Kuva Kotipihan kulttuurifestivaali -elokuvasta. Kuva: AV-Arkki

1

Aimo Hyvärisen ohjaama Kotipihan kulttuurifestivaali – Annikin Runofestivaalin tarina (2019) on mielenkiintoisesti leikattu dokumenttielokuva, jossa suunnittelu ja toteutus risteilevät. Festivaalin taiteellisen johtajan J.K. Ihalaisen johtoajatuksena on ohjelmaa suunniteltaessa ollut, että vanhaa ja uutta runoutta vuorotellaan. Annikin Runofestivaali on yhteisöllinen projekti. Se alkoi korttelin ollessa kaupungin vuokratalo, jossa asui sekalaista väkeä. opiskelijoita, taiteilijoita, juoppoja ja hulluja.

Ensin toteutui Annikin Tähtimusiikkifestivaalifestivaali, josta sitten jalostettiin Annikin runofestivaali Simo Ollilan idean pohjalta.

Kaikki toteutettiin talkoohengessä. Muun muassa buffetti-perinne alkoi heti.

Annikin Runofestivaalin hengen kulmakivi on ollut runoilijoiden jalkautuminen ihmisten seuraan, ei niinkään yläpuolella estradilta lausuen. Viimeisin lava rakennettiinkin yleisön alapuolelle.

Elokuva rakentuu osittain kronologisesti ja siinä suunnitteleminen, rakentaminen ja toteutuneet ohjelmat vuorottelevat.

Annikin avainhenkilöiden haastattelut on rytmitetty muun materiaalin väliin.. On esimerkiksi jakso, jossa Simo Ollila kävelee talvella lumisen pihan eri kolkissa puhuen: Tähän tulee lava, tähän myyntipiste, tähän se ja tähän se.

Aikoinaan on viisaasti kuivattu materiaalia talteen. Sitä on ollut runsaasti ja siitä on leikkauspöydällä valikoitunut hienosti etenevä dokumenttielokuva.

Esiintyjien jatkuva virta ja välähdykset estradilta muodostavat elokuvan pääteeman. Paljon on kuvaa myös festivaaliyleisöstä.

Ulkomaalaisten vieraiden osuus on merkittävä. He ovat kansainvälisiä staroja ja suurin osa Ihalaisen omilla lavareissuillaan hankkimia.

Nyt dokumentti on päätetty julkaista kaikkien nähtäväksi Youtubessa.

Annikin runofestivaalien sivuilta löytyy myös kesäkuussa menehtyneen Ilpo Tiihosen runonlukutaltiointi Lyhyt oodi kaikelle.

2

Latvialaisen nykyrunouden antologia on käännetty suomeksi. Jos unohdat oman nimesi -kokoelman on toimittanut Elvira Bloma ja suomentanut Annika Suna. Palladium Kirjat on kustantanut teoksen, jossa runot esipuheineen kulkevat vierekkäin molemmilla kielillä.

Antologia on monin tavoin moderni. Se on enimmäkseen kokeellinen, arkipäivän tilanteista ammennettua puhekieltä ja yllättäviä assosiointeja pulppuava.

Viidentoista runoilijan joukosta voi esimerkkinä nostaa Anna Auzinan runoaukeaman Tajunta (Apzina). Siinä on pohjana kalenteri, jonka jokaiselle päivälle on kirjoitettu jokin hyvä päätös. Aukeaman 31 sarakkeen päälle on kirjoitettu käsin todellisia tapahtumia. Tuloksena on kontrasti ideaalin ja reaalin välillä, kristevalaisittain symbolikielen ja semioottisen kielen ristiriita, sekä sen mitä pitäisi toteuttaa ja mikä toteutuu limittyminen.

Kaikki kirjoittajat on esitelty Kardis Verdinsin esipuheessa.

3

Kun parikymppinen runoilija lainaa aloituslehdellä Saima Harmajaa ja Sakari Topeliusta, voisi kirjasta odottaa löytyvän romantiikkaa. Toisaalta sitaattien välillä on tekstimatto, joka rakentaa sivulle ison Z-kirjaimen. Silta kahden klassikkorunoilijan välissä runoilee: ”rakkaus on vain sana ja voi kuinka rakastankaan sanoja mutta rakkaus on vain sana ja mustetta paperilla…”

Harmajan ”miksi ma yksin täällä/ kuuntelen huimia säveliä” ja Topeliuksen ”Koko lapsuus on itsessään runoutta” ovat seinät, joiden väliin Aleksi Wileniuksen ääni asettuu.

