elokuvan kuvauksissa. Liekö tähti jättänyt Suomen kokonaan väliin?

White House Plumbers HBO Maxilla.

5

Mainitsinko minä äsken realityt? Lämminhenkisten brittiläisten tosi-tv-kisojen aatelistoon sukeutuu ehdottomasti Suuri keramiikkakisa eli The Great Pottery Throwdown, jonka kuudes kausi ilmestyi syksyllä Yle Areenaan.

Koko sarjan suola on savitörppöjen edessä kyyneliin herkistyvä tuomari Keith Brymer Jones. Sarjan juontaa sopivan höyrähtäneesti Siobhán McSweeney ja toisena tuomarina toimii Rich Miller. Kilpailijoiden savitekeleet polttaa Rose Schmits. Absolutely brilliant! Just fantastic!

Suuri keramiikkakisa Yle Areenassa.

Petri Hänninen

* *

Kulttuurigaala lähestyy!

Kulttuuritoimitus on ehdokkaana Vuoden kulttuuriteoksi Suomen Kulttuurigaalassa. Voit kannustaa meitä kotisohvalta käsin Ylen suorassa lähetyksessä perjantaina 24.11.2023!

#kulttuurigaala #kulttuuri 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua