Tällä palstalla Kulttuuritoimitus kertoo ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Jussi Kahola muistelee Roky Ericksonia ja kertoo käyttäneensä sata tuntia Gloomhaven-lautapeliin.

1

”If you have ghosts / you have everything” – en voi väittää vastaan. Harmillisesti Roky Erickson ei enää katsele vasemmalla olevaa kuuta, kuten hän laulaa If You Have Ghosts -laulussaan. Katse on Rokyn kohdalla siirtynyt toiselle puolelle. Kolmikuun oikeanpuoleinen, taivaalta katoavan kuunsirpin merkitys kertoo meille tarinaa elämän kiertokulusta. Roky kuoli 71-vuoden iässä. Hän jätti taakseen käsittämättömän tarinan ja huomattavan määrän erinomaista musiikkia. Musiikki ja tarina kulkevat Rokyn tapauksessa niin lähellä toisiaan, että on vaikea keskittyä vain toiseen. Monien demonien piinaama psykedeelisen rockin edelläkävijä oli mielenkiintoinen hahmo, mutta onnelliseksi hänen tarinansa tekee se, että lopulta musiikki vei voiton. Rokyn kiehtovan persoonan ja tarinan takaa löytää helpostilähestyttäviä lauluja, jotka kuitenkin yllättävät aina uudestaan. Musiikki on se mikä kantaa. Myös You’re Gonna Miss Me -dokumenttielokuva (2005) kannattaa katsoa, vaikkei Rokyn musiikista pitäisikään.

2

Rokystä on helppo sukeltaa Sur-rurin ihmeelliseen maailmaan. Sur-rur tekee musiikkia, joka ei kuulosta mihinkään aikaan sidotulta. Se on tuoretta ja ajatonta. Koen olevani etuoikeutettu, kun voin sanoa kuulleeni Nukahdin kesken pizzan -kappaleen bassosoolon ja tarttuvat kertosäkeet livenä kuusi kertaa tämän vuoden aikana. Keikat lopulta tekevät bändistä bändin, mutta levynäkin Sur-rurin Hattarahiukset (2019) on nimensä mukainen. Sinne työntää kätensä mieluusti vain kokeillakseen miltä se tuntuu, ja kerta harvoin riittää. Bändin yli 20-vuotiselle uralle mahtuu seitsemän studioalbumia, ja toivottavasti levyjä tulee vielä toiset seitsemän lisää. Olisi vaikea kuvitella elävänsä surrurittomassa maailmassa.

3

Kesä, se on nyt. Vaakkolammen vieressä frisbeen perässä kävellessä ymmärsin, että kesiä on kahdenlaisia. Osan seuraavasta kesästä saa tai joutuu käyttämään television edessä, MM- ja EM-kisat kun eivät anna jalkapallofanille mitään muuta mahdollisuutta. Siksi tämä kesä tuntuu erityiseltä ja mukavalta vaihtelulta. (Parisuhdeneuvona: jos suhteen toinen osapuoli ei jostain syystä ole kiinnostunut näkemään Messin ilmeetöntä, niin ihanasti mieltä lämmittävää ahdistusta, kannattaa tänä kesänä varata vaikka maakuntamatka Orivedelle. Ehkä poiketa niin ylä- kuin alabaarissa ja vinkata, että ensi kesänä et pysty antamaan tätä kaikkea.) Mutta ei tämäkään kesä ihan jalkapallotta mene. Kaikki lajista vähänkään kiinnostuneet tamperelaiset ovat varmasti huomanneet, että Ilves kiitää tällä hetkellä Veikkausliigan kärjessä. Olisikin suotavaa, että jokainen ensi vuoden EM-kisojen katselija suuntaisi tänä kesänä Tammelan stadionille. Ehkä saamme juhlia siellä suomenmestaruutta? Ilveksen seuraava kotipeli on KPV:tä vastaan tiistaina 25.6.

4

Siinä missä talven pimeät päivät on helppo täyttää lautapeleillä, voi pelit viedä kesällä ulos. Terassilla tai nurmella pelaaminen ja lämmöstä nauttiminen tekee pelaamisesta vieläkin hauskempaa. Käyn tällä hetkellä parhaan ystäväni, ”Jyrking of Doomin” (keksi itsellesi parempi lempinimi, tarjoan kaljan!) kanssa läpi Gloomhaven-lautapeliä. Takana on reilusti yli 100 tuntia pelaamista, eikä loppu ole vielä lähelläkään. Gloomhaven on yhteistoimintapeli, joka sijoittuu omaan fantasiamaailmaansa hieman Dungeons and Dragonsin tapaan, mutta ei ole kuitenkaan teemaan sidottu. Sitä voi suositella kaikille, jotka pitävät pulmanratkaisusta ja matemaattisista pähkinöistä. Vaikka aikaa ei olisi, tätä peliä varten sitä pystyy yllättävästi taikomaan lisää. Mainittakoon, että Gloomhaven ei ehkä ole paras peli nurmikolle vietäväksi. Osia on tuhottomasti ja painoakin pelillä yli 9 kiloa! Kottikärryillä se siirtyy kyllä rannallekin vaivatta.

5

Uusin Godzilla-elokuva oli niin surkea näyttelijäsuorituksiltaan ja juoneltaan, ettei tarvinnut keskittyä kuin olennaiseen: jättimäisten olioiden loputtomaan taisteluun. Elokuva oli ainakin itselleni huomattavasti parempi kuin Avengers: End Game, joka keskittyi liikaa supersankareiden tunteisiin ja yritti turhaan tehdä näistä inhimillisempiä. Ei kukaan halua nähdä Thoria masentuneena ja pulskistuneena juomassa kaljaa Mirtazapin kuuria odotellessa, ei kukaan! Supersankareiden tarkoitus on viedä meidät pois tästä maailmasta, ei olla meidän kaltaisiamme.

Jussi Kahola