Parasta juuri nyt (7.1.2020): Gary Lachman, Pan American, Pajtim Statovci, Shirley Rumsey, Francois Truffaut

07.01.2020

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Sami Nissinen on langennut Gary Lachmanin hypnoottis-magneettisen katseen alle ja ihastellut Truffaut’n tapaa kuvata lapsia.

1

Hypnoottis-magneettinen katse tuijottaa minua kirjahyllystä Laajasalon kirjastossa, kun olen hankkimassa uutta kirjastokorttia, ja pakkohan siihen oli vastata ja ottaa selvää.

Blondie-yhtyeen basistina sekä Iggy Popin kitaristina maineeseen noussut Gary Lachman on musiikkiuransa jälkeen opiskellut filosofiaa ja kunnostautunut tutkijana sekä kirjoittanut yhteensä 21 akateemisesti relevanttia opusta mystisismistä ja okkultismista.

Toistaiseksi häneltä on suomennettu kaksi teosta. Vuonna 2003 Like julkaisi kirjan Tajunnan alkemistit – Kuusikymmenluvun mystiikka ja Vesimiehen ajan pimeä puoli. 1960-luvun hippiliikkeen pimeitä kytköksiä luotaava teos käsittelee esoteeristen ilmiöiden viriämistä erilaisissa ala- ja populaarikulttuureissa kattavasti. Vuonna 2015 suomeksi julkaistu Aleister Crowley – Suuren Pedon elämä ja teot on paitsi elämäkerta 1900-luvun tunnetuimmasta satanistista myös kirjoittajan henkilökohtainen selonteko suhteestaan kohteeseen.

Satanismi on perinteisesti ollut huru-ukkojen hommaa, ja sellainen oli myös Aleister Crowley, riivattu ja traumatisoitunut mies, joka halusi kapinoida kohtaloaan vastaan. Samalla hän eli erittäin poikkeuksellisen ja mielenkiintoisen elämän. Cambridgen yliopistossa opiskellut, vuorikiipeilyä intohimoisesti harrastanut Crowley otti elämäntehtäväkseen vastustaa ja halveksia vallitsevaa viktoriaanista moraalia kaikin mahdollisin keinoin.

Provokaationsa Crowley vei uskomattomiin mittasuhteisiin. Hän rienasi kaikkea mahdollista ja tarpeen tullen vaikka kidutti rupikonnia tai söi ulostetta (!), mikäli tilanne vaati sitä. Saatuaan suuren perinnön Crowley hylkäsi opintonsa ja keskittyi matkustelemiseen ja satanistisiin tarkoituksiinsa. Crowley manifestoi teesinsä lukuisiin kirjoihinsa (ja kirjoitti samalla runoutta ja muuta kirjallisuutta) ja perusti lopulta oman saatanallisen kultin. Tämä kultti oli aluksi pieni ja merkityksetön hörhökerho, mutta se mystifioitiin viimeistään siinä vaiheessa kun The Beatles asemoi Crowleyn kasvot Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -levyn kannen henkilöasetelmaan.

Lachmanin kerronnan myötä lukija kehittää Crowleya kohtaan nopeasti inhon ja vihan tunteita, mikä muuttuu loppua kohden sääliksi. Huumoriakin piisaa. Lachman analysoi Crowleyn rinnalla laajemminkin 1900-luvun vaihteen esoteerista liikehdintää länsimaissa, sekä tämän ”arkkityyppisen satanismin” ilmentymiä myöhemmässä populaarikulttuurissa. Nykyään saatanallinen symboliikka on elokuvien ja televisiosarjojen vakiokamaa, ja heavyrokkareiden ohella jopa Jay-Z kaltaiset räppärit ja Lagy Gagan kaltaiset poptähdet hyödyntävät saatanallisia viitteitä teoksissaan. Olemme niin tottuneita saatanaan, että se alkaa haukotuttaa.

Lachmanin tyyliin on aiheellista kysyä: onko Crowleyn ja ”kumppaneiden” vaikutuksessa kyse lopulta vain symboleista ja typeristä rituaaleista? Huomattavasti vaikeampaa on havaita ajattelussa ja ideologisissa kysymyksissä tapahtuvia muutoksia. Se johtaa kysymään edelleen sitä, mitä ihmiset tarkoittavat paholaisella, saatanalla tai Bollalla? Onko saatana henkiolentojen sijaan jonkinlaista saatanallista energiaa, hyvää ja pahaa, joka on kuitenkin ihmisistä lähtöisin ja ihmisten välillä? Ja jos näin, miten sitä on mahdollista hallita?

2

Yhdysvaltojen Virginiasta kotoisin oleva Mark Nelson on julkaissut musiikkia jo yli 25 vuoden ajan. Labradford-trion karun kaunis post-rock on vaihtunut viime vuosina futuristisempiin ambient-tunnelmiin Anjou-duon kanssa. Hiljattain Nelson palasi julkaisukantaan Pan American -projektinsa kanssa. A Son -albumilla Nelson palaa mielessään menneisyyteen, harrastaa introspektiota ja tarkastelee samalla musiikillisen inspiraationsa juuria.

Pan American alkoi vuonna 1997 Nelsonin sooloprojektina ja keskittyi alun perin minimalistiseen elektroniseen soundiin muun muassa Basic Channelin ja Rhythm & Soundin hengessä. Lukuisten yhteistyökumppaneiden myötä tyyli alkoi versoa kohti elektro-akustista jännämusaa ja jazzmaisia improvisaatioita.

Dulcimer-instrumentaalilla käynnistyvä A Son on folkia vaihtoehtoisesta ulottuvuudesta. Verkkaiset, mollissa kulkevat kitaramelodiat limittyvät akustisiin äänihönkäyksiin ja tuskin havaittaviin elektronisiin äänikoukkuihin. Samalla albumi on eräänlainen tyylien summa Nelsonin musiikista eri aikakausilta. Kappaleet junista, perheongelmista ja häipyvistä muistoista Nelson toimittaa hiljaisella kuiskaus-laulamistyylillä. Hitaat, monotoniset ​​valitukset ovat kuin laatikollinen yhä haalistuvia vanhoja Polaroideja.

3

Pajtim Statovcin kirjoja on tullut luettua aina esikoisteoksesta Kissani Jugoslaviasta alkaen. Kirjasta tehtyä teatteriversiota esitetään parhaillaan Kansallisteatterissa. Pakko mennä, kuten myös samassa teatterissa esitettävään Yuval Noah Hararin Homo Sapiens -kirjasta dramatisoituun esitykseen.

Statovcin toinen romaani Tiranan Sydän (Otava) jatkoi esikoisen teemaa yhtä ansiokkaasti mutta eri kulmasta, erilaisilla tarinoilla ja henkilöillä kuvitettuina. Viime marraskuussa sijoitin 5 euroa vedonvälitykseen sen puolesta, että Statovci voittaisi vuoden 2019 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Jos ei muuten, niin jo postuumisti edellisillä teoksillaan (kuten esimerkiksi Mikko Rimmiselle mielestäni kävi), tai edes runsaan medianäkyvyyden ja vuolaiden kehujen vuoksi. Statovci voitti, ja minä voitin myös vähän.

Palkittu Bolla jatkaa Jugoslavia-aiheen käsittelyä, ja jos en tietäisi tarkemmin kirjojen syntytarinaa, arvaisin että kaikkia kolmea kirjaa on kirjoitettu päällekkäin ja limittäin. Bolla seisoo silti uhmakkaasti ja hullunkurisesti omilla jaloillaan. On se sellainen olio.

Statovcin kyky kertoa tarinaa häikäisee ja kieli on kaunista, vaikka sisältö on täynnä kauheuksia silpoutuneista ruumiista ja savuavista raunioista. Statovcin kirjojen myötä entisen Jugoslavian historia ja kulttuuri on ylipäänsä alkanut kiinnostaa. Statovci on vanginnut trilogiaansa yhden traagisen aikakauden ja päähenkilönsä, sodan uhrit, mutta samalla hän on luonut ainutlaatuisen kuvauksen identiteeteistä, niin kansojen, kulttuurien, uskontojen, enemmistöjen, vähemmistöjen kuin yksilönkin näkökulmasta. Seuraavaksi kuitenkin jotain muuta?

4

Vuoden vaihtuessa perinteitä elvytetään, ja ainakin itselleni vanhempi musiikki toimii osana siirtymärituaalia kohti keskitalven uneliasta apatiaa.

Shirley Rumsey on brittiläinen, pääasiassa renessanssimusiikkia soittava muusikko. Rumsey opiskeli luutunsoittamista ja laulua Royal College of Musicissa Lontoossa, jossa hän innostui renessanssimusiikin valtavasta repertoaarista molemmille instrumenteille ja päätti yhdistää nämä omilla levytyksillään, joilla hän säestää lauluansa luutulla, vihuelalla tai jollain muulla historiallisella kitarasoittimella.

Rumseyn Naxos-levymerkille jo 1990-luvulla tekemät Music of the Spanish Renaissance ja Music of the Italian Renaissance ovat mestarillisia levytyksiä, jotka historiallisesti autenttisesta tyylistään huolimatta edustavat tuoretta ja aistikasta tulkintaa vanhasta, kulutusta kestävästä repertoaarista.

5

Francois Truffaut’n elokuvat jaksavat ilahduttaa vuodesta toiseen. Truffaut’n lämmin ja humoristinen ote vaikeisiinkin aiheisiin tarjoaa ajateltavaa ajasta ja paikasta riippumatta. Toisin kuin ankarimmat neo-realistit Truffaut luottaa hyvään tarinaan ja näyttelijöihin. Tietysti sinemaatikon elokuvat on harkitun täydellisiä musiikkia ja kuvausta myöten.

Etenkin Truffaut’n elokuvat lapsista ovat lämmittäneet viime aikoina. Yle Teema esitteli joulun aikoihin ohjaajalta vuonna 1976 valmistuneen elokuvan Taskurahat. Tarinaltaan se muistuttaa monin tavoin 400 kepposta -klassikkoa. Tarinan keskiössä ovat kurittomat lapset auktoriteettien ristitulessa. Keppostelu on keino paitsi vastustaa auktoriteetteja myös keino pitää yllä keskinäistä solidaarisuutta. Jossain vaiheessa hommat riistäytyvät käsistä, tietysti.

Lapsinäyttelijöistä etenkin Sylvie Grezel, Philippe Goldmann sekä Geory Desmouceaux tekevät unohtumattomat roolisuoritukset.

Sami Nissinen

Pin It on Pinterest

Share This