Huutoa ja kuiskausta

”Yö tulee mutta ei uni. Ja puolenyön tiimaan säe repeää:
aivot pinkovat sataa metriä
yhä uudelleen kun dekadentit meduusat kirkuvat

minä minä minä ja mustat ruusut
levähtävät valssinsa ylleni kuin kasteen suruhuntu
Hämeenkadun asfalttinieluun”

Z (Aviador, 2021) on kaiken aikaa valtaisassa liikkeessä. Sen sisin huutaa ”tahdon”, mutta pidättäytyy välillä kuiskaukseksi. Kirja on rytmitettyä tahtovirtaa, identiteetin metsästystä.

Globaali huoli tiivistyy muotoon ”Jumala vihaa meitä kaikkia”.

Runoilija luettelee esikuvia: Salama, Saarikoski, Leskinen, Melleri.

Ilman muuta selkeä vasemmistolaisuus ei tarvitse julistusta.

Kaikki on väkivaltaista valtataistelua. Miksi? Kun voimme tehdä mitä vaan:

”esim. minä voisin olla
äitisi

mutten vieläkään tiedä
mitä on taide”

Päällimmäiseksi jää levoton kiihko ja tahto, joka varmasti löytää yhä uusia uomia, lahjakkuus tulee puhkeamaan viisaudeksi. Nyt ilmaisu on hurjistunutta:

”äänteiden rynnäkkö
hakkaa korvanlehteni irti
kaaos ei katoa”

4

Aino-Kaisa Koistinen on tutkija ja Viita-akatemian kasvatti. Hänen huolensa on toteavaa, analyyttistäkin. Uhanalaiset ja silmälläpidettävät -teoksen (Palladium 2021) kannessa kissa selaa kirjaa, mutta katsoo ohi. Kuva on Tiina Poutasen.

Kun Wilenius etsii itseään, kysyy Koistinen jo ensimmäisessä lauseessa: ”Millaista on toisentunto?”

Kirja on ekologinen, vaan ei egologinen. Sen minä kysyy kissan kanssa, millainen maailma on ja miltä se kustakin tuntuu ja miten eri lajit sen saattavat kokea.

”en hahmota enää ihmisen pinta-alaa”

”hyvästit karkaavat kuin mannerlaattojen rajat”

Eläimillä on tunteet. Sukupuuttoon kuolleita lajeja luetteloidaan nimellä ”Paratiisista karkotetut I–III”.

Laji on se mikä on, ei pääse ihminenkään kahleistaan:

”Kosketukseni itsekäs
luonnonkatastrofi”

Teos on nöyrän voimaton valituslaulu ihmisen tuhoavuudelle.

5

Lukiessa tai selaillessa Sami Liuhdon Tyhjät sivut -kirjaa (Lyhyttavara, 2021) ei löydy merkityksiä, vain tuhottuja vaillinaisuuksia. Voi yrittää miettiä ja tutkia, onko rikotuilla teksteillä jonkinlainen rytmi. Tutkimus ei johda mihinkään.

Turhautuneena alkaa lukea tekijän jälkisanaa ”Tuhoamisesta ja poistamisesta”.

Teksteillä onkin melkoinen historia, mikäli jälkikirjoitukseen on luottaminen. Lukijan pitäisi siis kiinnostua tuhotusta aineistosta. Temppu alkaa tuntua vaikeasti tavoitettavaksi tekeytymiseltä. Liuhto antaa hankalia vihjeitä, miten alkuperäisiä säkeitä voisi ehkä löytää.

Kirjailijana Liuhto käyttää erikoista, käänteistä metodia: ”Asioiden kertominen ei miellytä minua, sillä jotenkin naiivin romanttisesti toivon, että kokija ottaa asioista itse selvää.”

Tekijä julistaa vaativansa lukijalta joko ponnisteluja tai anteeksiantoa itselleen, jos on laiska.

Taidan olla veltto, ja laiska arvioni on, että kyseessä on performanssi.

Ei lainkaan huono, mutta tyrmäävä.

Tietysti teoksen voi lukea visuaalisina runoina, mikä sopii kustantaja Karri Kokon omaan linjaan.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua